Lasten kritiikki tehokkuutta vastaan

Luin pari vuotta sitten Michael Enden ”Tarina vailla loppua” (1979) ja koska pidin siitä, minulle suositeltiin kirjailijan vuonna 1973 julkaistua, ”Momo” romaania.  

9

Idea   

”Momo” niminen tyttö on vanhalla raunioituneella amfiteatterilla elävä kulkuri, jonka suurin taito on ihmisten kuunteleminen. Tällä taidolla tyttö, jonka taustaa tai menneisyyttä kukaan ei tunne, saa paljon arvostusta kaupungin lapsilta ja köyhiltä. Kuitenkin kaupunki joutuu aikaryöstäjien manipuloimaksi, mikä tarkoittaa ihmisten suhteellisen nopeaa ja kivuliasta kuolemaa. Vain Momo pystyy näkemään mystiset aikaryöstäjät ja näin hän lähtee pelastamaan kaupungin yhtä mystisten apureitten kanssa.   

Kaiken ikäisille   

Vaikka muistin tämän kirjan olevan Enden, en silti odottanut suuria. Kirjan kansi vaikutti aika lapselliselta, mutta välittömästi tarina veti sisään. Kirja on hyvin kaavamainen, mutta sen hahmot ja kerronta olivat sen verran yksityiskohtaisia ja universaalin samaistuttavat, että ihastuin sen maailmaan.   

Kirjan teema on aika ja miten se kulutetaan. Nerokkaaksi romaani menee, kun se itse ei käsittele aikaa lineaaristesti, ei edes maailman tasolla. Tarinan kaupunki on kuin sekoitus eri aikakausia, jolloin sen paikantaminen on mahdotonta. On kuin se olisi samaan aikaan vanha, uusi ja ikuisesti olemassa. Samalla juonen aikaryöstäjät ovat sekä vertauskuvia, että todellisia hirviöitä, jotka syövät ihmisten ajan laadun. Näitten elementtien lisäksi kirja on kritiikki modernia kvartaalikapitalismia vastaan. Jopa vertauskuvat ovat eri aikakausista, jolloin videokasettien kelausteknologiasta vedetyt vertauskuvat sekoittuvat perinteisiin agraariajalla syntyneisiin.    

Näitten intertekstuaalisten elementtien lisäksi romaani kertoo lapsuuden ilosta ja mielikuvituksesta, mitä iloitsevat nuorempia lukijoita ja herättävät nostalgisia tunteita aikuisissa.    

Ongelmia   

Ainoa ongelma tässä hyvinkin omaperäisessä tarinassa on se, että se on hyvin kaavamainen. Onneksi kaavamaisuus ei tässä tapauksessa tarkoita ennalta-arvattavuutta. ”Momo” noudattaa hämmästyttävän tarkasti Joseph Campbellin ”monomyytti” kaavaa. Itsesään tämä ei ole ongelma, mutta se, että tajuan tämän lukiessani romaania, on tietty miinus, koska se irrottaa minut pois kirjan maailmasta, muistuttaen siitä, että luen jonkun keksimästä maailmasta. Hyvän kirjan pitäisi upottaa lukijan niin totaalisesti juoneen, että unohtaa jopa oman olemassaolon.    

Yhteenveto   

Michael Enden ”Momo” ei ole vain yksi parhaista lastenkirjoista, jota olen lukenut, vaan yksi parhaimmista romaaneista, jota olen lukenut. Tarina on todella hellyttävä tunteitten vuoristorata, jossa oikeasti välitin kaikista hahmoista. Samalla tämä on todella hyvä moderni satu, joka sisältää tärkeää kritiikkiä yhteiskunnastamme, jota aikuiset voivat nauttia.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s