Robert Wald Sussmanin “Rodun myytti: Epätieteellisen idean huolestuttava sitkeys” on vuonna 2014 julkaistu tietokirja rotuteorioitten ja eugeniikan historiasta.
Idea
Sussman jäljittää rasismin myöhäiskeskiaikaiseen Espanjaan, jossa inkvisitio luotiin varmistamaan, että viimeisetkin rippeet muslimivallasta puhdistettaisiin maasta. Tämä tarkoitti kristityiksi kääntyneitten maurien ja juutalaisten löytäminen (inkvisition hellävaraisilla menetelmillä) ja poistaminen maasta, joko tappamalla tai karkottamalla. Espanjan katolinen kirkko määritti silloin, että maurit ja juutalaiset eivät voineet olla “aitoja” kristittyjä, koska heillä oli erilainen veri kuin valkoisilla espanjalaisilla.
Myöhemmin, kun Espanjasta tuli Amerikkoja ryöstävä imperiumi se laajensi tämän alkuajatuksen oikeuttamaan alkuperäiskansojen orjuuttamisen. Keksittiin, että mustat afrikkalaiset ja Amerikkojen alkuperäiskansat eivät polveutuneet Raamatun Aatamista, vaan olivat “esiaatamilaisia” ja näin alempiarvoisempia kuin valkoiset eurooppalaiset. Kuitenkin ei-valkoisten kohtelu siirtokunnissa oli sen verran raakalaismaista, että itse paavi piti sitä vastenmielisenä ja julisti kaikki maailman kansat Aatamin jälkeläisiksi, ja näin kristityiksi kääntyneitä piti kohdella tasa-arvoisesti. Länsimaisille imperiumeille tällainen ei käynyt päinsä, kun koko talous perustui “alempien” kansojen orjuuttamiseen ja heidän maittensa ryöstöön. Piti keksiä jokin muu selitys oikeuttamaan Eurooppaa rikastuttavaa siirtomaajärjestelmää.
Apuun tulikin saksalainen filosofi Immanuel Kant, joka sen lisäksi, että keksi moraalifilosofian kategorisen imperatiivin, keksi modernin roturasismin. Kant oli jo kuuluisa filosofi ja hänen kontribuutionsa modernin rasismin muotoilemiseen oli todella merkittävä. Asia, mitä pitkään yritettiin kieltää tai vähätellä, koska ei nyt länsimaisen filosofian merkittävä ajattelija voinut myöskin keksiä ihmiskunnan pimeintä ideologiaa. Kant muotoili, että oli olemassa erilaisia biologisia ihmisrotuja, jotka muodostavat hierarkian, jonka huipussa ovat valkoiset anglosaksiset eurooppalaiset ja pohjassa mustat afrikkalaiset. Kääntyminen kristinuskoon ei siis pelastanut siirtokunnissa orjuutettuja kansoja, vaan heidät oli ikuisesti tuomittu elämään eurooppalaisen sorron alla. Tämä kävi hyvin yhteen imperiumien tavoitteiden kanssa, joten ideaa tukevaa tutkimusta rahoitettiin ja edistettiin kaikkialla maailmassa. Kantin ajatukset inspiroivat myöhemmin joukon erilaisia tiedemiehiä rakentamaan hänen ajatustensa pohjalta rotuteoriat, jotka lopulta johtivat 6 miljoonan juutalaisen kansanmurhaan Natsi-Saksan toimesta.
Robert Wald Sussmanin ei vain kerro tämän pimeän historian, vaan myöskin miten alusta asti oli ihmisiä, jotka kyseenalaistivat näitä teorioita ja taistelivat niitä vastaan tieteellisillä tutkimuksilla. Kuitenkin pitkään länsimaisten suurvaltojen intressit menivät tieteellisen objektiivisuuden ohi ja vasta Toisen maailmansodan jälkeen “tieteellisen” rasismi heitettiin historian roskakoriin. Kuitenkin rasismi ei hävinnyt minnekään, vaan loppu kirjasta käsitellee moderneja “rotutohtoreita” ja erilaisia äärioikeistolaisia liikkeitä, jotka yrittävät aktiivisella propagandakampanjalla musertaa ihmisoikeudet.
Ahdistavinta oli huomata, etteivät rasistiset argumentit ole muuttuneet sitten 1700-luvun. Esimerkiksi eugeniikkaan uskovat ovat satoja vuosia pelänneet, että “alemmista kansoista” koostuvat maahanmuuttajat voisivat lisääntyä, kunnes tuhoavat valkoisen “rodun” sukupuuttoon silkalla väestökasvulla. Alun perin juutalaiset joutuivat tämän ajatuksen kohteiksi. Juutalaisia uskottiin vielä 1900-luvun alkuun asti olevan tyhmempiä ja väkivaltaisempia kuin valkoiset eurooppalaiset ja näin aiheuttavan uhan koko sivilisaatiolle. Nykyään sama pelko on siirtynyt juutalaisista muslimeihin, kuten Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa.” (2017) kirja ja Perussuomalaisten viimeisimmän maahanmuuttopoliittisen ohjelman ”väestönvaihdos” ja ”Suomenkin tulevaisuus näyttää huomattavasti vähemmän suomalaiselta” puheet osoittavat.
”Antirasismi ei ole yksinkertaisesti poliittista korrektiutta, vaan todistettua tiedettä”
Kirjailija osoittaa teoksessaan, että ensimmäisistä rotuteoriasta lähtien oltiin pseudotieteen äärellä. Esimerkiksi kallon mittaustiede perustui yhden tutkijan subjektiiviseen kauneuskäsitykseen siitä, mitkä kallot “näyttivät kauniimmilta”. Sussman kumoaakin tässä teoksessa merkittävämmät ”rotutieteen” väittämät, niin eri kansojen älykkyydestä kuin, että ylipäätänsä olisi rotuja. Itsekin yllätyin siitä, että 50-luvusta 70-lukuun asti UNESCO laati maailman merkittävien biologien, antropologien ja geenitutkijoitten kanssa yhteenvedon siitä, mitä tiedettiin ihmisryhmistä, päättyen siihen johtopäätökseen, ettei erilaisia rotuja ole olemassa, vaan on yksi ihmisrotu. Tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät ole ehtineet elää tarpeeksi pitkään eristyksissä toisistaan, jotta erilaisia rotuja mahdollistama eriytyminen olisi tapahtunut. Ihmiset ovat sekoittuneet keskenään jatkuvasti, mikä luo suurta geneettistä kirjoa, jopa eri populaatioitten sisällä.
Mielenkiintoista olikin se, että yksi ensimmäisistä rotutiedettä kyseenalaistavista tutkijoista Franz Boas (1858-1942) oli ääriempiristi. Yleensähän rasistit yrittävät perustella rodut juuri empirialla, sanomalla ”jokainen nyt näkee, että eri rotuja on olemassa, pitää vain omata silmät päässä”. Mutta tässä kirjassa osoitetaan aika selvästi, että empiria todistaa päinvastaisen.
Kirjassa myöskin kumotaan modernin ”rotutieteen” keskeisempien teoksien teesit, kuten esimerkiksi Charles Murrayn “The Bell Curve” (1994), kirjan. Mutta myöskin Suomessakin vieraillun rotutohtori Jared Taylorin vielä karummat ideat.
Sen lisäksi, että kirjailija osoittaa, miten väärässä nämä propagandistit ovat, hän myöskin jäljittää heidän rahoittajansa ja poliittiset kytkökset. Kulissien takaa löytyy vanhoja natseja ja miljonäärejä. Se onkin yksi tämän kirjan punainen lanka: Rasismiin ja eugeniikkaan haluttiin alusta asti uskoa, koska se oikeutti alempien sosiaaliluokkien riiston ja matalan pääomaverotuksen. Jos työläiset ovat ali-ihmisiä tai huonoilla geeneillä varustettuja raukkaparkoja, korkealla verotuksella rahoitetut sosiaaliohjelmat ja paremmat palkat ovat turhia. Kirjassa paljastuu, että kaikki rotuteoreetikot ja eugeniikkaa edistävät tiedemiehet kuuluivat ylempiin sosiaaliluokkiin, joskus jopa aatelissukuihin. Heillä oli alusta asti elitistinen käsitys ihmiskunnasta, jonka he yrittivät oikeuttaa tieteellä.
Ongelmia
Suurin ongelma tässä kirjassa on sen yksityiskohtaisuus. Kirjailija päätti käsitellä jokaisen merkittävän rotututkijan elämänhistorian, mikä teki teoksesta vähän tylsän, kun ei kiinnosta niin paljon heidän elämänsä, vaan miten heidän luomansa teoriat vaikuttivat maailmaan. Toinen ongelma on, että Toisen maailmansodan jälkeen kirja keskittyy Yhdysvaltoihin. Toki sieltä tulevat ajatukset vaikuttavat tännekin, mutta en halunnut syventyä niin paljon maan rotupolitiikkaan.
Samalla tässä kirjassa ei käsitellä ollenkaan vasemmistolaisia eugeniikkoja, joista esimerkiksi Tapio Tammisen ”Kansankodin pimeämpi puoli” (2014) on kirjoittanut, vaan annetaan ymmärtää, että rasismin oikeutus olisi ollut puhtaasti kapitalistien projekti. Sinänsä tämä kirja ei ole asenteellinen, koska se käsittelee, miten juuri länsimaitten liberaalidemokratia esti eugeniikan leviämisen laajalle psosiaaliolitiikkaan. Varhaisista viimeisiinkin eugeniikkoihin ovat kironneet liberaalidemokratiaa ja kannattaneet diktatuuria, koska vain silloin heidän projektinsa voidaan viedä loppuun asti. Näin tapahtuikin Natsi-Saksassa, jota kaikki maailman johtavat eugeniikan kannattajat ihailivat suuresti.
Yhteenveto
Robert Wald Sussmanin “The Myth of Race: The Troubling Persistence of an Unscientific Idea” on hyvä tietokirja nykyisestä tieteellisestä tiedosta ihmisrodusta ja sen monipuolisuudesta. Samalla se on hyvä paketti, joka kumoaa yhä kulttuurissamme vellovia rasistisia ajatuksia.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 