Veronika Honkasalon manifesti!

Veronika Honkasalon tänä vuonna julkaistu “Toivon politiikka” on kansanedustajan poliittinen manifesti.  

DSC_0286

Idea 

Honkasalo esittelee tässä lyhyessä kirjassaan itseään ja maailmankuvaansa. Koska Vasemmistoliitto on se seksikkäin vasemmisto, päätin lukaista tämän kirjan. Siitä huolimatta, että kirjailija vakuuttaa tämän teoksen edustavan vain hänen kantojaan, eikä puolueen, koko kirja on kuin tiivistelmä kotimaisen nykyvasemmiston maailmankuvasta.  

Honkasalon maailmankuva koostuukin feminististä, antikapitalismista, univeraalista hyvinvointivaltiomallista ja globaalista ympäristöpolitiikasta. Sosialismi ja kommunismin pääteoreetikko Karl Marxia ei mainita tässä kirjassa kuin muutaman kerran ja vain historiallisen katsauksen kontekstissa. Eli Honkasalo on enemmänkin radikaalidemari kuin sosialisti. Kansallistaminenkin puuttuu kokonaan tästä teoksesta. Mutta kaikki tämä voi toki olla vain poliitikon taktikointia, jossa halutaan välttää vieraannuttamasta potentiaalisia äänestäjiä avoimella sosialismin ajamisella. Ainakin äärioikeisto on aivan varma, että Vasemmistoliitto on kryptokommunistinen tai jopa -anarkistinen puolue. Toki Vasemmistoliitolla on hisoriallisia kytköksiä anarkisteihin ja autonomisiin liikkeisiin (Esim. Puolueen nykyinen puheenjohtaja ja nykyinen opetusministeri Lii Andersson oli nuorempana taloja valtaava autonomi), kuten Anton Montin ja Pontus Purokurun “Suoraa toimintaa – autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” (2018) kirjassa ilmenee. 

Kirjan pääteema on “tunne” ja miten se voi olla voima politiikalle tai ainakin Honkasalolle. Hän kertoo tässä kirjassaan, että hänen politiikkansa kumpuaa rakkaudesta ja suuttumuksesta. Mielenkiintoisesti kirjailija valittaa, että oikeistoa pidetään “rationaalisena” ja vasemmistoa tunteellisena. Pidän täällaista stereotypiaa outona, koska oikeistoon kuuluvat konservatiivit ja äärioikeistolaiset, joitten politiikka ei muuta olekkaan kuin tunnetta. Esimerkiksi perussuomalaisen varapuheenjohtaja Riikka Purra kertoi Suomi Areenassa, että puolueen ajama uusnatsien keksimä salaliittoteoria väestönvaihdoksesta perustuu ”intuititioon”, jota on mahdotonta objektiivisesti määritellä.

Honkasalo pyrkii tässä teoksessa perustelemaan, miksi tunne, ideologia ja arvot ovat tärkeitä politiikassa. Hänen mukaansa pelkkä kylmä teknokratia ei tuota hyvinvointia, eivätkä ihmiset edes kykene sellaiseen politikkaan. Kirjailijan mukaan oikeisto vain teeskentelee rationaalisuutta ja ideologiattomuutta, kun taas vasemmisto on avoimempi.  

 Kirjailija sanookin, että ihmisten vihaa, surua ja turhautumista on ymmärrettävä ja osattava hyödyntää politiikassa, jotta nämä tunteet loppuvat. Samalla kirjailija lisää, ettei ole eliitin paikka määräillä, miten ihmiset ilmaisevat tunteensa politiikkaa kohtaan, vaan on annettava kansalaisten purkaa vihansa ja pettymystään haluamallaan tavalla. Tämä on aikalailla samaa retoriikkaa, mitä populistit käyttävät, vaikkakin aivan eri tarkoituksiin. Esimerkiksi Perussuomalaisten Laura Huhtasaari perusteli vihapuheen laillisuutta sillä, että “Meillä on kyllä oikeus olla vihaisia”. En rinnasta kumpaakaan naispolitiikkoa tässä muuten kuin siinä, että kummatkin puolustavat kansan oikeutta ilmaista tunteitaan ja näitten tunteitten olevan pohja politiikalle, eli suuntakaa vihapostinne muualle. Honkasalokin puolustaa tässä kirjassa sananvapautta, mutta aivan eri vinkkelistä. Sen sijaan, että hän ajaisi oikeutta kiihottaa kansanryhmää vastaan, hän näkee suurempana ongelmana virastojen työntekijöitten sanavapautta kritisoida työntantajaansa tai organisaation menettelyjä.  

Antikapitalismi

Kirjailija ilmoittaa olevansa antikapitalisti, mutta kun lukee tätä teosta, tämä “anti” näyttäytyy enemmänkin kriittisyytenä kuin koko järjestelmän hylkäämisenä. Honkasalo menettikin oivan tilaisuuden brändätä itsensä “kapitalistikriittiseksi”. Tässä kirjassa ei edes vihjata, että kapitalismista pitäisi luopua, vaan että sen luomaa vaurautta pitäisi kanavoida tasaisemmin kaikille ihmisille hyvinvointivaltion läpi. Kirjan maailmankuva perustuukin käsitykseen, että yhteiskunnan ongelmat johtuvat varallisuuden keskittymisestä aiheutuneista rakenteellista ongelmista, jotka heijastuvat köyhyyteen ja alueelliseen segregaatioon. Ainoastaan ohjaamalla valtio korjaamaan nämä rakenteelliset ongelmat, ne voidaan ratkaista. Tässä kirjassa halveksitaan käsitystä, että yksilö olisi yksin vastuussa ongelmista, vaan sen sijaan katsotaan tämän olevan osa suurempaa kokonaisuutta, joka on jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.  

Honkasalo omistaakin kokonaisen luvun haukkuakseen epäsuorasti Heikki Pursiaisen ”Paska Suomi” (2017) kirjan teesiä, jonka mukaan vasemmiston pitäisi ainoastaan huolehtia “oikeista köyhistä”. Honkasalon mukaan vasemmistolle hyvinvointivaltio on ainoastaan täydellinen, jos se toimii universaalisesti kaikille taustasta riippumatta. Kirjailijan mukaan jos kaikki saavat samat palvelut, kukaan ei leimaudu köyhäksi tai ongelmalliseksi. Samalla kukaan ei tule kateelliseksi, että joku kansanryhmä saa enemmän palveluja kuin toiset. Tämä tarkoittaakin, että vasemmistolle ei ole tärkeää vain ihmisten fyysinen hyvinvointi, vaan yksilöitten henkilökohtaisen kunnian ja omanarvontunnon säilyttäminen valtion avustuksella.

Kolmanneksi, kirjailijan mukaan, univeraalinen hyvinvointivaltion mallissa byrokratian määrä vähenee, kun ei tarvitse luoda massiivisen valvontakoneiston, varmistaakseen kuka on “oikeasti” tarpeessa. Honkasalo lähteekin siitä näkemyksestä, että jos ihmisen ei tarvitse huolehtia kovinkaan paljon siitä riittääkö rahat lastenkasvatukseen tai terveyskeskuskäyntiin, tämä voi keskittyä tälle olennaisiin asioihin, lisäten yhteiskunnan toimeliasuutta. Toisin kuin oikeistossa, vasemmistossa koetaan hyvinvointivaltion aktivoivan ihmisiä, eikä passivoivan. Onkin mielenkiintoista huomata, miten samasta asiasta voidaankin olla näin radikaalisti eri mieltä. Sitten ihmetellään, miksi yhä pidän ideologisia rajoja olennaisina nykyisessä politiikassa. Kirjailinan mukaan samalla, jos kaikki pääsevät heti julkisiin palveluihin, he menevät ennen kuin esimerkiksi mielenterveysongelmat muuttuvat akuuteiksi ja näin kalleimmaksi hoitaa. Kirjailija haukuukin Pursiaisen kaltaisia uusliberaaleja siitä, että he haluavat palata 1800-luvun köyhäinapuyhteiskuntaan, jossa todellinen vapaus on vain niillä, joilla on siihen varaa ja köyhyys on piilotettu eliitin silmistä.  

Positiivsta onkin, että täsä kirjassa Honkasalo määrittelee uusliberalismin, eikä vain käytä sitä epämääräienä tapan demonisoida liberaaleja. Kijailijalle uusliberalismi on ideologia, jossa “valtio on keskeinen väline, jolla varmistetaan, että markkinat toimivat vapaan kilpailun sääntöjen mukaan. Tästä näkökulmasta valtion tuee pitää huoli siitä, että esimerkiksi terveyspalvelut tuotetaan yksityisest, siinäkin tapauksessa, että ne olisivat halvempia tuottaa julkisesti. Valtio toisin sanoen pakottaa markkinat – ja ihmiset vapaiksi kilpailemaan keskenään”. Honkasalo lisääkin, että oikeastaan uusliberaalit eivät puolusta vapautta, vaan eliitin oikeutta määräillä yhteiskunnan marginaaleja osia valtion väkivaltakoneiston ja byrokratian avulla. Hänen mukaansa juuri uusliberaalien halu auttaa vain “oikeiasti” köyhiä, on vain verhoiltu tapa kepittää yhteiskunnan heikompiosaiset töihin, siitäkin huolimatta, että töitä ei ole tai tämä tarvitsisi enemmän apua. 

Poliittinen herääminen 

Honkasalo kuvaa poliittista heräämistä sukupolvikokemuksena, jossa “herättiin” siihen, että kaikki vanhempien lupaama hyvinvointi ja varma työpaikka eivät toteutuneet. Eli kokemus siitä, että heitä on huijattu. Oikea kunnon hyvinvointivaltio ei ole enää kirjailijan mukaan olemassa, mutta suomalaiset teeskenetelevät, että se on yhä paikallaan. Honkasalon tavoite onkin palauttaa alkuperäinen universaalinen hyvinvointivaltio, joka oli täydellisimmillään 1980-luvulla. Kirjailijan mukaan nykyään hyvinvointivaltio on markkinaehtoistettu, tehden sen tavoitteesta voiton tavoittelu, eikä ihmisten todellinen hyvinvointi. Todellinen hyvinvointi saavutetaan Honkasalon mukaan ainoastaan, jos tasa-arvo on politiikan keskiössä. Tasa-arvoon pyrkivä politiikka, kirjailijan mukaan näkee yhteiskunnan rakenteelliset epätasa-arvot, luokkaristiriidat ja kapitalismin luoman ahneuden aiheuttaman vinouman, ja pyrkii korjaamaan ne. Kirjailjan mukaan tasa-arvoinen politiikka ei varmista vain, että kaikilla ihmisillä, taustaista huolimatta, on hyvä elämä, mutta myöskin, että ilmastonmuutoksen torjunta käy helpommin. Tämä on siis suora irtiotto Pentti Linkolan filosofiasta, joka perustuu päinvastaiseen näkemykseen: ainoastaan alistamalla köyhät valistuneen eliitin määräysvallan alle, luonto voidaan pelastaa, ja on lähempänä Naomi Kleinin “Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto” (2015) kirjan esittelemää protoanarkososialistista ekologista mallia.  

Ehkä poikkeuksellisesti muista puolueista, Honkasalo näkee kansalaisliikkeet parempina organisaatioina edistämään poliittista muutosta kuin puolueet. Tämäkin voi johtua juuri siitä, että Vasemmistoliitolla on kytköksiä lukuisiin ulkoparlamentaarisiin ryhmittymiin. Sinänsä on Perussuomalaisillakin kytköksiä erilaisiin ryhmittymiin, mutta en ole havainnut puolueen ylistäneen ulkoparlamentaarista aktivismia, muuten kuin ehkä sen kerran kun Laura Huhtasaari kävi pitämässä kannustin puheen väkivaltaiselle äärinationalistiselle Suomi Ensin ryhmälle.  

Ongelmia 

Kirjan suurin ongelma on Honkasalon populismi, joka ilmenee taloustieteilijöitten kritiikkinä. Honkasalon mukaan sen lisäksi, että suomalaist “talousvisaat” (mm. Ekononistit ja akateemiset taloustieteiliät) ovat miehiä, nämä palvelevat suurpääomaa, joten heihin ei voi luottaa. Kirjailja suoraan sanookin, että “He käyttävät merkittävästi valtaa määritelläkseen ne reunaehdot, joiden sisällä poliittinen keskustelua taloudesta ylipäätänsä voidaan käydä — talous on aihekokonaisuus, joka liian helposti luovutetaan asiantuntijoitten yksityisomaisuudeksi.” Oikeistopopulistit ja äärioikeisto ovat tunnettuja juuri tiedevastaisuudesta ja suorasta anti-intelektualismista, jossa koetaan, että kansa tietää paremmin asioistaan, kun aihetta koko elämänsä opiskelleet tutkijat. Se, että Honkasalo hyppää samaan kelkkaan on huolestuttavaa. Tietenkin populistin lailla, tämä vihjaa, että taloustietelijät ovat sidoksissa ideologioihin, jotka eivät aja kansan etua. Tämä onkin hienostunut ja ei-niin sekopäinen peilikuva äärioikeiston “kulttuurimarxisti” salaliittoteoriasta, jonka mukaan yliopistot ovat kommunistien aivopesukeskuksia. Toki Honkasalo ei lähde näin pitkälle, ja vaatimus kansan suuremmasta osallisuudesta keskusteluraamien määrittelystä on oikeutettua, mutta sen voisi ilmaista paremmin kuin haukkuen suoraan asiantuntijoita toisen ideologisen leirin kätyreiksi. Voi myöskin olla, että tämäkin sitaatti on viittaus Pursiaisen kaltaisiin aktivistiekonomisteihin, mutta kun kirjoittaa kirjaa laajalle yleisölle, niin monille tällaiset intertekstuaaliset viittaukset voivat mennä ohi, jolloin syntyy vaikutelma, että Honkasalo vastustaa taloustiedettä, koska se on ristiriidassa oman ideologansa kanssa.  

Pienempi ongelma on kirjan rakenne. Tämän teoksen mielenkiintoisin osio on juuri uusliberalismin kritiikki ja vasemmistolaisen talouspolitiikan esittely. Mutta nämä aiheet on jätetty kirjan keskiosaan ja loppuun. Kirjan alku kertoo Honkasalon poliittisesta historiasta ja hänen feministisestä maailmankuvasta. Tämä on mielestäni huono tapa esitellä omaa ideologiaa, erityisesti kun kirjailija itse valittaa tässä teoksessa, että Vasemmistoliittoa pidetään ympäristö- ja identieettipolitiikkaan keskittyvänä puolueena, jota eivät kiinnosta työläisten ongelmat. Mielestäni, jos haluaa murtaa tällaisen stereotypian, olisi pitänyt aloittaa kirja juuri kovalla uusliberalismin kritiikillä ja sitten esitellä omaa universaalisen hyvinvointivaltion mallia, jonka jälkeen voi alkaa puhumaan naisista ja vähemmistöistä.  

Yhteenveto 

Veronika Honkasalon “Toivon politiikka” on loistava kirja, jos haluaa tutustua nykyvasemmiston maailmankuvaan. Kirja on lyhyt ja helppolukuinen ja olettaa, ettei lukija tiedä mitään vasemmistosta, mikä on ainoa positiivista. Inhoan kirjoja, joissa oletetaan lukijan kuuluvan valmiiksi kirjoittajan ideologiseen leiriin. Lähteitäkin monille kirjan väitteille löytyy. Ainoat ongelmat, joita tässä on, ovat aika pieniä ja liittyvät epätarkkaan ilmaisuun.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s