Oikeistolaista fantasiaa?

Terry Goodkindin vuonna 1994 kirjoittama ”Velhon ensimmäinen sääntö” kertoo fantasiamaailman yliluonnollisesta kamppailusta kaikkien maailmojen herruudesta.  

Idea  

Päällisin puolin tämä romaani kertoo nuoresta oppaasta, joka löytää kauniin, mutta hädänalaisen neidon metsässä. Nainen on kotoisin taikuuden hallitsemasta maailmasta ja hänellä on kyky muuttaa kenet tahansa zombimaiseksi palvelijaksi kosketuksella. Opas rakastuu tähän naiseen ja oppii, että neito on etsimässä ennustuksissa mainittua ”Etsijää”, jolla on taikamiekka ja kyky kukistaa hänen maailmaa riivaavaa pimeyden prinssiä. Tämä tarinan pahis on vallanhimoinen psykopaatti, joka haluaa täydellisen vallan kaikista maailmoista, mutta muille hän saarnaa taloudellista tasa-arvoa ja yksityisomaisuuden lakkauttamista.  

Neito ja opas lähtevät pienen valikoidun tiimin kanssa tähän taianomaiseen maailmaan, joka kuhisee yliluonnollisia olentoja ja fantasiakommunismia. Tavoitteena on kukistaa pimeyden prinssi ja palauttaa vapaus yksityisomaisuuteen ja rahatalouteen.   

Todella rankka meininki  

”Velhon ensimmäinen sääntö” on ehkä brutaalein fantasiakirja, jota olen koskaan lukenut ja olen lukenut ”Tulen ja jään laulun”. Tässä ei tapeta silmittömästi rakkaita hahmoja, kuten R.R. Martinin kirjoissa, mutta tässä esiintyy rakkaitten hahmojen graafista kidutusta, raiskauksia, lapsiin kohdistuvaa brutaalia väkivaltaa ja yksityisomaisuuden kansallistamista.

Kidutus on se merkillepantavin osa, koska tässä on kokonainen kappale omistettu kidutukselle, joka on niin perverssiä, että ISIS jää varjoon. Sitä vähän miettii, oliko kirjailijalla kaikki hyvin, kun hän kirjoitti tämän kirjan? Silti tässä romaanissa on kaiken hirvittävän päähahmojen rääkkäyksen jälkeen niin tyydyttävä loppuratkaisu, että selkäpiitä karmivat ja oksettavat väkivaltakuvaukset olivat sen arvoisia.  

Omaperäisyys  

Tässä on todella älykkäitä juonenkäänteitä ja taikamaailman sääntöjen manipulaatiota, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Ja olen lukenut aika paljon fantasiakirjallisuutta. Koko romaanissa on yksi ainoa ennalta-arvattava elementti, mutta se hautautuu lukijan mielessä kaikelle muulle ihmeelliselle ja pelottavalle, että unohdat sen kokokaan. Kirjailija osaa täydellisesti kiinnittää lukijan huomion muihin asioihin kuin tähän ennalta-arvattavaan elementtiin, että kun se sitten paljastuu juuri siksi, joksi arvasit, tunnet itsesi tyhmäksi, kun et jaksanut muistaa sitä!  

Omaperäisyys on myöskin eurooppalaisen kansanperinteen hyödyntämisessä. Vaikka päällisin puolin romaani vaikuttaa noudattavan perinteisten satujen rakennetta ja tuttuja elementtejä, ne käännetään fiksusti päälaelleen tai ne menevät kokonaan arvaamattomiin suuntiin!   

Ongelmia  

Suurin ongelma tässä on hidas alku. Romaani alkaa niin perinteisellä fantasiaromaanin asetelmalla, että alun perin luulin tätä lastenkirjaksi ja pohdin kesken jättämistä, kun mikään ei siinä vaikuttanut mielenkiintoiselta. Alun jälkeen romaani lähtee niin kylmän rankalle reaalipoliittiselle asetelmalle, että aloin lukemaan mielenkiinnolla.    

Pienemmät ongelmat ovat päähahmon äkillinen aikuistuminen, joka toteutettiin niin kömpelösti, että alussa en ollut varma edes oliko kyseessä sama hahmo? Kömpelyys näkyy myöskin siinä, että Goodkind ei luota lukijoihinsa, vaan pariinkin kertaan hän vääntää rautalangasta, mikä oli jonkun kyseisen juonenkäänteen merkitys. Tällainen läpiselittäminen hahmodialogin kautta häiritsi, kun ei tätä ihan lastenkirjaksi voi laskea.   

Toinen ongelma on kirjan kömpelö antikommunistinen viesti, joka oli hyvin pinnallista. Kirjailija ikään kuin vain lätkäisi pääpahiksen ideologiaksi fantasiakommunismin, eikä vaivautunut käsittelemään sen syvempiä filosofisia implikaatioita. Saat kuulla parikin kertaa tylsiä saarnia siitä, miten jokaisen ihmisen oikeus on päättää omasta omaisuudesta kuin haluaa, eikä valtion tehtävä ole auttaa muita verottamalla näitä ankarasti. Kuitenkin kirjailija ei lähde mihinkään kovaan randilaiseen saarnaorgiaan kapitalismin ihmeellisyydestä, vaan keskittyy enemmänkin eri persoonien psykologisiin tutkielmiin, jotka eivät liity mitenkään politiikkaan. Silti kunnioitan kirjailijaa, että hän yritti kirjoittaa oikeistolaisen fantasiakirjan, koska sellaiset ovat aika harvinaisia.  

Yhteenveto  

Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on sen kömpelystä poliittisuudesta huolimatta yksi parhaimmista ja omaperäisemmistä fantasiakirjoista, jota olen koskaan lukenut. Tässä yhdistyy saumattomasti rakkaus, silmitön väkivalta ja fantastiset satuelementit yhteen. Tämä ei toki ylitä “Tulen ja jään laulun” kaltaisiin laatusfääreihin. Terry Goodkindin ”Wizard’s First Rule” on vähän sellainen fantasiakirjallisuuden perverssi exploitaatioversio.  Ihmettelen, miksi tätä kirjaa ei ole suomennettu? Liittyisikö kenties asiaan sen antikommunismi? En ihan usko, kun Neuvostoliitto oli jo romahtanut kirjan julkaisun aikoina ja suomalainen kommunistipuolue hajonnut lukuisiksi pikkupuolueiksi.