Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja Pääbön urasta otsikossa mainitussa projektissa. Sivuhuomiona: vain Suomessa laitettaan alaston esihistoriallinen jäbä kansikuvaksi, niin että se tekee blogini pikkukuvasta epäsopivan sosiaalisen median standareille! 

Idea   

Svante Pääbo kuvaa kirjassaan, miten hän lähes vahingossa lähti egyptologian ja lääketieteen opinnoissa etsimään kokeilumielessä muinaisista muumioista DNA:ta, päättyen tutkimaan neandertali-ihmisiä. Kirjailija kuvaa todella jännittävästi ja personaalisella otteella, miten hänen tiiminsä kehitti luotettavimman menetelmän muinaisen DNA:n uuttamiseen fossilisoituneista kudoksista ja luista.    

Kirja on myöskin loistava aikalaiskuvaus 1900-luvun lopun Euroopan tiedeyhteisöstä. Erityisesti kuvaukset Itä-Saksan tunkkaisesta ja taantuneesta tiedeyhteisöstä olivat mielenkiintoista luettavaa. Opin myöskin, että Ruotsin armeijalla on sama tapa harjoitella sotaa maata vastaan, jonka nimeä ei voi mainita. Samalla kun opit Kylmästä sodasta ja DNA-tutkimuksista saat kuulla sivumainintana kirjailijan biseksuaalisista seikkailuista. Eli tässä teoksessa pumpataan muutakin arvokasta geenimateriaalia kuin neandertalilaisten. 

Kirja myöskin on hyvä yhteenveto siitä, mitä nykyään tiedämme neandertaleista. Vanhat käsitykset suurikokoisista ja tyhmistä puoli-ihmisistä muuttuivat vanhentuneiksi juuri Pääbon tutkimuksissa. Hänen tiiminsä todistivat neandertalilaisen perimän olevan hyvin samanlainen kuin meidän. Samalla tutkija sai selville, että ihmisissä on neandertalilaisten perimää, mikä tarkoittaa, että hässimme näitten ihmisten kanssa, kun poistuimme Afrikasta. Erityisen mielenkiintoista tässä kirjassa ovatkin kansantajuiset kuvaukset DNA:sta, jotka toimivat melkein kuin tietokoneen koodit. Kuten tietokoneissakin, DNA-ketjut voivat koostua lukuisista pätkistä, jotka ovat muinaisia jäännöksiä toisista lajeista. Jotkut näistä pätkistä vaikuttavat fysiikkaamme ja käytökseemme, kun taas toiset ovat ”roska-DNA:ta” joka ei vaikuta mihinkään, vaan ovat ylimääräisesti mukanamme. Samalla neandertalilaisten ja joittenkin muinaisten sukupuuttoon kuolleitten eläinten DNA:ta on tarpeeksi, että voisimme palauttaa nämä lajit eloon. Kuitenkin Pääbo korostaa, että dinosaurukset kuolivat liian kauan aikaa sitten, jotta niistä voisi säilyä DNA:ta. Valitettavasti Jurassic Parkin perheystävällinen kokemus ei tulla näkemään todellisuudessa.   

Tieteellinen etiikka   

Hienointa on kuitenkin kirjan tarkka kuvaus tieteellisestä menetelmästä ja etiikasta. Tässä saa hyvän kertauksen, miten oikeaa tiedettä tehdään. Kirjailija esimerkiksi pohtii miten hän kirjoittaisi tutkimustuloksistaan? Tässä pohditaan sellaisia asioita, kuten, miten media voi mahdollisesti vääristellä munaista perimätutkimusta ja miten tämä vääristely voi mahdollisesti muuttua poliittiseksi aseeksi. On olemassa kaksi koulukuntaa tiedeyhteisössä: Ne, jotka yrittävät kaikin tavoin testata hypoteesinsa erilaisilla kokeilla, kunnes ovat 100% varmoja, että tulokset ovat oikeassa ja vielä senkin jälkeen he pyrkivät analysoimaan, miten näitä tuloksia voidaan esittää mahdollisimman selkeästi, jotta ne eivät muutu poliittisiksi lyömäaseiksi. Sitten on toinen koulukunta, jolla on kiire saada kunniaa ja julkisuutta tutkimustuloksilla, vaikka niissä voisi olla virheitä ja pahempaa, heittää nämä tutkimustulokset ilmoille, ajattelematta miten niitä voidaan tulkita suuressa yleisössä. Olen esimerkiksi tavannut yhden yliopisto-opiskelijan, jonka mukaan tutkijan ei pitäisi vaivautua miettimään tutkimustuloksensa poliittisia implikaatioita, koska se on sananvapauden rajoittamista. Sen sijaan tutkijan on vaan paiskittava faktat pöytään ja antaa sitten muitten päättää, mitä tehdä niitten kanssa. Monissa tieteelisissä aloissa tämä onkin hyvä asenne, mutta heti kun tämä tieteellinen fakta koskee ihmisiä, niin on suuri vaara, että väärin tulkitut tulokset, muuttuvat haitallisen politiikan perustaksi. Historia tuntee hyvin, miten väärin tulkittuja tutkimustuloksia on hyödynnetty perustellakseen niin kansanmurhaa kuin epäinhimillistä kaupunkisuunnittelua.    

Ongelmia   

Suurin ongelma on kirjailijan oma ylitsevuotava persoona, joka voi joitain lukijoita ärsyttää. Ainakin minua se vaivasi. Kuten suurin osa tiedemiehistä, Pääbo varmistaa tässä kirjassa, että hän saa kunnian kaikista löydöksistä. Joten tässä on paljon ”minä” sitä ja ”minä” tätä. Kirjailija kehystää itsensä lähes yksinäiseksi sankariksi, joka oli älykkäämpi kuin kaikki muut. Samalla tässä haukutaan muita tutkijoita ja tiedelehtiä. Lukijalle voi välittyä pikkasen ylimielinen kuva kirjailijasta.    

Yhteenveto   

Svante Pääbon ”Neandertalilainen. Kadonnutta perimää etsimässä” on hyvä tietokirja tiedeyhteisön arjesta, muinaisten geenien tutkimisen historiasta ja yhteenveto nykytietämyksestämme neandertalilaisista.