Timo Vihavaisen, vuonna 2017 julkaistu ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on esseekokoelma eurooppalaisen sivilisaation tulevasta romahduksesta.
Idea
Vihavaisen ”Barbarian paluu” teos yrittää perustella, miksi juuri ”Eurooppalainen sivilisaatio” on romahtamassa rappioon ja takaisin barbariaan. Kirjan mukaan kaikki meni pieleen, kun: ”Kulttuurivallankumous, joka huipentui 1968, oli pinnalta katsoen vain hedonistisen, sekularistisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä” Hieroin käsiäni yhteen, koska nyt alkaa sukellus sakeuteen!
Kirja perustuu Oswald Spenglerin sivilisaation romahtamisteeseihin, mutta myöskin Arnold Toynbeen teoriaan, jonka mukaan Rooman imperiumi romahti, koska barbaarit eivät assimiloituneet roomalaiseen kulttuuriin, ja roomalaiset alkoivat itsekin matkia barbaareja. Kun kumpikaan osapuoli ei enää yritä olla sivistynyt, sivilisaatio romahtaa. Vihavaisen mukaan sama on toistumassa Euroopassa. Esimeriksi sen sijaan, että eurooppalaiset tuottaisivat klassista musiikkia, he omaksuvat Afrikan ”n-heimojen” kulttuurin (jazz- ja hip hop-musiikki). Kun eurooppalaisia arvoja ei pidetä enää yllä ”barbaarisiksi tunkeutujiksi” kutsutut maahanmuuttajat eivät tunne tarvetta hylätä oma kulttuurinsa ja assimiloitua. Samaan aikaan eurooppalaiset (valkoiset) eivät lisäänny samaa tahtia kuin maahanmuuttajat, mikä taas aiheuttaa sen, että valkoiset eurooppalaiset kuolevat sukupuuttoon, jättäen vain “barbaariset tunkeutujat” asuttamaa “barbarisoituneen” mantereen.
Huonosti editoituja esseitä
Jos riisumme kaikki höpötykset hip hop-musiikin turmiollisuudesta, niin ajatus siitä, että jos kulttuurit eivät sekoitu tasaisesti, nykyinen tuntemamme Eurooppa voi drastisesti taantua on joksikin uskottava. Tietenkin kaipaisin enemmän perusteluja sellaiselle skenaariolle, mutta sen sijaan, että Vihavaisen kirja rakentaisi argumentin, miksi hän ei usko maahanmuuttajien integroituvan eurooppalaiseen kulttuuriin ja yhteiskunnan normeihin, hän lähteekin sekopäiselle matkalle käsittelemään kaikkea muuta epäolennaista.
Tässä kirjassa käsitelläänkin sellaisia ummehtuneita aiheita, kuten modernin taiteen, musiikin ja elokuvien rappiollisuutta tai täysin epäolennaisia, kuten miten emme arvosta tarpeeksi, että saksalaiset auttoivat valkoisia voittamaan 1918 sisällissodan. Samalla Vihavainen haukkuu lävistyksiä, tatuointeja, EU:ta, NATO:a, ympäristöpolitiikkaa, veganismia, feminismiä, luterilaista kirkkoa, islamia, analyyttista filosofiaa ja sitä, ettei yliopistossa voi käyttää natsien kirjoittamia kirjoja kurssikirjoina! Ainoa asia, josta Vihavainen vaikuttaa pitävän on Putinista ja tämän ulkopolitiikasta.
Ristiriitaisuus ja epämääräisyys
Jos edellä mainitut aiheet olisivat edes taitavasti argumentoidu, olisin voinut antaa pisteitä niistä, mutta ei. Vihavainen on sellainen pelkuri, ettei hän uskaltanut monestikaan kertoa, miksi tietyt asiat ahdistavat häntä ja mitä niille pitäisi tehdä? Lukiessa tätä kirjaa, monesti mietin ”entä sitten?” tai ”mitä ehdotat tilalle?” mutta en saanut useimmiten vastauksia niihin. Esimerkiksi monesti Vihavainen korostaa, että uskonto on sivilisaation ydin, mutta ei sitten lähde perustelemaan, miksi ja mitä tällä informaatiolla tulisi tehdä?
Sen sijaan, että kirjailija kertoisi, mitä mieltä hän on itse kertomistaan asioista, usein hän referoi jotain toista teosta, jossa kuvataan kyseinen ”rappio” ja mitä sille pitäisi tehdä. Esimerkiksi kirjailija referoi venäläistä uusnatsia Maksim Kalasnikov (Vladimir Kutserenko) salaliittoteoriaa, jonka mukaan rikkaat tarvitsevat kaiken rahan itselleen, jotta voivat elää ikuisesti ja sen takia maahanmuuttoa edistetään. Pitäisikö minun tässä olettaa, että Vihavainen uskoo tähän salaliittoteoriaan vai huvikseenko hän kertoo tämän ihmeellisen tarinan? Vihavainen referoi muitakin ”toisinajattelijoita” kuten 1800-luvun sionistia Max Nordauhunia, jonka mukaan länsimainen ”rotu” oli kärsimässä rappiollisesta kulttuurista ja myöskin amerikkalaista fundamentalistikristittyä David P. Goldania, jonka mukaan Eurooppa tekee itsemurhaa, koska se on hylännyt kristinuskon, eikä lisäänny tarpeeksi.
Jos nämä epämääräiset asiat olisivat edes johdonmukaisia, mutta ei! Kirjailija viesti on myöskin syvästi ristiriitainen. Tässä esimerkiksi argumentoidaan, että ”Jeesus ei ollut suvaitsevainen”, ja että tämä kannatti väkivaltaa. Kirjailija halusi tällä teologisella tulkinnalla perustella, että Jeesus olisi vaatinut rajoja kiinni ja ehkä hakannut jonkun päättäjän. Mutta sitten pari sivua eteenpäin Vihavainen kertoo, ettei Jeesus suvaitse ihmisiä, jotka eivät suvaitse fasisteja, koska jos kertoo suvaitsevansa homoja ja maahanmuuttajia, pitäisi suvaita ihmisiä, jotka haluavat tappaa kummatkin. Häh?!
Se onkin ihmeellistä, että Vihavaisen mukaan vapaus ja suvaitsevaisuus kuuluvat länsimaiseen kulttuuriin, mutta juuri nämä ominaisuudet ovat hänen mukaansa tuhoamassa sen. Kirjailija paljastaakin todelliset asenteet, kun hän kutsuu homoja ”perversseiksi” joita vihreät yrittävät suojella ”vammaisten, mielipuolten ja pummien ohella”.
Suurin ristiriitaisuus on kuitenkin talonpoikaisyhteiskunnan ja sivilisaation välillä. Koko kirja on rakennettu sen idean varaan, että nykyinen Eurooppa on kuin Rooman imperiumi ja se on romahtamassa. Kuitenkin kirjailija kirjoittaa positiivisesti talonpoikaisyhteiskunnasta ja, että suuret ”hirviövaltiot” ovat itsetuhoisia ja sen takia ihmisten pitäisi elää mahdollisimman pienissä yksiköissä, kuten kansallisvaltiot tai kaupungit. Samaan aikaan kuitenkin hän haukkuu vihreitä siitä, että nämä haluavat ”pois sivistyksen turmeluksesta”. Sitten Vihavainen ylistää talonpoikien rauhallista elämää, jossa ei mietitä BKT:tä, vaan uskotaan kohtaloon ja eletään luonnon rytmin mukaan. Oikeastaan Vihavainen on niin kova antikapitalisti, että hän argumentoi taloudellisen nollakasvun puolesta ja paluuta 50-luvun Suomen säännöstely-yhteiskuntaan. Mutta kritisoidessa vasemmistoa, hän ylistää kapitalismia ja sen kykyä nostaa ihmisten elintasoa. Vihavainen meneekin niin pitkälle, että syyttää kapitalismin ongelmista kommunisteja!
Huvittavinta on kuitenkin kappale, jossa kirjailija päättyy samoihin johtopäätöksiin kapitalismin turmiollisuudesta kuin arvioimani uusmarxisti Mark Fisher, jonka teos ”Capitalist Realism” on johdonmukaisempi kuin tämä kirja. Huvittavuutta lisää se, että Vihavaisen mukaan postmodernismi on jokin liike, joka on aktiivisesti tuhonnut kaikki länsimaiset arvot julistamalla kaikki sosiaaliseksi konstruktioksi ja edistämällä kaiken kaupallistamista. Edellä mainittu filosofi Fisherin teesi onkin, että postmodernismi on kapitalismin tuottama ilmiö, eikä joku kommunistien salajuoni. Vihavainen sekoittaa postmodernismi sosiaalisena ilmiönä ja filosofisena konseptina toisiinsa, mikä taas kertoo, ettei Vihavainen ole vaivautunut sivistämään itseään aihepiiristä.
Vihavainen myöskin samaan aikaan haukkuu vasemmistoa siitä, että nämä ovat utopisteja, jotka uskovat kykyyn luoda parempi maailma ja, ettei Euroopassa enää uskota edistykseen. Oikeastaan kirjailijan mukaan länsimaat eroavat muista siinä, että ”ei ole syytä tai edes oikeutta hyväksyä maailma sellaisena kuin se on. Me tahdomme tehdä siitä paremman ja se tarkoittaa, ettei se kelpaa meille sellaisena”, Eli onko edistys osa länsimaista sivilisaatiota vai vasemmistolaista hapatusta?
Sama on, kun Vihavainen kirjoitti kirjan alussa, ettei nykyään saa vitsailla kaikesta ja rikkoa tabuja. Mutta kirjan keskikohdassa, hän kirjoitti, että nykyään kaikkia pilkataan ja joka ikistä tabua kyseenalaistetaan, mikä aiheuttaa länsimaalaisen sivilisaation perustusten murenemista. Eli voiko kaikesta vitsailla vai ei?
Valkoinen ylivalta?
Mielenkiintoisinta on, että koko teoksessa Vihavainen ei määrittele länsimaista kulttuuria, vaan pitää sitä itsestään selvänä asiana. Kuitenkin kirjan ristiriitaisuudet tekevät hyvin epäselväksi, mitä hän edes arvostaa länsimaisessa kulttuurissa? Tarkempi lukeminen lopulta paljastaa, ettei Vihavainen välitä eurooppalaisesta sivilisaatiosta vaan siitä ettei ruskeita ihmisiä ole hänen mantereella. On havaittu että äärioikeiston taktiikkoihin kuuluu kaksoisajattelu, jossa mitä tahansa sanotaan voittaakseen argumentin koettuja vihollisia vastaan, vaikka kuinka ristiriitaista ne ovat oman maailmankuvan kanssa. Voi olla, että Vihavainen kirjoitti kirjastaan epämääräisen, koska tarkoitus ei ole kirjoittaa yhtenäinen teesi, vaan luoda alusta, josta poimia irrallisia kontekstivapaita argumentteja vasemmistoa ja oikeistoliberaaleja vastaan eri tilanteita varten. Päämäärä (rajat kiinni) pyhittää keinot, eikä totuudella ole väliä.
Koko kirjan aikana Vihavainen vähättelee eurooppalaista imperialismia ja antaa ymmärtää, etteivät modernit eurooppalaiset koskaan sortuneet sotarikoksiin ja muihin julmuuksiin. Kuvottavinta onkin, että hän kehtaa sanoa, että ennen muslimeja Euroopalla ei ollut konflikteja muitten uskontokuntien kanssa! Ei vai?! Anakin itselle tulee mieleen juutalaiset, joita Euroopassa vainottiin läpi mantereen historian, kulminoituen 6 miljoonan murhaan Natsi-Saksan toimesta. Kieltääkö Vihavainen holokaustin? Ei sentään, koska myöhemmin hän mainitsee sen ”poikkeuksellisena” ilmiönä Euroopan historiassa. Valitettavasti jokainen vakavasti otettava historioitsija on todennut, että juutalaisten kansanmurha ei ollut mikään “poikkeus”, vaan jäävuoren huippu. Natsit eivät keksineet keskitysleirit, vaan eurooppalaisilla oli niitä jo vuonna 1896 siirtokunnissaan. Natsit eivät myöskään keksineet kansanmurhaa, vaan muut länsimaiset suurvallat olivat jo suorittaneet niitä 1400-luvulta lähtien. Vihavainen ei ole mikään kouluja kesken jättänyt herrasmies, vaan Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen emeritusprofessori, joka panee miettimään, että hän ehkä vääristelee historiaa tahallaan.
Yhteenveto
Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” on hyvä esimerkki, miksi maahanmuutosta on niin vaikea puhua. Jos tämän vihamanifestin julkaissut Otava-kustannus olisi käskenyt trimmata kirjan yhteen tai kahteen ydinteesiin, niin tästä olisi voinut tulla uskottava maahanmuuttokriittinen kirja, mutta sellaista Vihavainen ei halunnut. Oli pakko kiihottaa kansanryhmää vastaan ja purkaa omia pelkoja nykymaailmasta. Tietenkin ilmastonmuutos mainitaan ohimennen vain kerran ja myöhemmin sitä vähätellään, koska tietenkin se ainoa tieteellisesti todistettu sivilisaatiota uhkaava katastrofi ei tässä kirjassa saa edes kunnon pohdintaa aikaan!
Ironista onkin, että Spenglerin ajatukset ovat jo kerran innoittaneet joukon konservatiiveja yrittämään pelastaa länsimainen sivilisaatio koetusta rappiota, ja se projekti päättyi juurikin Toiseen maailmansotaan, jossa sivistynut ja teknologisesti ylivertainen Saksa sortui pahemman luokan barbarismiin. En suosittele tätä roskaa kenellekään.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 