Taantumuksellisesta mielestä

Corey Robinin, vuonna 2011 julkaistu ”Taantumuksellinen mieli: Konservatismi Edmund Burkesta Sarrah Paliniin” (oma suomennos) on tietokirja, jossa analysoidaan, mitkä ideat muodostavat konservatiivisen, taantumuksellisen ja äärioikeistolaisen ajattelun pohjat 

15

Idea  

Corey Robin kokosi yksiin kansiin erilaisia artikkeleitaan, joita hän kirjoitti niin akateemisiin kuin valtavirtalehtiin, konservatismista. Kirjassa analysoidaan laajemminkin kaikkia edistystä vastustavia liikkeitä, jotka itse nimeävät itsensä konservatiiveiksi tai oikeistolaisiksi. Kirja pyrkii vastaamaan siihen kysymykseen, jota itsekin olen kysynyt: miten konservativismi on taantunut hienostuneesta poliittisesta liikkeestä, jonka ydinoppi koostuu varovaisuudesta uusien yhteiskunnallisten muutosten edessä ja hyviksi havaittujen perinteitten vaalimisesta, nykyiseen ulisevaan joukkoon väkivaltaa ihannoivia rasistisia, naisvihamielisiä ja homofobisia juntteja? Corey Robinin mukaan edellä mainitun kaltainen näkemys on harhaa, konservatismi on alusta asti ollut vihaista ja väkivaltaista vastarintaa kaikkea yhteiskunnallista edistystä kohtaan.  

Käyttäen konservatiivisten teoreetikkojen omia tekstejä ja puheita lähteinään, Robin piirtääkin hyvin vakuuttavan kuvan konservatismista reaktioliikkeenä, joka syntyy sen mukaan mikä uusi ihmisoikeustaistelu on saamassa yhteiskunnassa hegemonisen aseman. Konservatismi ei ole niinkään ideologia, kuten teoreettisen konservatismin isä Edmund Burke muotoili, vaan joukko erilaisia hierarkioita oikeuttavia asenteita, jotka koetun kriisin aikana, muodostuvat eräänlaiseksi ideologiaksi, joka kriisin ratkettua, painuu unohduksiin. Konservatismin voima syntyy sen kannattajien tunnekuohusta, joka joko purkautuu kiivaaseen, joskus fyysiseenkin taisteluun hierarkioitten puolesta tai sotaan.  

Pyhät hierarkiat  

Corey Robinin suurin havainto on, että konservatismi ja taantumuksellisuus yleensä perustuvat ideaan, että sen hetkiset yhteiskunnalliset hierarkiat ovat aina olleet olemassa, oikeutettuja ja niitä pitää ehdottomasti säilyttää keinolla millä hyvänsä. Mutta hierarkiat eivät rajoitu vain valtion eri yhteiskunnallisiin sektoreihin, kuten sosiaalisiin luokkiin, vaan kulttuurin ja perheen sisäisiin hierarkioihin, kuten käsitys valkoisesta heteromiehestä perheen päänä.

Konservatiiville on käsittämätöntä yhteiskunta, jossa joku ei alista toista, joten he suuttuvat suunnattomasti, kun joukko yhteiskunnan alisteisessa asemassa olevat alkavat vaatia enemmän oikeuksia. Konservatismin suuttumus perustuu epäilyyn, että nämä ihmisoikeusvaatimukset ovat salajuoni, jolla pyritään kiipeämään hierarkian huipulle ja potkimaan siellä olijat alas. Kun maailmankuva perustuu toisen alistamiseen, kaikki muutos koetaan vain tapana kääntää asetelmat päälaelleen. Tämän vuoksi salaliittoteoriat ovat niin yliedustettuina konservatiivien, erityisesti äärioikeistolaisten keskuudessa.   

Kirjailijan mukaan konservatiivien mukaan ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä siihen hierarkian asemaan, jonne he ovat syntyneet, koska se tarkoittaa, että hän voi alistaa alempiaan ja tuntea kunnioitettavaa ylevyyttä häntä korkeimpia kohtaan. Eli samaa tunnetta, jota uskovaiset tuntevat heitä mahtavampaa jumalaa kohtaan, on se, mistä konservatiivi uskoo kaikkien ihmisten saavan kiksejä. Nationalismi selittyykin kirjailijan mukaan sillä, että köyhäkin kansalainen voi tuntea ylpeyttä siitä, että hän kuuluu samaan kansaan tai rotuun kuin mahtavat valtion päämiehet, kenraalit ja suurkapitalistit. Konservatiiveille yhteiskunnan pohjalla olevat taas on pidettävä kurissa, koska he ovat heikkoja ja vaarallisia koko järjestelmälle. Se, että vasemmisto kehtaa auttaa yhteiskunnan pohjasakkaa, on konservatiiveille sama kuin sodanjulistus.  

Koska yhteiskunta auttamatta muuttuu jatkuvasti, ja on 1700-luvun Ranskan vallankumouksesta lähtien edistynyt ihmisoikeuksien saralla, konservatiivit ovat aina vaihtaneet mikä hierarkia on elinaikanaan pyhä ja ehdottomasti säilytettävä. Esimerkiksi 1700-luvulla konservatiivit yrittivät puolustaa aatelisia, 1800-luvulla orjanomistajia, 1930-luvulla teollisuusjohtajia ja 1960-luvulla valkoisia rasisteja, homo-, naisvihaajia sekä Vietnamin sotaa. Ainoa ero nykypäivään ja 1700-lukuun on, että nykyiset konservatiivit joutuvat peittelemään omat ideat vasemmistolaiseen kieleen. Esimerkiksi sen sijaan, että konservatiivi sanoo, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä, hän sanoo, että naisella pitäisi olla oikeus toteuttaa itseään perheessä, eikä feministien pitäisi pakottaa tätä menemään töihin tai kieltämään raiskauksen avioliiton sisällä.  

Vasemmistolta lainattu puhe ”oikeuksista” ja ”itsensä toteuttamisesta” omaksutaan, jotta voidaan edistää omat ideat, mutta vähitellen konservatiivit alkavat itsekin uskoa niihin, jolloin he lopulta häviävät kyseisen taistelun, kunnes tulevaisuudessa, jokin uusi hierarkiaa haastava idea ilmestyy. Paras esimerkki tästä on esimerkiksi se, että nykyään harvat konservatiivit ja jopa äärioikeistolaiset eivät enää vastusta homoja, vaan oikein ylpeilevät siitä, että heidän riveissään on homoja. Sen sijaan trans-ihmisten oikeuksia on alettu vastustaa vimmatusti. Haastaahan trans-ihmisten olemassaolo koko binääristä sukupuolikäsitystä ja sen sisältämiä hierarkioita.  

Oivaltavin asia tässä kirjassa onkin se, miten kirjailija kaivoi syyn sille, miksi konservatiivit luulevat, että jokin ihmisoikeuden omaksuminen voi aiheuttaa koko yhteiskunnan kaatumisen? Ennen vanhaa, orjuuden lakkauttaminen piti tuhota amerikkalaisen sivilisaation ja vielä pari vuotta sitten tasa-arvoinen avioliitto. Syy on juuri pyhä hierakia. Jos jotain ryhmää ei alisteta ja paineta jatkuvasti alas, vaan tämä nostetaan samaan asemaan kuin hierarkian huipulla olevat, hierarkia menettää portaikon. Syy hierarkioitten fanaattiseen puolustukseen perustuu konservatiivien olettamukseen, että hierarkioitten olemassaolo on sama kuin järjestyksen ja kurin olemassaolo. Ilman hierarkiaa on siis kaaosta. Eli kosminen yhteiskuntajärjestys, jossa jokaisen heteromiehen oikeus oli pitää homoja ali-ihmisinä ja ehkä jopa tappaa tämän, on menetetty. Valtio tuli väkivaltaisesti väliin ja kielisi tämän valkoisten heteromiesten vapauden alistaa homoja. Eräänlainen vapaus ja etuoikeus on siis menetetty ja se koetaankin sortotoimenpiteenä valkoista heteromiestä kohtaan. Esimerkiksi vuonna 2016 Suomen Sisun puheenjohtaja ja Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen kirjaimellisesti kirjoitti, että ”Ajoittain minusta tuntuu, että erityisesti länsimaalainen valkoihoinen lihaa syövä heteromies joutuu alituiseen pyytelemään anteeksi jo pelkkää olemassaoloaan”. Miksi hierarkian huipulla seisova valkoinen heteromies pitäisi pyytää anteeksi millekään? Hänhän on huipulla, koska on parempi kuin muut. Kun on pitkään elänyt etuoikeutettua elämää, tasa-arvo tuntuukin sorrolta.  

“Sota on elämä, rauha on kuolema”.   

Robinin mukaan konservatiivit rakastavat sotaa ja tuhoa. Heille sota on puhdistava rituaali, jossa ihminen voi tuntea ”oikeasti elävänsä”. Kirjailijan mukaan tämä tunne selittyy sillä, että sodassa ihminen voi konkreettisesti painaa valtion täydellä luvalla jonkun toisen alas ja osoittaa taistelussa oman arvonsa. Onhan armeija hyvinkin hierarkkinen järjestö, jossa arvomerkit osoittavat kaikille, mikä on kyseisen sotilaan asema ja arvo. Samalla tämä sodan ”puhdistava voima” varmistaa, että hierarkian huipussa oleva eliitti on ”paras mahdollinen”. Konservatiivit kokevat, että syy siihen, miksi vasemmisto on onnistumassa edistää ihmisoikeuksia, on koska vallitseva eliitti on rappeutunut oman asemansa suomaan mukavuuteen. Konservatiivit yrittävätkin ravistella eliittiä murskaamaan ihmisoikeusliikkeet, mutta kun eliitti itse ei sellaiseen jaksa ryhtyä, konservatiivit muuttuvat antielitisteiksi. He tunetevat, että heidän on siis pakko poistaa vanha eliitti vallasta ja nousta itse huipulle, jotta kuri ja järjestys voidaan palauttaa. Äärioikeisto menee pidemmälle julistamalla, että koko valkoinen “rotu” on rappeutunut ja se pitää etnisesti ja geneettisesti puhdistaa kaikesta “ihmissaastasta” totaalisella hävityssodalla, kuten Natsi-Saksassa yritettiin.  

Juuri sota ja taistelu pakottavatkin konservatiivien mukaan eliitin heräämään tai tulla korvatuksi vahvemmalla eliitillä. Tämä selittää, miksi nykyäänkin äärioikeisto voi sanoa samaan aikaan, että se rakastaa omaa maataan, mutta samalla kuvaa, miten aivan kaikki valtiossa on rappeutunutta ja heikkoa, minkä takia se ansaitsee tulla hävitetyksi. Esimerkiksi Perussuomalaisten ja Suomen Sisun jäsen, kansanedustaja Matti Haapala kirjoitti Twitteriin, että ”Valtio vie #psnuoret rahat kansallismielisten mielipiteiden takia, kirkko osallistuu #pride:en ja kaiken maailman hinurit ja marxistit pyörivät yhteiskunnan sallittuja mielipiteitä. Tämä yhteiskunta ansaitsee tuhoutua”. Eli samaan aikaan rakastetaan maataan, mutta pidetään sitä menetettynä, koska homoilla on oikeuksia, eikä valtio halua rahoittaa valkoista ylivaltaa. Sodan ja eliitin ”virkistävä voima” selittää, miksi konservatiivit voivat samaan aikaan olla antielitistejä ja puolustaa eliittiä ylläpitäviä rakenteita.  

Sodan ihannointi jonain uskonnollisena kokemuksena näkyy myöskin siinä, että jos oikeaa sotaa ei ole olemassa, sellainen on kuviteltava. Tästä tuleekin mielestäni konservatiivien “kulttuurisodat” ja äärioikeiston salaliittoteoriat juutalaisista tai kulttuurimarxisteista “hyökkäämässä” valkoista ydinperhettä vastaan. Tutkija Teemu Tammikko onkin todennut, että äärioikeiston ideologia perustuu soturikulttiin. Kirjailija osoittaa, että kautta historian konservatiivit ovat puolustaneet omia sotiaan. Vasta, kun sota ollaan häviämässä tai se on taantunut pattitilanteeseen, konservatiivit alkavat vastustaa sitä. Ennen sodan alkua ollaan melkein saamassa orgasmeja. Robin tiivistääkin tämän asenteen lauseella, joka voisi olla konservatiivien motto “Sota on elämä, rauha on kuolema”.    

Ongelmia  

Kirjan suurin ongelma on sen rakenne. Koska tämä on artikkelikokoelma, joittenkin artikkeleitten kieli ei ole yhtä akateemisen puolueeton kuin toisten. Tässä onkin populaarimpiin lehtiin kirjoitettuja analyysejä, joissa kirjailija käyttää hyvinkin latautunutta kieltä, paljastaen hänen puolueellisuutensa. Kirjan lähes ääneen sanottu lähtökohta onkin, että konservatiivit ovat väärässä ja vasemmistolaiset oikeassa. Kirja lähteekin tutkimaan, miksi osa ihmiskunnasta ei hyväksy iloisesti vasemmiston ideoita ihmisoikeuksista? Tämä ei ole ihan se puolueettomin lähtökohta alkaa analysoida mitään ideologiaa. Silti tässä kirjassa esitetyt havainnot ovat samoja, joita itsekin olen blogissani käsitellyt, nimenomaan lukiessani äärioikeiston ja muitten taantumuksellisten liikkeitten omia tekstejä.

Toinen ongelma on termien löysä käyttö. Kirjailija sentään myöntää, että, hän käyttää termejä ”äärioikeisto”, ”vastavallankumouksellinen” tai ”konservatismi” toistensa synonyymeinä, mutta silti se heikentää kirjan selitysvoimaa. Olisin kaivannut konservatiivisten ilmiöitten systematisointia. Ehkä yrityksen luoda taulukko, jossa liitetään eri konservatiivisiin liikkeisiin niille ominaiset asenteet ja ilmiöt. Eivät kaikki konservatiivit ole rasisteja tai epädemokraattisia ja niin edelleen. Tietenkin omakin havainto on, että hajontaa ja päällekkäisyyttä löytyy konservatismin sisällä, mutta silti tarkkuus olisi paikallaan.  

Toinen ongelma on kirjan USA keskeisyys. Tässä teoksessa konservatismi rajoittuu länsimaiseen, niin Euroopan kuin USA:n käsitykseen modernista poliittisesta oikeistokonservatismista. Tässä kirjassa ei analysoida globaalin etelän konservatiivisia liikkeitä, jotka vaikuttavat olevan hieman erilaisempia kuin länsimaalainen. Kiinnostaisi tietää onko tämä hierarkiateoria pätevä selittämään, vaikka muslimimaitten konservatismin, vai onko joku muu mekanismi vaikuttamassa siellä päin?  

Yhteenveto  

Corey Robinin ”The Reactionary Mind: Conservatism from Edmund Burke to Sarah Palin” on puutteista huolimatta todella hyödyllinen teos konservatismin pimeästä historiasta ja sen ideologisista pohjavireistä. Tämä teos sopii hyvin oman kandini sovellukseen arkiuskomuksista, jotka ovat eräänlaisia pieniä ideoita, jotka kerääntyessään yksilön mieleen, muodostaen eräänlaisen ideologisen kehyksen, jonka kautta yksilö analysoi todellisuutta. Robinin kirjassa konservatismi on juuri kokoelma tällaisia ideoita, kuten pyhät hierarkiat ja sodan puhdistava voima.   

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Historia, Politiikka ja yhteiskunta, Rasismin ja äärioikeistolaisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s