Liberaalia toimintafantasiaa

Brandon Sandersonin ”Ylenemisen kaivo” on vuonna 2007 julkaistu fantasiaromaani vallankumouksen jälkeisestä imperiumista, jonka pääkaupunki yrittää toteuttaa demokraattisia visioitaan samalla kun sen rajoja uhkaa kolmen sotaherran armeijat.  

Idea  

”Ylenemisen kaivo” on jatko-osa ”Usvasyntyinen” sarjan ensimmäiseen osaan, joka käsitteli ”Lopullisen imperiumin” vallankumousta. Tässä osassa päähahmot ovat nousseet kaupungin eliitiksi ja kuppikuntia on alkanut muodostua. Jotkut haluavat hylätä demokraattiset visiot ja toteuttaa proletariaatin diktatuuria muistuttavan keisarillisen järjestelmän, kun toiset taas kannattavat säätypohjoista edustuksellista liberaalimonarkiaa. Valitettavasti vallankumous pirstaloi imperiumin lukuisiin keskenään taistelevaan kuningaskuntiin, joitten keskuudessa kolme sotaherraa on marssimassa valloittamaan päähahmojen hallitsemaa kaupunkia. Samalla maailmaa täyttävät mystiset usvat ovat alkaneet esiintyä päiväsaikaan ja tappamaan ihmisiä.   

”Ylenemisen kaivo” romaanissa esiintyykin valtapolitiikkaa, örkkiarmeija, ihmisten muotoja ottavia hirviöitä sekä erilaisia uskontoja sekä fantasialle ominainen ennustus maailmaa pelastavasta sankarista. Mutta kirjan keskeisimmät fantasiahahmot ovat metalleista supervoimia kanavoivia ”usvasyntyisiksi” kutsuttuja eliittitaistelijoita.

Tässä ei siis puutu jännitystä ja toimintaa. Erityisesti poliittiset juonittelut ja taistelukohtaukset on erittäin taitavasti kuvattuja. Metalleista kanavoitavat voimat on selitetty tässä lähes tieteellisen tarkasti, jolloin romaanin usvasyntyisten keskeiset taistelut ovat kuin videopelistä, jossa hahmojen muistettava erilaisia sääntöjä siitä, mitä saa ja ei saa tehdä erilaisilla supervoimilla. Nämä taistelijat kykenevät ampumaan luodin nopeudella tappavia kolikoita sekä saamaan yliinhimmilliset lihasvoimat, joille he kykenvät juoksemaan, loikkaamaan ja kirjaimellisesti räjäyttmään vihollisen ruumis kappaleiksi yhdellä iskulla.

Kirjan suurin konflikti on yhä usvasyntyisen Vin hahmon omassa sisäisessä taistelussa. Romaanin päähahmo osaa nyt hallita supervoimiaan paremmin, mutta hän on epävarma, mikä hänen roolinsa on vallankumouksen jälkeen? Onko hän uuden hallituksen keisarin turvamies, rakastajatar vai valtakuntaa pelastava myyttinen supersankari?   

Liberaalidemokratian puolesta  

Edellisen osan arviossa tulkitsin kirjan viestin hyvinkin marxilaiseksi, mutta tässä jatko-osassa kaikki eliittivastaisuus ja orjien suora valta korvataankin edustuksellisella liberaalidemokratialla. Oikeastaan Sanderson ottaa hyvin elitistisen käsityksen demokratiassa. Kirjassa työväestöä edustavat hahmot kehystetään autoritaarisia tendenssejä omaaviksi ja helposti manipuloitaviksi henkilöiksi, kun taas aristokratiaan kuuluvat hahmot ovat kylmäpäisiä ajattelijoita, jotka yrittävät toteuttaa demokraattisia sääntöjä massojen hyväksi.  

Sanderson ei melkein mainitse tässä jatko-osassa vallankumouksellisten etujoukkoon kuuluvien hyvinkin leniniläistä retoriikkaa, vaan nyt kaikki hahmot ovat joko perinteisiä vallankumouksellisia, jotka halusivat vain vaihtaa keisaria tai protoliberaaleja. Jatko-osan viesti onkin hyvin liberaali. Kansa koostuukin rahvaista, jotka eivät osaa hallita itseään, vaan heidän pitää valita keskuudestaan parhaimmat yksilöt, yleensä kauppiaat tai muuhun luokkaansa keskuudessa eliitiksi nousseet jäsenet edustamaan itseään parlamentissa. Kirjassa uusi vallankumouksellinen hallinto ei perustu edellisen kirjan radikaaliin varallisuuden tasaiseen jakoon, vaan 1800-luvun Iso-Britannian tai USA:n kaltaiseen kapitalistiseen liberaalidemokratiaan.  

”Ylenemisen kaivo” suurin poliittinen konflikti ei olekaan enää, miten kansan ja eliitin väliset ristiriidat ratkotaan vallankumouksen jälkeen, vaan pystyykö vallankumouksessa noussut eliitti itse noudattamaan uutta liberaalia perustuslakia, samalla kun kaupunkia uhkaavat ulkoiset viholliset. Tämä teos keskittyykin enemmän fantasiaelementteihin ja niitten tuottamiin ongelmiin ja mysteereihin.  

Ongelmia  

Romaanin suurin ongelma on kirjailijan herpaantuva ote. Tässä kirjassa Sanderson turvautuu pariinkin kertaan Deus ex machina -tyyppisiin kerronnallisiin kainalosauvoihin sekä kliseisiin juonenkäänteisiin. Ensimmäinen kirja oli niin hyvä, koska sen juoni ja hahmot olivat niin poikkeavia fantasiakirjallisuudessa, mutta tässä tarina on paljon laskelmoidumpi ja tavanomaisempi. Silti tässä on yhä paljon jännitystä, joten tätä jaksoi lukea kliseistä huolimatta. Samalla maailma avautuu tässä paremmin ja uudet ja vanhat mysteerit yhä pitävät mielenkiinnon yllä.   

Yhteenveto  

Brandon Sandersonin ”Ylenemisen kaivo” on pettymys monilla saroilla. Ne asiat, jotka tekivät romaanisarjan ensimmäisestä osasta niin erikoisen luovuttiin kokonaan. Nyt jatko-osa muistuttaa pelisukupolvelle kirjoitettua romaania supersankarihahmoista, jotka tietävät tavallista kansaa paremmin, miten hallita heitä, ja jossa jännitys syntyy hienosti kuvailuista mekaanisesti johdonmukaisista taistelukohtauksista. Toki niille, joita kiinnostivat yliluonnolliset elementit tarinassa, tässä siitä on enemmän.