Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä

Hannah Arendtin, vuonna 1963 julkaistu ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on tutkielma pahuuden olemuksesta yhden natsivirkamiehen elämän kautta.

12

Idea  

Arendt matkusti Jerusalemiin kuuntelemaan Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäyntiä. Tavoitteena oli nähdä ja kuulla läheltä natsia ja tutkia, miten sellainen ihminen syntyy ja miten hän voi muuttua massamurhaajaksi? Kirjailijan ja lukijoitten järkytykseksi paljastuu, että absoluuttiseen pahuuteen sortuminen ei vaadi suuria. Eichmann näyttäytyy kirjassa säälittäväksi pikkumieheksi, jossa ei ole mitään kovin erikoista tai pahaa. Mutta historiallisten sattumisten kautta juuri tämä virkamies oli vastuussa miljoonien viattomien ihmisten lähettämisestä pakkotyöhön ja teurastettavaksi Natsi-Saksan keskitysleireille.   

Kirjassa käsitellään Echmannin kautta Natsi-Saksan ja Toisen maailnansodan historiaa, sekä miehen oikeudenkäynnin poliittiset, oikeudelliset ja moraaliset taustat. Koko teos rakentuukin siihen pohdintaan mitä on ”pahuus”?   

Pahuuden arkipäiväisyys  

Arendt osoittaa hyvin, että pahuus ei ole mikään mielentila tai mystinen olemus, vaan tekojen seuraus. Sama on rasismin kanssa. Nykyään rasismia pidetään absoluuttisena pahuutena, joka koetaan pilaavan kenen tahansa maineen, joka sellaiseksi määritellään. Kuitenkin kirjassa paljastuu, että vaikka ihminen olisi selkeästi ja räikeästi osallistunut rasistiseen kansamurhaan, tämä silti ei koe itseään rasistiksi tai edes pahaksi. Näin oli Echmannin kanssa. Mies oli sotarikosoikeudenkäynnissä ja silti hän ei pitänyt itseään pahana tai rasistina. Echmannin oli kirjaimellisesti natsivirkamies, Kansallissosialistisen puolueen ja SS:än jäsen. 

Perusteluksi omasta viattomuudestaan, Eichmann käytti juurikin arkipäiväistä selitystä, ettei hän voinut olla rasisti, koska hänellä oli juutalainen ystävä, jota ei haitannut hänen jäsenyytensä natsipuolueessa! Kuka tahansa, joka on ollut tekemisissä rasistien kanssa, on kuullut tällaisia selityksiä, mutta se, että kirjaimellinen holokaustia suorittanut natsi tällaista toteaa, on kauttaaltaan järkyttävää ja loukkaavaa.  

Arendt osoittaa hyvin, ettei kukaan ihminen tässä maailmassa halua pitää itseään pahana, vaikka olisikin selkeästi sellainen. Kuitenkin Eichmannin elämän kautta osoitetaan, että mitään selkeää pahuutta tai ilkeyttä miehen elämässä ja persoonassa ei esiintynyt. Pahuus piileekin teoissa ja niitten seurauksissa, ei siinä, mitä henkilökohtaisesti tuntee sydämessä. Tämä on minusta Arendtin tärkein opetus. Rasismi ja pahuus yleensäkin eivät ole mitään vapaaehtoisesti omaksuttavia leimoja tai olemuksia, vaan ne ovat tarkkoja kuvauksia jonkun teoista. Ei ole väliä, kuinka monta etniseen vähemmistöön kuuluvia ystäviä sinulla on, jos sanot rasistisia asioita ja tuet rasistisia tahoja. Sydämen sisällä olevat tunnot ja sielulliset tilat ovat yhdentekeviä konkreettisten tekojen rinnalla. Eichmann olisi voinut irtisanoutua virastaan tai pyytänyt siirtoa johonkin ei-holokaustiin liittyvään osastoon, mutta hän valitsi pysyä murhanhimoisessa urassa.   

Järkyttämäpä on kuitenkin kirjan loppu, jossa Eichmann tuomitaan kuolemaan. Ennen hirttämistä, tämä kirjoituspöytämurhaaja lausui pateettisen typerän ristiriitaiset viimaiset sanat, jotka olivat kaikessa arkipäiväisyydessään kauttaaltaan järkyttäviä. Mies tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja hän ei keksi mitään mutta sanottavaa kuin kokoelma hyvästelykliseitä, jotka eivät merkitse yhtään mitään. Luettuani tämän, tärisin fyysisesti silkasta raivosta, huvittuneisuudesta ja järkytyksestä. Jopa kyynelehdin ja kasvoni vääristyivät sellaisiin asentoihin, joita en tiennyt olevan edes mahdollisia. En ole koskaan samaan aikaan halunnut itkeä, huutaa ja nauraa mihinkään muulle tekstille ennen tätä. Silloin tiesin, että olin lukenut kirjallisen mestariteoksen. Kuitenkin tuntuu pahalta ylistää todella masentavaa tietokirjaa, joka perustuu surullisiin tositapahtumiin. Juuri tässä järkyttävässä kohdassa Arendt keksi lauseen ”pahuuden arkipäiväisyys” joka esiintyy kirjassa ainoastaan kerran. 

Rasismin pahuus  

”Eichmann Jerusalemissa” on myöskin todella hyvä kirja, koska se osoittaa, miksi rasismin on niin haitallista, että sitä pitää tuomita ja kukistaa kaikissa ilmenemismuodoissa kaikkialla ja kaiken aikaan. Kirjassa kerrotaan, että holokausti ei ollut mikään äkillinen onnettomuus, jossa 6 miljoonaa juutalaista ja monia muita vähemmistöjä tapettiin. Vaan holokausti oli graduaalisen hidas prosessi, joka pikku hiljaa nakersi juutalaisten ihmisoikeuksia, kunnes he huomaamattaan olivat päätyneet jääkylmiin karjavaunuihin kohti tuhoamisleirejä. Arendt jäljittää hyvin, miten rasistiset sanat johtivat kovettuneisiin asenteisiin, miten nämä asenteet johtivat kovettuneisiin lakeihin ja lopulta kansanmurhaan. Suurin osa juutalaisista eikä edes saksalaiset  pystyneet kuvittelemaan, että rasismi voisi johtaa koko ajan pahempiin tilanteisiin. Jatkuvasti sivistyksen rajoja murrettiin ja monet juutalaiset luulivat, että pahin oli saavutettu ja oli aika sopeutua. Kuitenkin rasismi van yltyi ja sai koko ajan brutaaleimpia aspekteja. Tämä hitaus mahdollistikin sen, että jotkut juutalaiset itse osallistuivat toisten juutalaisten tappamiseen, koska uskoivat että se voisi hälventää natsien raivoa. Kuitenkin mikään ei tyydyttänyt natseja kuin totaalinen juutalaisten hävitys. Yhä monet vähemmistön edustajat tekevät saman virheen ja luulevat, että rasistit haluavat hävittää ”ne muut” mutta ei hyvätuloisia ja sivistyneempiä vähemmistön edustajia, kuten he itse. He kuvittelevat, että rasistit haluvat hävittää vain köyhät, työttömät ja rikolliset, mutta rasistit ovat rasisteja juuri, koska he yleistävät kokonaisia kansanryhmiä. Sellaisten ihmisten kanssa ei voi neuvotella. Juutalaiset luulivat samaa, mutta joka ikinen yritettiin tuhota. Rikkaimmat juutalaiset vain pyrittiin tuhoamaan viimeiseksi.

Rasismi ei ole paha, koska se loukkaa jonkun tunteita, vaan nimenomaan, koska haastamattomana se voi kasvaa kauhistuttaviin mittakaavoihin, joita kukaan ei voi hallita, vaikka kuinka moraalisesti rehdiksi itseään pitää. Se onkin masentavaa, että me jo tiedämme mihin rasismi lopulta johtaa, mutta kuitenkin merkittävä joukko ihmisiä innokkaasti haluaa toistaa historian.  

Ongelmia  

Suoranaisia virheitä tässä kirjassa ei ole, mutta aika kiistanalaisia väitteitä. Arendt korostaa aika paljon tässä kirjassa pahuuden arkipäiväisyyttä sen kautta, että Toisen maailmansodan kaikki osapuolet suorittivat hirmutekoja ja natsien erikoisuus oli ainoastaan siinä, että nämä suorittivat juutalaisten kansanmurhan ilman minkäänlaista ”sotilaallisesti järkevää” syytä. Eli silkasta kusipäisyydestä. Arendt korostaa esimerkiksi, miten monet juutalaisneuvostot getoissa auttoivat natseja tai esimerkiksi sitä, miten innokkaasti Etelä-Amerikkalaiset oikeistodiktatuurit ja arabinationalistiset valtiot tukivat natsipakolaisia. Samalla kirjassa kerrotaan Eichmanin olleen massamurhansa aikana avoin sionisti, joka teki yhteistyötä sionistijärjestöjen kanssa. Tämän yksityiskohdan mainitsemisen takia Arendtia on haukuttu antisemitistiseksi. Kirjailija jättääkin avoimesti, miten tämä Eichmannin väittämä sionismi pitäisi tulkita. Tulee mieleen palestiinalaisaktivistien väitteet siitä, että sionistit ovat eräänlaisia natseja ja tästä kirjasta voi saada perusteluja sellaiselle väitteelle. 

Sitten kyseenalaistan hieman väitettä, että italialaiset olisivat olleet vähemmän murhanhimoisia rasisteja, koska heillä oli ”pitempi sivistyksellinen historia” kuin saksalaisilla. Arendt korostaa esimerkiksi, että Itä-Euroopan fasistihallinnot olivat barbaarisempia kuin natsit. Niin barbaarisia, että jopa paikalla olleet saksalaiset SS-upseerit olivat inhon vallassa, kun juutalaisia hakattiin kuoliaaksi pogromeissa. Natsit olivat yhtä rasisteja kuin itäeurooppalaiset, mutta he halusivat teurastaa juutalaisia ”humaanisti” mikä Arendtin mukaan osoitti saksalaisten korkeampaa sivistystä verrattuna itäeurooppalaisiin. Hieman rasistinen väite itseään nykystandardeissa.   

Yhteenveto  

Hannah Arendt ”Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä” on yksi parhaimmista tietokirjoista natsismista ja pahuudesta yleensäkin. Jos tämä kirja ei olisi henkisesti raskasta ja masentavaa luettavaa, suosittelisin kaikille, jotta rasismin vähättely loppuisi. Kuitenkin eivät kaikki ihmiset jaksa lukea tietokirjoja, erityisesti jos ne käsittelevät näinkin ikävää aihetta. Silti tämä on kirjallinen mestariteos ja tärkeä dokumentti ihmiskunnalle.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuuri, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s