verta, karvoja ja kuolaa

Jack Londonin ”Susikoira” on vuonna 1905 julkaistu romaani ”Valkohammas” nimisen susikoiran seikkailuista. Jos ei tunne Jack Londonia, voisit luulla häntä lastenkirjailijaksi, erityisesti nyt kun tästä kirjasta on tehty iloinen animaatioelokuva. Mutta tämä ei ole lastenkirja, vaan todella rankka kasvukertomus eläimen matkasta villiydestä rakastavan perheen koiraksi, jossa verta, karvoja ja kuolaa lentää pitkin poikin jäätävää lunta.    

Idea   

”Susikoira” alkaa ”Valkohammas” hahmon emolla, joka on villiintynyt susikoira. Tämän tarina kerrotaan kahden eräretkeilijän perspektiivistä, kun he joutuvat rekikoiriensa kanssa tämän nartun johtaman susilauman jahtaamaksi. Koko kirjan alku on selkäpiitä karmiva ja ahdistava kertomus kahden miehen selviytymistaistelusta Alaskan ääriolosuhteissa. London piirsi niin täydellisen tunnelman kirjassan, että melkein unohdin olevani Espoossa, enkä Alaskan synkissä metsissä.    

Tästä romaani siirtyy ”Yksisilmä” suden perspektiiviin, kun tämä tapaa Valkohampaan äidin. Yhdessä ne tuottavat pentueen ja yrittävät kasvattaa niitä. Siitä perspektiivi siirtyy Valkohampaaseen, joka eri mutkien kautta päättyy ensin alkuperäiskansojen ja sitten valkoisten uudisraivaajien kasvattamaksi.    

Darvinistisesta nietzscheläisyydestä sosialistiseen humanismiin   

Ensin romaani on hyvin nietzscheläisen raakaa sosiaalidarvinistista paatosta, joka kyynisyydellä ja brutaaliudella voisi luonnehtia melkein natsimaiseksi. Vaikka pidin kerronnasta ja sen tunnelmasta, en voinut kuin ahdistua ajattelusta, että tämä kirja oli edistämässä hyvin kylmää ja julmaa kuvaa luonnosta ja ihmisistä. Aloin jopa ajatella, että, jos London olisi elänyt 30-luvulla Euroopassa, hän olisi joko Neuvostoliiton pahimpia punaupseereita tai Natsi-Saksan SS-komentaja. Mutta kuitenkin romaanin tapahtumat alkavat loppua kohden siirtyä kohti pehmeämpää ja humaanimpaa otetta. London ikään kuin huijasi lukijaa ensin ajattelemaan samalla tavalla kuin kirjan päähahmo, joka alkaa karussa ympäristössä elämänsä villinä petona. Valkohammas muovautuu luonnonoloissa täydelliseksi tappokoneeksi, joka ei tunne sääliä eikä armoa, mutta eri tapahtumien kautta, tämä oppii hellyyttä, rakkautta ja sivistystä. kirjan viesti on selvä: jopa ankarimmissa oloissa kasvanut voidaan muuttaa paremmaksi. Tarvitaan vain rakkautta ja solidaarisuutta.    

Mielenkiintoisesti näinkin vanhassa kirjassa käsitellään kiusaamista. Valkohammas on erilainen kuin muut rekikoirat ja häntä kiusataan sen takia. Kirja kuvaa, miten tämä kiusaaminen vaikutti koiran psyykeiseen, muuttaen tämän armottomaksi pedoksi, joka kykeni rentoutumaan ainoastaan ihmisten seurassa. Päällisin puolin kirjan viesti vaikuttaa olevan se, että pure kiusaajasi korva irti, jotta kiusaaminen loppuu. Valkohammasta kuitenkin yhä kiusataan väkivaltaisuudesta huolimatta ja tämän kehitys koirana vain häiriintyy. Lähempi tarkastelu osoittaa, että Londonin mukaan takaisin lyöminen ei ratkaise kiusaamista, vaan pitää löytää hakea apua vahvemmilta ja yhdessä löytää ratkaisu. Eli tässä kirjassa on hyvinkin ajankohtainen viesti kiusaamisen vaaroista. Anakronistisesti tätä kirjaa voisi tulkita allegoriana koulusurmaajista.

Täydellistä luontokuvausta   

En tiedä kovin paljon koirista tai susista, mutta tässä romaanissa vaikutti olevan hyvin realistinen kuva näistä eläimistä ja heidän käyttäytymisestään. Vaikka romaanissa tarkastellaan koirahahmon ajatuksia, ne on kehystetty eläimen yksinkertaisina pohdintoina, eikä niitä inhimillistetä. Tuntui kuin olisin lukemassa jotain luontodokumenttia, jossa moralisointiin luontoa. Mutta moralisointi ei ollut sellaista inhimillisten arvojen siirtämistä luontoon, vaan ikään kuin luonnon oman moraalin esittelemistä ihmisille. Tämä moraali on vahvojen oikeus, mikä tietenkin sopii petoeläimen kuvitteelliseksi maailmankuvaksi. Kirjailija ei kuitenkaan tuomitse tai korosta tällaisen maailmankuvan negatiivisuutta, vaan se on se moraali, joka on kestävä ankarassa ympäristössä.    

Kirjan kuvaukset koirista ja susta olivatkin niin täydellisiä, että kun näin kaduilla koiria, tunsin kuin ymmärtäisin niitä ja rakastin heitä koiria vielä enemmän kuin ennen. Enkä ole muuten koskaan omistanut koiraa, vaan kissan! Joten jos omistat koiran tai rakastat niitä, tämä tulee olemaan suurempi tunteitten vuoristorata kuin minulle.   

Yhteenveto    

Jack Londonin ”Susikoira” on yksi parhaimmista romaaneista, mitä olen lukenut. Se on lyhyydestään huolimatta todella monipuolinen tarina, jossa perspektiivit, moraalit, kerrontatyylit ja kehykset vaihtuvat useita kertoja, kertoakseen kasvukertomuksen kaltoin kohdellusta olennosta, joka oppii rakastamaan ja tulla rakastetuksi.