Haittaisänmaalliset

Pascal Engmanin ”Patriootit” on vuonna 2017 alun perin julkaistu ruotsalainen dekkari klassisista liberaaleista, jotka päättävät aloittaa neutraalin ja kiihkottoman keskustelun maahanmuuttopolitiikasta salamurhaamalla toimittajia.

Idea

Romaanissa seurataan eri hahmoja, joihin kuuluu maahanmuuttajataustainen perhe, palkkasotilas, pari maahanmuuttokriitikkoa ja toimittajia. Tarinan edetessä kaikkien kohtalot törmäävät väkivaltaisesti.

Otin tämän kirjan ainoastaan lukulistalle, koska siinä olivat pääosassa äärioikeistolaiset terroristit. Inhoan sen verran dekkareita, että konseptiin pitää sekoittaa natseja jollain tavalla, että jaksan edes tarttua yhteen.

Engman näköjään kuuluukin genren parhaimmistoon, koska tämä oli todella ennalta-arvaamaton kirja, joka onnistui täydellisesti punoa yhteen eri hahmojen kohtalot.

Vaikka juoni alkaakin eri valtioissa, tässä ei lähdetä juoksentelemaan pitkin poikin Eurooppaa ja muuta maailmaa selvittääkseen rikoksia, paljastaen kansainvälisen verkoston venäläisiä gangstereita, pohjoismaisia moottoripyöräjengiläisiä ja valtiollisia tiedustelupalveluita, kuten niin monessa dekkarissa. Engman on realistisempi ja vaatimattomampi tässä aspektissa ja se on tervetullutta mielestäni. Juoni on kuitenkin vauhdikas ja jännittävä.

Vihapuheen  kierre

Tässä romaanissa vihapuhe on pinnan alla kupliva ilmiö, joka esiintyy lähes koko juonen pituuden. Toimittajat ovat tottuneet siihen, että kun he kirjoittavat maahanmuutista, joukko klassisia liberaaleja lähtettävät heille keskustelunavauksia, jotka koostuat raiskaus- ja tappouhkauksista. Kun äärioikeistolaiset terroristit alkavat salamurhata toimittajia, nämä samat nettikeskustelivat kommentoivat uutisten kommenttipalstoille iloitsevansa murhia ja neuvovat terroristeja, miten suorittaa niitä lisää. Vihan ja propagandan kierre on kietoutunut niin monen ihmisen ympärille, että avoimesti puolustetaan terroristeja, koska nämä ”tappavat hyvän asian puolesta”.

Uuden Seellannin terrori-iskun jälkeen, tämän romaanin kuvailu ihmisten kylmästä reaktiosta on todella ajankohtainen, koska samaa on dokumentoitu oikeassakin elämässä. Joukko ihmisiä on joko kieltänyt kokonaan, että Christchurchin terrori-isku tapahtui, toiset taas ylistävät tekijää, kun taas jotkut vähättelevät sitä tai jopa kääntyvät syyllistämään uhreja. Kun on vuosikausia kiihottanut itseään vihaamaan jotain ihmisryhmää, on hyvin vaikeaa sympatisoida heitä, vaikka olisivatkin viattomia uhreja. Natsit pelasivat juuri tämän varaan, kun suorittivat holokaustin.

Ongelmia

Romaanin suurin ongelma ovat puolitiehen rakennetut hahmot. Engman vaivautui rakentamaan vain muutaman hahmon personalisuudet ja kun juoni tiivistyy, nämä hahmot ovat vain puolituttuja, joten heidän edesottamukset eivät herättäneet sellaista ahdistusta, mitä tuntisit, jos ystäväsi olisi pakenemassa natsiterroristeja.

Pahemmaksi meneekin, kun romaani loppuu melkein kuin seinään. Engman halusi romaanistaan niin realistisen, että loppu oli toki uskottava, mutta se jäi aika tyhjäksi, kun hahmot eivät olleet niin kiinnostavia kuin pitäisi. Useimmiten, jos kirjailija epäonnistuu rakentamaan kiinnostavan hahmon, tämä puute korvataan todella mahtiponttisella juonella ja loppukohtauksella. Tässä sellaista ei tehdä. Engman selvästi halusi kirjoittaa realistisen romaanin, jossa loppukohtaus ei sisällä genren kangistuneita kliseitä, mutta kun hahmot eivät ole niin syvällisiä kuin pitäisi, koko kohtaus vain lässähti.

Kolmas ongelma ovat epärealistiset äärioikeistolaiset hahmot. Engman selvästi tutustui vastajihadistiseen ideologiaan, mutta vain pintapuolisesti. Vaikka tässä terroristit puhuvat samoista salaliittoteorioista kuin Breivik ja Christchurchin terroristit, he eivät ole yhtä hulluja kuin oikean elämän esikuvat. Enkä  tarkoita,  että  Engman  olisi  kirjoittanut  hahmoistaan  loogisia  tai  edes  sympaattisia,  vaan  hän  ei  syvenny  vastajihadistisen  ideologian  kokonaisvaltaiseen  vihaan  ja  järjettömyyteen.

Modernin äärioikeiston maailmankuva on paljon synkempi ja sekopäisempi kuin tässä kirjassa esitetään. Ehkä kirjailija pelkäsi tehdä hahmoistaan epäuskottavia, jos hän syventyisi heidän ideologiaansa liikaa, mutta nämä ihmiset elävät näin joka päivä ihan oikeasti! Eli tässä tapauksessa todellisuus on tarua ihmeellisempää.

Voi myöskin olla, että kirjailija halusi keskittyä enemmänkin hahmojen käytännön elämään ja perhehistorian surkeuteen, eikä heidän ideologiaansa, näin osoittaen, että omaksuakseen tällaisen rasistisen maailmankuvan, jossa oikeutetaan lapsienkin murhaamisen, on oltava todella surkeassa elämäntilanteessa, joko henkisesti tai kasvatuksen kautta.

Sitten tässäkin kirjassa on inhoamani brändituotteitten kuvailua. Tämä on jokin dekkareille tyypillinen ominaisuus, jossa on aivan pakko kuvata kaikki varusteet ja mitä merkkiä ne ovat. Engman menee kuitenkin liiallisuuksin, luoden todella kömpelöillä lauseita, jotka ovat melkein kuin mainoksista. Esimerkiksi “Emil ojensi Carlille pullollisen Famous Grouse -viskiä. Carl Kiitti Emiliä tuomisista ja asetti pullon Samsung television alla olevalle tasolle”. En ymmärrä, mitä syvyyttä romaani saa, jos viski ja televisio ovat jotain tiettyä merkkiä?

Yhteenveto

Pascal Engmanin ”Patriootit” on ihan hyvä dekkari ruotsalaisesta vastajihadistisesta äärioikeistosta, joka on Uuden Seelannin terrori-iskun jälkeen ajankohtaisempi kuin koskaan. Mutta taiteellisesti tämä romaani epäonnistuu aika lailla.