Fasismin olemus

Roger Griffinin “Fasismin olemus” (oma suomennos) on vuonna 1993 julkaistu akateeminen tietokirja otsikossa mainitusta poliittisesta ideologiasta. DSC_0301

Idea

Roger Griffin on uskonnolliseen fanatismiin ja fasismiin erikoistunut historian professori, joka kokosi kaikki, mitä on tutkittu fasismista yhteen kirjaan ja niitten pohjalta muotoili oman teoriansa siitä, mitä fasismi oikein on? Kirjailijan mukaan fasismi ei ole niinkään ideaologia, vaan kokoelma “ideatyyppejä”, jotka tietyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa muodostavat vaarallisen elitistisen poliittisen liikkeen, jonka ainoa tavoite on hävittää kaikki, jotka koetaan uhkaavan kansankunnan  uudelleensyntymistä. (seksuaalivähemmistöt, vammaiset, feministit, vasemmistolaiset, etniset vähemmistöt, rappeutunut porvarillinen eliitti ja kuka tahansa joka uhkaa fasistien tavoitteita). Siitä huolimatta, että fasismi vetoaa “kansankuntaan” se sisältää ideologisen olettamuksen, että ainoastaan pieni joukko valioyksilöitä on tarpeeksi fiksu hallitaakseen sitä. Kaikki muut ovatkin fasisteille ohjattavaa massaa, vaikkakin tämä massa koostuukin “herrarodusta”.

Erilaisilla historiallisilla esimerkeillä, Griffin perustelee, että harva ihminen kestää olla täysvaltainen fasisti ja monet liittyvätkin liikkeeseen opportunistisista syistä ja silloinkin suurin osa, kuten Italiassa, ei suostunut tappamaan juutalaisia. Vaikka rasismi on fasismin yksi perustelementtejä, se aste rasismia, mitä ideologia vaati on niin perverssin korkea, etteivät suurin osa rasisteistakaan kykene kannattamaan sitä. Eli suurimmalla osalla ihmisillä on intuitiivinen käsitys moraalisista rajoista, joita he eivät suostu rikkomaan. Fasismi on ideologia, joka on liian epäinhimmillinen suurimmalle osalle ihmisistä. Fasismin rehelliset kannattajat eivät näin voi olla mitenkään terveitä ihmisiä.

Kirjailija viittaa K. Theweletin psykoanalyyttiseen teoriaan, jonka mukaan fasismin kannattajat ovat henkisesti alikehittyneitä ihmisiä, jotka ovat ikään kuin eivät olisi kokonaan syntyneet omaksi ihmiseksi, jolloin heidän identtteettinsä on hyvin hauras, aiheuttaen tarpeen olla osa jotaikn itseään suurempaa, kuten kansakunta tai armeija. Samalla tämä selittää, miksi fasistit vihaavat niin paljo naisia: nämä edustavat fasistille kaikkea sitä, mitä he vihaavat itsesään, eli koettua pehmeyttä ja heikkoutta. Fasistit ovatkin ikään kuin ikuisessa esiteiniydessä, jossa samaan aikaan kaivataan takaisin äidin sisään ja yritetään olla aikuinen mies, mikä tarkoittaa överiksi menevän uhoavan miesmallin apinoimista. Tämä teoria selittääkin, miksi uusnatsien propagandassa on niin paljon kypsymätöntä seksuaalihuumoria, puolialastomia valkoisia arjalaisia naisia ja viikinkisotureita. Jos haluaa tietää, mitä tarkoitan, niin bloggari Saku Timosen “Tissiposkifasistit” on artikkeli sinulle!  Theweletin  mukaan koska fasistien identieetti on hauras, he halavat tuhota minkä tahansa joka haastaa heidän identiteettiään ja sen koettua paikkaa maailmassa, mikä tarkoittaakin juuri naisia, homoja ja etnisiä vähemmistöjä. Vaikka pidän psykoanalyysia kyseenalaisena tieteenalana, tämä teoria kuulostaa uskottavalta, kun se muistuttaa sosiologi Michael Kimmelin “agravated entitlement” teoriaa.

Kirjailijan mukaan fasismin ydin ei ole niinkään rasismi, vaan “paligeeninen äärinationalismi”, joka on myyttinen arkittyyppi Feeniksen kaltaisesta uudelleen syntyneestä kansakunnasta. Kuten Feeniksen myyttisä, kansakunta on fasistille ensin tuhouduttava, jotta se voi uudelleen syntyä. Tämä “tuho” on niin teoriassa kuin käytännössä kokonaisten ihmisryhmien väkivaltainen hävittäminen. Koska fasisti kokee olevansa aitoa kansakuntaa pelastava supersankari, kaikki keinot kansakunnan uudelleen synnyttämiseen ovat sallittuja, jolloin fasismi on aina väkivaltainen ja rasistinen totalitaristinen ideologia.

Rakenne

Tässä teoksessa analysoidaan niin fasismin historiaa kuin ne erilaiset aatteelliset virtaukset, jotka vaikuttivat kyseisen ideologian syntyyn, mutta myöskin, miksi juuri Italiassa ja Saksassa fasismi pääsi kehittymään sen lopulliseen muotoon, mutta ei muissa maissa? Esimerkiksi miksi Portugalin ja Espanjan fasistiset hallinnot eivät osallistuneet holokaustiin, vaan olivat suhteellisen “hillittyjä”? Mitkä ovat fasismin ideologiset komponentit ja mitä psykologia voi kertoa fasismin mielestä? Tässä kirjassa analysoidaan eri kilpailevia teorioita perusteellisesti, analysoiden niitten heikkouksia ja vahvuuksia. Tässä kirjassa käydäänkin kädestä pitäen lukijan kanssa Griffinin teorian rakentumista, eli pääset seuraamaan, mistä teoria koostuu ja miten se toimii.

Griffin muotoilee myöskin tarkan taulukon fasismin eri elementeistä ja poliittisista alaideologioista, ilmiöistä, ryhmittymistä ja puoleusita, perutelleen joka ikisen valinnan yksityiskohtaisesti. Eli tässä kirjassa on juuri se, mitä valitin Corey Robinin ”The Reactionary Mind: Conservatism from Edmund Burke to Sarah Palin” (2011) kirjassa puuttuvan. Kirjailjan poliittinen taksonomia on sen verran tarkka, että voin täydellä itsevarmuudella luokitella Suomen Sisun protofasistiseksi järjestöksi (eli fasistisia elementtejä sisältävä ääriliike), jolloin sen valtaama Perussuomalaiset on kryptofasistinen puolue (fasisminsa kätkevä). Mutta esimerkiksi presidentti Donald Trump ei ole kirjan kriteerejä soveltaen fasisti, mutta enemmänkin äärioikeistolainen (mikä ei ole sama asia kuin fasisti!) Seuraten kirjan tarkkaa taksonomiaa, maailmassa ei ole tällä hetkellä tapahtumassa fasismin, vaan äärioikeiston nousu. Äärioikeisto on kokoelma radikaalia tai äärimmäistä oikeistolasisuutta ajavia tahoja, jotka ovat autoritaarisuuteen ja rasismiin kalleillaan, mutta eivät omaa paligeneenistä myytiä ideologiassaan. Äärioikeiston kanssa voi siis järkeillä, neuvotella ja äänestää ulos. Fasismi on kokonaan toisenlainen hirviö.

Pahuuden absoluuttisuus

Tässä kirjassa paljastuukin, ettei fasismi ole vain kauhistuttava ideologia käytännössä, vaan myöskin teoriassa. Kirjailija analysoi fasististen ajattelijoitten ja kannattajien tekstejä, paljastaen julman maailmankuvan, joka on niin perustavanlaatuisen ikävä, että loppua kohden, Griffiltä loppuu adjektiivit kuvaamaan ilmiötä, jolloin hän julistaa, ettei fasismi ole ideologia, vaan sairaus. Kirjailijan teesi on, että fasismi on sen verran järjetön ideologia, ettei sitä voi rinnastaa edes kommunismin kanssa, jonka verisestä historiasta huolimatta, sentään sisältää johdonmukaisen logiikan ja ymmärrettävän, jos ei jopa sympaattisen tavoitteen. Fasismin lopullinen tavoite on vuorostaan patologinen, eikä sitä voi mitenkään puolustaa tai järkeillä. Esimerkiksi natsien ideologinen järjettömyys voidaan nähdä siinä, että kun sota oltiin häviämässä, juutalaisia pyrittiin tappamaan, siittäkin huolimatta, että heidän tuhoamisen käytetyt resurssit olisi voit ohjata armeijan vahvistamiseen.

Fasismi näyttäytyykin tässä kirjassa absoluuttisena pahuutena, eikä maailmankuvana, jossa on jotain “hyvää” jollekkin kansansektorille. Eli ei edes kulttuurirelativismi pysty selittämään fasismia. Kirjan mukaan fasismi ei tarjoa edes hyvää sen kannattajille, jotka ovat valmiita luopumaan itsenäisestä ajattelusta, jotta voivat päästä toteuttamaan ideologian vaatiman kansamurhan, joka lopulta ei tule saavuttamaan mitään muuta kuin tyhjyyden tunteen. Kirjan mukaan fasismi tarvitsee jatkuvasti jonkun kohteen, jota vastaan taistella. Fasismilla ei ole lopullista tavoitetta, vaan ainoastaan pyrkimys tuhota. Joten jos natsit olisivat voittaneet Toisen maailmansodan, heidän Tuhat vuotinen valtakunta olisi romahtanut hyvin nopeasti sisäisiin risritiitaisuuksiin, ehkä jopa uuteen väkivaltaiseen puhdistukseen, kun alkuperäinen oikeutus koko ideogian olemassaoloon poltettiin tuhoamisleirien uuneissa. Kirjailja toteaakin, että fasismi on itsetuhoinen ideologia, joka ainoastaan pyshätyy, kun koko planeetta on palanut loppuun. Juuri tämän hirvittävän itsetuhoisuuden takia fasismi on tuomittu terveessä yhteiskunnassa pysymään marginaalina ääriliikkeenä, jonka jäsenet mahtuvat yhteen puhelinkoppiin.

Tämä kirja saikin minut tajuamaan, etten ollut yksin tuntemuksien kanssa, kun arvioin natiokultisti Savitri Devin “The Lightning and the Sun” (1958) manifestin: Fasismi on juuri niin vastenmielinen kuin koen sen. En ennen uskonut absoluuttiseen pahuuteen, mutta tämä kirja sai lopulta minut muuttamaan mielipidettäni. Absoluuttinen pahuus on olemassa ja sen nimi on fasismi.

Kirjailijan mukaan fasistit ovatkin ihmisiä, jotka ovat ikään kuin joutuneet “viruksen” kaltaisen ilmiön myrkyttämiksi. Mutta onneksi aitoja fanaattisia fasisteja on suhteellisen vähän muuhun väestöön nähden. Tarvitaan joukko erilaisia yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia tekijöitä, jotta fasismi leviää kriittiseen määrään väestöä, jolloin vallitsevan eliitin on pakko tehdä yhteistyötä heidän kanssa pysyäkseen vallassa. Kuitenkin fasismia ei voida hillitä, joten eliittikin joutuu fasismin nielemäksi tai tuhotuksi.

Kirjailijan mukaan fasismi onkin sen verran tappava ideologia, ettei sen kannattajien kanssa voi järkeillä, neuvotella tai päästä kompromissiin, jolloin ainoa tapa pysäyttää fasismi on torjua se lähtökohtaisesti kaikilla mahdollisilla keinoilla, koska jos se pääsee voittoon, tulevat sukupolvet eivät tule antamaan anteeksi. Kirjailija meneekin niin pitkälle, että hänen mielestä kaikki fasismin muodot tulisi torjua, kuten protofasismi, kryptofasismi ja parafasismi (fasismia opportunistisesti matkiva äärioikeisto, esim Falangismi), koska lievemmilläänkin fasismi aiheuttaa massamurhia. Griffinin ehdottomuudesta tuleekin mieleen Toisen maailmansodan Puna-armeijan tarkka-ampuja Lyudmila Pavlichenkon kuuluisa lause: Jokainen natsi, joka on elossa tulee tappamaan naisia, lapsia ja vanhuksia. Kuollut natsi on harmiton, joten jos tapan natsin, pelastan henkiä.

Se määrä julmuutta ja silkkaa pahuutta, mitä tässä kirjassa kuvataan fasismin ideologisten komponenttien sisältävän ja miten ne heijastuivat käytönnön toimintaan, herättikin voimakkaita tunteita. Koin fyysistä pahoinvointia lukiessani kuvauksia fasistisesta toiminnasta. Raivo ja suru saivat minut ymmärtämään, miksi jotkut ihmiset harjoittavat väkivaltaista antifasistista aktivismia. Kun tietää, mitä absoluuttista kauheuksia fasismi aiheuttaa, on vain loogista haluta tuhota sen kannattajat, ennen kuin he tuhoavat kaikki muut. Griffin itse ei käsittele tässä kirjassa väkivaltaista antifasismia, mutta lukiessa tätä kirjaa, ei voi kun tuntea myötätuntoa antifata kohtaan. Kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa “Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.”, eli jos aikoo olla julkisesti fasisti, joku tulee vetämään turpaan, vaikka se olisikin sananvapauden ja liberaalidemokratian periaatteiden vastaista. Olisi perverssiä olla hiljaa, kun näkee pahuutta.

Kirjassa kehotetaankin, että valtion ja kansalaisjärjestöjen olisi tehtävä kaikki, jotta fasismia torjuttaisiin, ennen kuin siitä edes muodostuu poliittinen liike, koska silloin ainoa jäljellä oleva keino on syöstä koko valtion väkivaltamonopoli näitten ihmishirviöitten päälle. Tässä kirjassa todetaan, että fasismi pääsee valtaan ainoastaan hyvin kehittyneissä, mutta heikoissa liberaalidemokratioissa. Sen takia fasismia on aina tarkkailtava, jotta sen edustama uhka voidaan eliminoida ennen kuin se riistäytyy käsistä. Onkin huolestuttavaa, että nykyään ääriokeisto (joka ei koostu vain fasisteista) on nousemassa merkittäväksi uhaksi maailmalla. Tämän vuoksi mielestäni tärkeämpää ei ole tuomita antifasistien riehuminen (Siitäkin huolimatta, että Antifa:han liittyy omia ongelmia), vaan lainaten tutkijaa James A. Ahoa: on saatava yhteiskunnan arvostetut henkilöt ja instituutiot yhdessä tuomitsemaan fasistisen toiminnan, jolloin houkuttelevuus olla julkisesti fasisti tai rekrytoida muita fasismiin pienenee. Kun fasistiksi ryhtyminen tarkoittaa sekä riskiä saada turpaan, että tulla yhteiskunnan hylkiöksi, moni valitsee mielummin lenkkeilyn harrastukseksi.

Ongelmia

Ainoa ongelma tässä kirjassa on sen akataaminen rakenne. Tässä kirjassa pohditaan asioita liiankin yksityiskohtaisesti, jolloin ehkä moni lukija voi väsyä, kun samaa käsitettä tai ilmiötä jauhetaan usean sivun verran. Kuitenkin, kun puhumme poliittisesta ideologiasta on oltava varovainen ja osattava perustella hyvin, miksi juuri fasismi ei ole ideologia, vaan sairaus.

Toinen ongelma on juuri kirjailijan ehdoton asenne fasisteja kohtaan. Edellä mainiottu James A. Ahon kirjassa ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy” (1995) todetaan, että fasistit eivät eroa psykologisesti muista ihmisistä, mutta he omaksuvat ideologian, koska heillä ei ole muuta elämässään kuin viha. Griffin päättyy mutkien kautta vähän samanan lopputulokseen, koska hän kannattaa Erich Frommin tuhoamisvietti-teoriaa, mutta silti Griffin patologisoi fasistit menetetyiksi tapauksi, mikä ei välttämättä aina ole totta. Aho osoittaakin erilaisilla esimerkkitapauksilla, että jos viharyhmään kuuluva henkilö rakastuu tai muuten solmii intiimin suhteen henkilöön, joka pitää tästä juuri kuin hän on, eikä hänen poliittisten mielipiteitten takia, yleensä henkilö luopuu vihaideologiasta, koska hänellä on joku oikea rakastava ihminen, jonka vuoksi elää. Vaikka kuulostaa laimean kliseiseltä, niin rakkaus voittaa vihan. On toki totta, että emme voi institualisoida ystäviä fasisteille, mutta olisi osoitettava heille, että he voivat päästä takaisin yhteiskuntaan, kunhan luopuvat vihastaan. Vain massiivinen psykologinen repressio ei välttämättä vähennä yksittäisten fasistien halua aiheuttaa yksin massiivista tuhoa, kuten Breivik ja Christchurhin terroristit ovat osoittaneet.

Vaikka tämän kirjan teesit ovat suurimmaksi osaksi yhä päteviä, kuten teoria siitä, että suurin osa fasistisista liikkeistä ei kykene murtautumaan valtavirtaan, juuri sen patologian takia (esim alt-right menetti vuoden 2017 Charlostsvillen mellakoiden jälkeen täysin momenttinsa ja pirstaloitui), niin kirjailija ei kyennyt ennustamaan internetin roolia äärioikeiston kasvulle. Vaikka Griffin mainitsee netin paikkana, jossa ääriokeistolaista propagandaa levitetään, hän ei kyennyt ennustamaan somea ja valeuutisten roolia äärioikeiston lähes yhtäkkiselle räjähdykselle.

Suurempi ongelma on taas se, että tässä kirjassa ei mennä syvemmin siihen, miksi ylipäätänsä fasismin omaksunut henkilö vaikuttaa olevan kykenemätön itsetutkiskeluun? Eli, miksi joku omaksuu aateen, ilman että pysähtyy pohtimaan loppuun asti mahdolliset seuraukset? Tässä toki mainitaan, että fasismi vetoaa suoraan ihmisten irrationaalisiin myyttisiin arkityyppeihin ja niitä ympäröiviin tunteisiin, mutta vaikka vetoaisikin, niin miksi jotkut eivät pysähdy kyseenalaistamaan näitä arkityyppejä ja tuntemuksia? Ainakin itse olen havainnut, että äärioikeistolaiset eivät lue ääriokeistolaisuutta kritisoivia tai analysoivia teoksia, vaan sen sijaan he leimaavat tämänkin teoksen kommunistin kirjoittamaksi. Entä sitten, jos kirjoittaja olisikin kommunisti? Jos argumentit ja tutkimusdata on hyvä, poliittisella orientaatiolla ei pitäisi olla väliä. Sama on sosiologian kanssa. Miksi fasismille taipuvaiset henkilöt eivät ole kiinnostuneita tutkimaan sellaisia käsitteitä kuin rakenteellinen rasismi, patriarkaalisuus ja valkoinen etuoikeus? Miksi ensimmäinen reaktio ei ole uteliaisuus, vaan välitön tuomitseminen kommunistiseksi propagandaksi? Tätä Griffin ei analysoi ja ehkä minun on itse tutkittava asiaa.

Yhteenveto

Roger Griffinin “The Nature of Fascism” on yksi parhaimmista kirjoista, joita olen lukenut fasismista, ja olen lukenut montakin kirjaa aiheesta. Tämä selittää monia ilmiöitä, joita itse olen havainnut lukiessani äärioikeistolaista kirjallisuutta. Samalla vakaumumuksellinen antifasismini sai tieteellisen perustelun. En olekkaan epänormaali, kun tunnen fyysistä pahoinvointia fasismia kohtaan, vaan olen juurikin terve. No pasara!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s