Paperiton

Olin kuullut Mari Pyyn, vuonna 2015 julkaistusta ”Paperiton” dekkarista maahanmuuttoa käsittelevässä paneelissa. Vaikka inhoan dekkareita, ajattelin, että paperittomista kertova teos olisi mielenkiintoista luettavaa, joten otin lukulistalle.   

9

Idea   

”Paperiton” kertoo vapaehtoisvoimin toimivan yksityisklinikan murhatapauksesta, jossa eräs paperiton mies löydetään kuolleena. Tarinaan liittyy maahanmuuttokriittinen populistipoliitikko, vihreitten kansanedustaja, nimbyilijänaapurit, murhanhimoinen ihmiskauppias, aasialaisia naisia himoitseva lääkäri ja ahdistunut sosiaalityöntekijä.  Kirjan viesti on perinteisen dekkarin sanoma, etteivät kaikki asiat ole niin kuin näyttävät. 

Ongelmia   

Vaikka kirja alkaa paperittoman miehen näkökulmasta, se nopeasti siirtyy kantasuomalasten perspektiiviin ja heidän kamppailustaan säilyttää terveysklinikka tai sulkea se.   

Kirjallisuuden yksi suurimmista eduista on kyky siirtää lukija toisen ihmisen saappaisiin. Olisi ollut todella hieno tilaisuus lukea paperittoman näkökulmasta. Kuitenkin saamme tässä seurata enimmäkseen keskiluokkaista sosiaalityöntekijää ja tämän kamppailua adoptoida lapsi ja siinä sivussa selvittää kuka murhaa klinikan ympärillä liikkuvia paperittomia. Romaanissa paperittomat eivät ole niinkään ihmisiä, vaan kulisseja, mikä on aika ikävää, kun juuri he ovat yhteiskunnassamme se äänetön osapuoli.    

Asiaa pahentaa se, että kirjailija kuluttaa aika paljon aikaa inhimillistääkseen maahanmuuttokriittiset hahmot. Sinänsä ei ole mitään ongelmaa syventyä maahanmuuttokriitikoihin ja rasisteihin ja osoittaa, että heilläkin on jaloja motiiveja, mutta kun heihin kulutetaan enemmän tekstiä kuin paperittomiin, jotka ovat romaanin otsikossa, se on suuri ongelma. Jos tämä inhimillistäminen olisi toteutettu hyvin, sekään ei olisi ongelma, mutta tässä yritetään kömpelösti löytää ”looginen” syy rasismille ja päädytäänkin typerään henkilökohtaiseen traumaan. Oikeassa elämässä rasistit ovat joskus vain vittumaisia kusipäitä, eikä mitään muuta. Tällainen rasismin patologisoiminen vain luo kuvan rasisteista passiivisina ympäristönsä uhreina, eikä aktiivisina toimijoina, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä ovat tekemässä. Anna Pyy päättyykin sillanrakentamisyrityksessään loukata maahanmuuttokriitikoita, mikä on ihmeellinen saavutus.    

Kirjan lopussa Pyy kertoo, että hän haastatteli sosiaalityöntekijöitä ja luki kaikenlaisia pöytäkirjoja taustoittaakseen kirjansa, jotta siitä tulisi realistinen. Ei kyllä siltä näytä. Romaanissa toki jauhatan paljon ”paperittoman” ja ”laittoman maahanmuuttajan” semanttisista ja legalistisista yksityiskohdista, mutta ei niinkään siitä, miltä tuntuu olla paperiton tai heitä hoitava viranomainen? Tässä romaanissa puuttuu kaikenlainen tunteellinen syvyys, joka voisi avata inhimillisen ulottuvuuden maahanmuuttokeskusteluun.    

Pahempi synti on kuitenkin tämän romaanin kliseisyys. Ainoa dekkari, josta pidin oli Stieg Larssonin ”Millenium” sarjasta, enkä ole vieläkään löytänyt mitään, joka pääsisi sen tasolle. ”Peperiton” on omaperäisestä aiheesta huolimatta kliseisin dekkari, jota olen koskaan lukenut. Vaikka tämä ei ollut ennalta-arvattava, kuten jotkut genren pahimmat kirjat, tässä oli kaikki kirjallisuudenlajin kuluneimmat konventiot. Pahempaa, nämä kliseet olivat todella kömpelösti toteutettu. Inhottavin niistä oli se, että kun murhaaja paljastui, tämä yhtäkkiä muuttui psykopaatiksi, joka paljasti koko juonensa sankareille! Vaikka tiedän, että on jännää, kun paljastuu, että ihminen ei ole siltä miltä näyttää, ei se silti tarkoita, että kulissien murtuessa kokonaan tuntematon ihminen paljastuu alta! Jos olisi vaivauduttu rakentamaan hahmoista syvällisempiä, niin paljastus olisi samaan aikaan uskomaton, että uskottava. Olisi paljon tyydyttävämpää se, että kun murhaaja paljastuu ja kaikki faktat kootaan yhteen, voidaan jälkiviisaasti todeta, että ”miksi en heti tajunnut, vaikka merkit olivat koko ajan esillä”? Sen sijaan tässä yritetään harhauttaa lukijaa maalaamalla joitain hahmoja ilmiselviksi murhaajiksi, vaikka he eivät sitä ole. Jo 12 vuotiaana Harry Potterissa tämä kikkailu väsytti.    

Yhteenveto   

Mari Pyyn ”Paperiton” on mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta huolimatta todella huonosti rakennettu romaani, joka epäonnistuu paperittomien inhimillistämisessä, vaikka koko kirja pyörii yhden murhatun ympärillä! Onneksi tämä on todella lyhyt romaani ja kerronta sujuu ongelmista huolimatta sen verran hyvin, että jaksoin lukea teoksen parissa päivässä loppuun.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Mitä tällä kertaa luin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s