Fasismin anatomia

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” (oma suomennos) on vuonna 2004 julkaistu tietokirja otsikossa mainitusta ideologiasta.   

Idea   

Paxton alkaa kirjansa purkamalla tunnettujen fasististen liikkeitten historian ja ideologian erillisiin osiin, analysoidakseen mistä ne koostuvat ja miten ne liittyvät toisiinsa? Paljastuu, ettei fasismi ole mikään ideologia samassa merkityksessä kuin liberalismi ja kommunismi. Kun fasismi on purettu osiin sen sisällä ei löydy yhtään mitään johdonmukaista, ainoastaan syvä musta viha. Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismi on enemmänkin poliittinen ilmiö kuin ideologia. Tämä tarkoittaa, että fasismi on ikuinen ja se voi ilmetä eri tavalla eri kulttuureissa ja eri aikakausissa. On siis turhaa takertua tiettyihin symboleihin ja väreihin ja sen sijaan keskittyä fasismin erilaisiin joksikin johdonmukaisiin elementteihin, joita kaikki tunnetut fasistiset ryhmittymät jakavat.    

Paxton jakaakin fasismin enemmänkin kehitysvaiheisiin kuin ulkoisiin merkitsijöihin. Kirja esimerkiksi jäljittää Mussolinin fasismin alkaneen äärivasemmistolaisessa radikaalisyndikalismin ideologiassa, joka kuitenkin alkoi vähitellen muuttua nationalistiseksi ja rasistiseksi. Kuitenkin liike ei menestynyt. Oli hyvin vaikeaa kilpailla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan näillä eväillä. Mussolini muuttikin liikkeensä jälleen, mutta tällä kertaa fasismista tuli ”kansallista kapitalismia” puolustava äärioikeistolainen korporativistinen liike, joka puolusti yksityisomaisuutta vasemmistolta. Nyt Italian fasismin kannatus räjähti, kun se alkoi saada antikommunististen suurmaaomistajien ja taloudellisen eliitin tukea. Kansallissosialismin historia meni suunnilleen samalla tavalla. Loppu on veristä historiaa.  

Paxton huomauttaa, että missään vaiheessa Mussolini, Hitler tai oikeastaan muutkaan aikakauden fasistiset liikkeet eivät koskaan vaivautuneet perustelemaan ryhmiensä evoluutiota. Esimerkiksi Stalin kirjoitti kokonaisia teoreettisia kirjoja perustellakseen hirmuhallintonsa marxilaista oikeaoppisuutta, mutta fasisteilla ei ollut tarvetta oikeuttaa toimintaansa minkään manifestin pohjalta, koska sellaista ei ollut. Valta ja viha olivat ainoat päämäärät, joitten saavuttamiseen kaikki keinot olivat sallittuja.  

Paxton painottaakin, että kommunismi ja jopa stalinismi eroavat merkittävästi fasismista, vaikka molempien hirmuhallinnoissa tapettiin miljoonia ihmisiä. Kommunismissa oli selkeä teoreettinen kehys, jota kaikki kommunistit yrittivät noudattaa ja sen lopullinen tavoite oli tasa-arvo, vaikkakin käytännössä sen saavuttamiseen epäonnistuttiin. Fasismissa tavoite oli tasa-arvon sijaan jyrkkien hierarkioitten säilyttäminen, mutta luokkaristiriitojen häivyttäminen nationalismilla. Fasistien mielestä ihmisten piti olla tyytyväinen sosiaaliseen asemaansa ja olla ikionnellisia, että he ovat osa heitä suurempaa ja mahtavaa valtiota ja rotua. Tämä valtion ylivalta saavutettiin tuhoamalla kaikki koetut sisäiset ja ulkoiset viholliset. Halu tuhota erilaisia ”kansakuntaa uhkaavat viholliset” ajoi fasistit äärimmäiseen itsetuhoiseen opportunismiin, jossa millään muulla ei ollut väliä kuin tuhoamisella. Tämän syvän vihan takia fasismi on ikuisesti tuomittu joko häviämään jossain vaiheessa aloittamansa sodat tai romahtamaan taloudellisen rasituksen takia.   

Fasisteille taloustiede oli toissijaista, joten mikä tahansa taloudellinen keino, joka edisti sotaa, fasistit kannattivat. Stalin esimerkiksi yritti noudattaa pikkutarkasti Leninin piirtämää valtionkapitalistista suunnitelmaa kommunismin saavuttamiseen. Sen sijaan Hitler ja Mussolini olivat välillä kiihkeitä kansallisen omaisuuden puolustajia ja yksityistämisen ja hallitsemattoman kapitalismin kannattajia. Fasismi ei siis ole pysyvä ilmiö, joka voidaan tarkasti sijoittaa oikeistoon tai vasemmistoon, mutta se aina pääsee valtaan olemalla oikeistolainen.   

Teorioita  

Kirjailija käy läpi kaikki fasismia käsittelevät teoriat, osoittaakseen niitten puutteita tai hyviä puolia. kirjailija haukkuu erityisesti marxilaista ja liberaalia teoriaa fasismista. Paxtonin mukaan marxilainen teoria fasismista rappeutuvan kapitalismin ilmiönä unohtaa fasismin massakannatuksen ja yksilöitten roolin. Liberaalissa teoriassa taas unohdetaan, että konservatiiveista ja liberaaleista koostuva taloudellinen eliitti tukivat fasisteja, eikä näin liikettä voida ymmärtää kateellisten huligaanien vallankaappauksena. Hanna Arendtiakin ehditään pariin kertaan haukkua tässä teoksessa.  

Uusfasistit?   

Paxton analysoi historian erilaisia fasistisia liikkeitä, erityisesti ne, jotka epäonnistuivat pääsemään valtaan, löytääkseen, mikä tekee onnistuneen ja näin ”täydellisemmän ja aidon” fasismin? Kirjailija päättyykin siihen johtopäätökseen, että fasismin pitää olla mukautuva ja valmis myymään kaikki periaatteensa, jotta se saa taloudellisen eliitin tukea. Tämän tuen fasismi saa ainoastaan, jos demokratia on syvässä kriisissä. Kriisi pitää olla demokraattisten instituutioitten uskottavuuden menetys ja parlamentaarinen jumiutuminen, jossa mitään ei saada aikaan, kun millään puolueella ei ole tarpeeksi suuri enemmistö. Tällaisessa olosuhteessa fasismi muuttuu vallassa olevan taloudellisen eliitin silmissä hyväksi apuriksi sen etuoikeuksia vastaan taistelevan vasemmiston torjumiseen. Jos vasemmisto on väkivaltaisempi, fasismi sopii vielä paremmin, koska sillä on omat katujoukot, jotka voivat kurittaa heitä. Kuitenkin lopulta päästyään valtaan, fasistit imevät eliitin sisäänsä ja valjastavat nämä sen murhanhimoiseen projektiinsa. Tällä kriteerillä esimerkiksi usein fasisteiksi kutsutut islamistit ja jihadistit eivät sellaisia ole.   

Kirjan määritelmä myöskin osoittaa, miksi Pohjoismainen vastarintaliike on tuomittu epäonnistumaan. PVL on liian väkivaltainen ja vallankumouksellinen. Kunnon fasisti yrittää saada mahdollisimman laajan kannatuksen, joten se panee puvun päälle ja yrittää houkutella toreilla keskiluokkaisia veronmaksajia ja pienyrittäjiä, ei vain katuojassa rämpimiä elämänkoululaisia. Fasismi ei koskaan ole vallankumouksellinen liike, se pääsee valtaan juuri lupaamalla estää vallankumouksen. Tämä selittääkin, miksi äärioikeisto nykyäänkin puhuu rasististen salaliittoteorioitten lisäksi kommunismin uhasta, vaikka nykyään ei ole edes olemassa samanlaista äärivasemmistolaista liikehdintää kuin 30- tai edes 60-luvulla.  

Esimerkiksi Halla-ahon johtama Perussuomalaiset ei ole fasistinen puolue, mutta sen jäsenistöön kuuluu todella paljon fasistisen Suomen sisun jäseniä. Puolueen nuorisojärjestö on raportoitu olevan “etnonationalistien” hallussa. Perussnuorissa on avoimesti määritelty suomalaisuus niin tiukaksi, että juutalaiset, tataarit ja jopa suomenruotsalaiset tulisi karkottaa maastamme. Samalla nuorijärjestössä on ehdotettu rodunjalostusoppia ja vierailtu äärioikeistolaisissa tapahtumissa. Varovainen arvioni on, että Perussuomalaisten nuorisojärjestö on fasistinen.    

Ongelmia   

Robert O. Paxtonin ”Fasismin anatomia” on todella objektiivinen, niinkin paljon, että tässä esitetään Etelä-Amerikan oikeistodiktatuurien hallintomalli ”parempana” vaihtoehtona taloudelliselle eliitille turvata etuoikeutensa kuin itsetuhoinen fasismi. Mutta teos on nykyään melko vanhentunut. Esimerkiksi tässä kirjassa ei käsitellä olenkaan internetin vaikutusta fasismiin. Mielestäni nykyinen fasismi ei tarvitse väkivaltaisia katujoukkoja, koska sillä on internetti. Äärioikeistolaiset nettitrollit, valemediat ja bottiarmeijat ovat nykypäivän digitaalisia ruskeapaitoja, jotka pyrkivät terrorisoimaan poliittiset vastustajansa. Nämä internetin iskujoukot ovatkin vainonneet toimittajia, hyökänneet tietokonepalvelimiin, varastaneet ihmisten tietoja ja pommittaneet tavallisten kansalaisten tilit vihaviesteillä ja tappouhkauksilla. Vaikka nettikiusaaminen ei ole samalla tavalla brutaali kuin katutappelut, sen efekti on sama: saada poliittiset vastustajat hiljentymään. Esimerkiksi Tino Lintunen on kirjoittanut ilmiöstä, jossa perussuomalaiset poliitikot ilmaisevat närkästyksensä heitä kritisoivaan tutkijaa kohtaan ja välittömästä heidän kannattajat alkavat häiritä kyseistä tutkijaa vihaviesteillä ja tehtailemaan mustamaalaavia propagandakuvia.    

Sitten tietenkin presidentit Bolsonaro ja Trump ovat sellaisia villejä kortteja, ettei Paxton pystynyt heitä ennustamaan. Kummatkin kaappasivat olemassa olevan oikeistolaisen puolueen, joita ei voi missään nimessä kutsua fasistiksi, mutta kummatkin presidentit ovat fasismia muistuttavalla retoriikallaan houkutelleet kovan luokan uusnatseja ja suuria massoja kannattamaan heitä. Näitten kahden predidentin politiikka täyttää tässä kirjassa suurimman osan fasismin kriteereistä, muttei kaikki. Kummallakaan ei ole omia väkivaltaisia katujoukkoja. Mutta Trumpin ja Bolsonaron kannattajiin kuuluu väkivaltaisia ryhmittymiä, joilla ei ole mitään konkreettista sidettä kumpaakaan, mutta nämä ovat suorittaneet itsenäisesti kummankin nimeen väkivaltaisia iskuja. En ole varma voidaanko tällaista vihapuheen inspiroimaa katuväkivaltaa kutsua samanlaiseksi kuin 30-luvun fasistien katujoukkoja? Joten jää avoimeksi onko syntynyt uusi ”trumppilainen” fasismi vai ovatko nämä uudenlaisia oikeistopopulisteja, jotka vain ovat todella rasistisia ja väkivaltaa ihannoivia?    

Yhteenveto    

Robert O. Paxtonin ” The Anatomy of Fascism” on loistava tietokirja fasismista, mikä pikkupuutteistaan huolimatta antaa hyvän kuvan siitä, mitä fasismi on tai ei ole ja voiko sen aiheuttama kauhu toistua?