Jack Kerouacin elämäkerta

Dennis McNallyn, vuonna 1979 julkaistu ”Jack Kerouac. Elämäkerta” kertoo otsikossa mainitusta beat-kirjailijasta.

Idea

Näin tämän kirjan satunnaisesti Helsingin Innon kirjakaupan pöydässä muitten elämäkertojen kanssa. Otin sitten lukulistaan, koska pidin Kerouacin ”Matkalla” (1955) romaanista. Ajattelin, että niin mielenkiintoisen kirjan kirjoittanut jäbä on varmasti mielenkiintoinen henkilö. Olin oikeassa.

Jack Kerouac oli työläistaustainen kirjailija, joka kasvoi Toisen maailmansodan aikoihin, ja hänen elämänsä väritti vahvasti uskonnolliset kokemukset, syvä masennus ja alkoholismi. En ollut yhtään yllättynyt tästä. Ei voi olla taiteilijanero, jos on tyytyväinen elämäänsä.

Dennis McNally kirjoitti elämäkerran kuin se olisi tunteellista tajunnanvirtaa. Alussa vihasin koko epätieteellistä kirjoitustyyliä, mutta se on hyvä tapa päästä kuolleen beat-kirjailijan pään sisään. Ainakin samaistun vahvasti Kerouaciin, vaikka tämän elämä oli hyvin erilainen kuin omani. Tässä kirjassa ei keskitytä niinkään piirtämään Kerouacin elämän kautta ajan kuvaa, vaan enemmänkin, miten kirjailija itse sen aisti.

Toki tässä käsitellään paljon miten media käsitteli väärin hipstereitä. Toisin kuin nykyään, hipstereitä pidettiin väkivaltaisina ja huumeita käyttävinä roskasakkina, jolle ei kannattanut antaa lupaa seurustella tyttäresi kanssa. Oikeastaan hipsterit olivat jazz-musiikkia kuuntelevia eritaustaisia nuoria, jotka kirjoittivat kokeellista kirjallisuutta omasta kokemusmaailmastaan. Kerouacin elämään kuuluikin reissaaminen, kokeellisen kirjallisuuden tuottaminen, rankaa jazz-musiikkia ja bilettämistä muitten beat-kirjailijoitten kanssa.

Ristiriitaisuus

Mielenkiintoista oli kuitenkin lukea Kerouacin maailmankuvasta. Jack Kerouac oli jonkinlainen epäpoliittinen teollistumista vastustava anarkoprimitivisti, joka samaan aikaan vihasi valtiota ja kunnioitti USA:n lippua lähes uskonnollisella paatoksella. Kerouac piirtyykin tässä kirjassa jotenkuten tyypilliseksi amerikkalaiseksi punaniskaksi, joka vastustaa kaikkia auktoriteetteja, mutta samaan aikaan on vahvasti isänmaallinen. Kuitenkin Kerouac oli paljon sivistyneempi ja suvaitsevampi puin punaniskat.

Samaan aikaan, kun beat-kirjailija rakasti jazzia, hengaili huumeriippuvaisten, huijareitten ja seksityöläisten keskuudessa, hän vihasi juutalaisia. Juutalaisviha olikin yksi toistuvimmista teemoista tässä kirjassa. Kerouacin antisemitismi oli sellaista outoa uskomusta, että juutalaiset ovat syypää keskusvallan olemassaoloon ja kustannusmaailman hankaluuksiin. Kuten antisemitismiä tutkinut Sartre on havainnut, antisemitistit eivät vihaa elämässään tapaamiaan juutalaisia, he voivat jopa ystävystyä heidän kanssaan, mutta he vihaavat abstratktia ”niitä muita juutalaisia.” Jack Krouac oli samankaltainen. Kännissä hän saarnasi juutalaisia vastaan, vaikka hänellä oli juutalaisia ystäviä. Monet Kerouacin kaverit eivät koskaan ottaneet kirjailijan juutalaisvastaisia saarnoja tosissaan, koska ne koettiin tunteitten purkauksina, eikä ”oikeina” poliittisina kiihottamisina.

Juutalaisvastaisuuden lisäksi, Kerouacin maailmankuvaan kuului Oswald Spenglerin ”Länsimaiden perikato” (1918) kirjan teoriat. Keroac uskoi, että moderni USA oli sortovalta, ja maailma menossa kohti romahdusta. Kerouacin mukaan keskusvalta oli eristämässä ihmiset toisistaan ja hitaasti murentamassa vapauden. Hieman ristiriitaisesti Keroac oli myöskin mystiikkaa korostava buddhalainen.

Lukiessani näitä faktoja kirjailijasta, en voinut, kun miettiä, että Kerouac omasi fasistisia ajatuksia. Erityisesti natsit pitivät Spenglerin teorioista, itämaisesta mystiikasta ja osa heistä (Esim Himmler) myöskin vihasivat teollistumista. Tämä kirja jotenkuten vahvistaakin kandini teesiä, jonka mukaan ihmiset omaksuvat yksittäisiä arkiuskomuksia, jotka voivat olla ristiriidassa toistensa kanssa ja vain tietty balanssi  niitä voi kallistaa ihmisen kannattamaan jotain tiettyä poliittista ryhmittymää. Kerouac omasi samaan aikaan anarkistisia, että äärikonservatiivisia ajatuksia, jotka eivät heijastuneet kuitenkaan poliittiseksi aktivismiksi. Kerouac esimerkiksi ei koskaan äänestänyt, mutta hän kertoi pitävänsä presidentti Richard Nixonista, luki aktiivisesti konservatiivista National Review-lehteä, vastusti kommunismia ja hippejä. Samaan aikaan kuitenkin Keouarc piti äärikonservatiivista John Birth Societyä sekopäisenä ja vaarallisena järjestönä.

Dennis McNally kirjoitti kirjansa puolueettomasti, joten hän ei arvuuta kohteensa elämänvalintoja, ainoastaan toteaa, mitä aikalaiset ajattelivat Kerouacista, ja mitä beat-kirjailija ajatteli itsestään. Ironisinta onkin, että Kerouacin kirjallisuus inspiroi rock n’ rollin ja koko 60-luvun vastakulttuurin, vaikka hän itse vastusti sen hedonismia. Kerouac halusi jonkinlaista paluuta luontoon ja yksinkertaisempaan kyläyhteisöjen anarkistiseen maailmaan, mutta hippien seksin, huumeitten ja mielenosoitusten maailma ahdisti häntä syvästi.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen taiteellinen tyyli. Joskus oli hyvin vaikea seurata mitä tapahtui ja miksi. Esimerkiksi minulta jäi kokonaan ohi käsittelikö kirja ”Matkalla” kirjaan liittyvän vessapaperirullakäsikirjoituslegendaa. Samalla tämä tajunnanvirtatyyli häivyttää laajenmpaa analyyttisempaa otetta Kerouacista ja aikakaudesta, jossa hän eli.

Yhteenveto

Dennis McNallyn ”Jack Kerouac. Elämäkerta” on hyvä kirja amerikkalaisen nykykirjallisuuden suurimmista neroista. Mutta sen taiteellinen tyyli voi vieraannuttaa joitain lukijoita.