Stanleyn ja Livingstonen eeppiset seikkailut

Kun näin lapsena Joe Johnstonin ohjaaman ”Jumanji” (1995) elokuvan, pidin jo silloin sitä liioiteltuja. Afrikan sademetsät eivät voi olla niin kauhistuttavan villejä. Eihän? Sitten luin tämän Martin Dugardin vuonna 2004 kirjoittaman ”Afrikkaan. Stanleyn ja Livingstonen eeppiset seikkailut.” (oma suomennos) kirjan.

  

Idea    

Livingston oli kuuluisa brittiläinen tutkimusmatkailija, joka vietti merkittävän osan elämästään tutkien Afrikan mantereen viidakkoja. Kuitenkin, kun hän lähti mantereen sydämeen etsimään Niilin alkulähdettä, hän katosi useiksi vuosiksi. Monet tutkimusretket lähetettiin etsimään tutkijaa, mutta turhaan. Mutta eräs talousvaikeuksissa oleva sanomalehti päätti pelastaa itsensä lähettämällä toimittajan ja sisällissodan veteraanin Henry Morton Stanleyn löytämään maailmankuulun tutkijan.   

Koska kumpikin miehistä kirjoitti päiväkirjoja, joita he suunnittelivat käyttävänsä matkakirjojen pohjaksi, Dugard kykeni rakentamaan tähän teokseen niin elävän kuvauksen Afrikan viidakoista, että tunsin kuin olisin itsekin miesten rinnalla, hätistämässä hyttysiä, väistellen krokotiilejä ja paeten kannibaaliheimoja!    

”Pimeä” Afrikka    

Dugard ei vain tyydy kertomaan kummankin tutkimusretkeilijän elämäkerrat, vaan hän käyttää kumpaakin miestä lähes mikrohistoriallisina esimerkkeinä 1800-luvun länsimaisista miehistä ja heidän aikakaudesta. Britti-imperiumi oli saavuttamassa huippunsa. Kaikki maailman rannikot ja saaristot oli tutkittu ja kartoitettu, mutta syvempi Afrikka oli vielä tuntematon. Kirjan mukaan termi ”pimeä Afrikka” ei tule siitä, että keski-Afrikka on täynnä tummia ihmisiä, vaan sen takia, että aikakauden kartoissa tutkimattomat alueet väritettiin tummin värein. Afrikka oli 1800-luvulla pääosin tutkimatonta, joten se oli tummempi kuin muut mantereet.     

Lukuisat tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat tunkeutuivat Afrikan viidakkoihin, joko käännyttämään sen asukkaita tai kartoittamaan sitä. Joukossa oli tutkijoita, sotilaita, rosvoja, uudisraivaajia ja muita rohkeita tai epätoivoisia miehiä ja naisia. Suurin osa kuitenkin menehtyi malariaan, alkuperäisasukkaitten hyökkäyksiin tai lukuisiin muihin hirvittäviin tauteihin, mitä mantereessa oli. Livingstone oli yksi heistä. Hän oli entinen lähetyssaarnaaja, joka päätti samaan aikaan tutkia mantereen seutuja, että kirjoittaa siellä harjoitettua orjuutta vastaan. Nopeasti Stanleyn kirjoituksista tuli maailman kuuluja ja häntä rahoitti Kuninkaallinen maantieteellinen seura.     

Samaan aikaan Yhdysvallat oli syrjäyttänyt hurjalla väkivallalla viimeisen maan alkuperäiskansan reservaattiin ja nyt suunnitteli oman kansainvälisen imperiumin perustamise. Stanleyn oli amerikkalaisen sisällissodan karaistama rasistinen sotaveteraani ja toimittaja, joka etsi elämänsä ”juttua”. Afrikka oli aina kiinnostanut häntä, joten oli luonnollista, että juuri hänet valittaisiin etsimään kadonnutta tutkimusretkeilijää. Uskomatonta onkin, että Stanleylla ei ollut mitään kokemusta tutkimusretkeilystä tai sademetsistä, mutta armeijatausta nähtiin tarpeeksi hyvänä selviytymistakeena.

Tämä kirja kertookin siitä uskomattomasta rohkeudesta ja sisukkuudesta, jolla kaksi miestä tunkeutui sen ajan tutkimattomiin seutuihin, vailla minkäänlaista erikoiskoulutusta. Tietenkin kumpikaan tutkimusretkeilijä ei lähtenyt yksin tunkeutumaan Afrikan tiheisiin viidakkoihin, vaan heillä oli mukana alkuperäisasukkaita oppaina ja pieni aseistettu palkasotilaitten armeija mukanaan. Kuitenkin Afrikkan viidakot olivat sen verran anteeksiantamattomia, että monet kuolivt matkalla. Maan itäosa, josta kumpikin aloitti, oli soista seutua, jossa asustivat lukuisat kannibaaliheimot ja niitä vastaan taistelevat arabialaiset orjakauppiaat. Afrikan viidakot lupasivat melkein ainoastaan nälkää, krokotiilejä, leijonia, leopardeja, malariahyttysiä, heimosotia ja muita vaarallisia eläimiä, kuten eläviä ihmisiä metsästäviä muurahaislaumoja! Oikeasti, en edes tiennyt, että sellaisia hyönteisiä on olemassa! Tietenkin tutkimusretkeilijät joutuivat kärsimään uskomatonta rääkkäystä, jossa monesti he melkein kuolivat, mutta silti heidän sisällään oli jokin voimakas tahto jatkaa matkaa, vaikka ei ollut mitään takeita menestyksestä tai eloonjäämisestä. Välillä kuitenkin keskellä viidakkoa he löysivät alkuperäisasukkaitten heimoja, joissa “eboniprinsessat” olivat halukkaita kokeilemaan miltä tuntuu rakastella valkoisen miehen kanssa.   

Imperialismi    

Eeppisen seikkailun lisäksi, mielenkiintoista on aikakauden suurvaltapolitiikan kuvaus. Kun länsimaiset alkoivat tunkeutua Afrikan sisämaahan, he törmäsivät arabien pyörittämiin orjakauppoihin. Vaikka suurin osa eurooppalaisista imperiumeista olivat 1800-luvulla luopuneet orjakaupasta, Portugali yhä hankki miljoonia orjia arabeilta, jotka alkoivat kiihtyvää tahtia kolonisoida sisä-Afrikkaa vastatakseen kysyntään.     

Kirjan mukaan Iso-Britannia oli 1800-luvulla perustelemassa imperiuminsa laajennusta kristinuskolla. Brittiläiset päättäjät iskostivat kansalaisille, että imperiumin tehtävä oli levittää kristinuskoa kaikkialle maailmalle, joten jokainen tutkimus- ja valloitusretki olivat vain lähetystyötä, jossa sivistystä ja veljellistä rakkautta levitettiin. Oli melkein historiallinen onni, että britit ja ranskalaiset tajusivat hyödyntää tieteellistä metodia uskonnollisessa lähetystyössä. Juuri tämä tieteen valjastaminen imperialistiseen projektiin takasi Iso-Britannian vallan kasvun.

Kristillisenä lähetyssaarnaajana Livingston lobbasi Britti-imperiumin ”vapauttamaan” Afrikan orjuudesta. Valitettavasti brittejä ei oikeasti kiinnostanut vapauttaa Afrikka arabeilta tai levittää Jeesuksen sanomaa, vaan riistää sen luonnonvarat. Kuitenkin Livingston ei ehtinyt elää niin pitkään, että näkisi isänmaansa pahimmat imperialistiset ylilyönnit. Samaan aikaan maailmanmahdiksi nouseva Yhdysvallat halusi mukaan imperialistiseen peliin, jolloin Afrikka muuttui monen suurvallan eturistiriitojen kentäksi. Stanleyn pelastusmatka kehystettiinkin mediassa amerikkalaisten näpäytykseksi birttiläisiä vastaan. Amerikkalaiset kokivat, että he olivat ”oikeita” tosimiehiä, jotka pystyisivät valloittamaan Afrikan ja brittiläiset olivat vain ”laiskoja vanhuksia”

Mutta kirjan mukaan, tultuaan kuuluisaksi Livingstonin löytämisestä, Stanley auttoi belgialaista kuningas Leopoldia kartoittamaan Kongon alueen. Kongosta tulikin kuninkaan yksityisomaisuutta tai oikeastaan hänen yksityisen firman tonttia, jossa alkuperäisasukkaat orjuutettiin ja massamurhattiin sellaisiin lukuihin, joita vasta Natsi-Saksa onnistui ylittämään.     

Yhteenveto     

Martin Dugardin ”Afrikkaan. Stanleyn ja Livingstonen eeppiset seikkailut.” on todellakin eeppinen kirja, joka ei vain kerro uskomattomasta seikkailusta, mutta myöskin aikakaudesta, jossa miehet olivat miehiä, naiset olivat miehiä ja lapset olivat miehiä. Teos kertoo aikakaudesta, jossa Eurooppa oli tieteellä pääsemässä muitten kansojen niskan päälle, niin hyvässä kuin pahassa.