Oma taivas

Alice Seboldin “Oma taivas” on vuonna 2006 julkaistu fantasiaromaani kuolleesta tytöstä, joka seuraa perheensä elämää taivaasta käsin.  

Idea 

Kirjan päähahmo joutuu kauhustuttavan tragedian uhriksi, jonka jälkeen tämä herää hänen omien halujensa mukaan muovautuvassa toisessa ulottuuvuudessa. Kirjassa tätä ulottuvuutta kutsutaan taivaaksi, mutta muuten ei kuvata minkä uskonnon taivas tämä on? Romaanissa taivasta kuvataan lähes tyhjänä ääretömänä tilana, joka muuttuu kuoleelle ihmiselle tämän elämän tutuksi ja turvalliseksi paikaksi. Päähahmolle tällainen paikka oli hänen oma naapurustonsa ja koulu. Joitain muita ihmisiä elää tässä taivaassa, jotka vaikuttavat myöskin siihen, miltä se näyttää, mutta heitä on aika vähän ja monet vain kulkevat sen läpi. Jumalia tai enkeleitä ei ole. Mutta mieleen tuli juutalaisuuden taivas, joka on nimenomaan eräänlainen varjomaailma, jossa vain jatketaan elämää, sen sijaan että nautitaan Jumalan ikuisestä rakkaudesta, kuten kristinuskossa ja islamissa. 

Kuitenkin hahmoa ei kiinnosta tämä kuolemänjälkeinen elämä, vaan hän alkaakin seurata oman pereensä elämää niin yksityiskohtaisesti, että hän pystyy jopa lukemaan ja kokemaan heidän ajatuksiaan. Tästä alkaakin todella koskettava kertomus perheen surutyöstä, kun heidän rakas lapsensa kuoli.  

Seboldin kertomus ei ole niinkään perinteistä uskonnollista fantasiaa, jossa kuvataan jonkun uskonnon kuolemanjälkeistä paratiisia, vaan enemmänkin vertauskuvallinen kertomus ihmisten tavasta käsitellä surua ja päästä yli rakkaan kuolemasta. Vaikka en ole onneksi vielä kokenut kenenkään kovin läheisen ihmisen kuolema, samaistuin todella paljon kirjan hahmoihin. Se yksityiskohtaisuus ja realistisuus perheen dynamiikasta ja heidän eri tavoista käsitellä surua, sisälsi jotain ikuisen inhimmillistä, joka tuntui luonnolliselta ja itsestäänselvältä.

Pehmeää Stephen Kingiä? 

Mielenkiintoisinta tässä romaanissa on sen kerrontatyyli, joka omituisesti muistuttaa todella paljon kauhufantasiakirjailija Stephen Kingin kerrontatyyliä. Vaikka tämä romaani ei ole kauhua, siitäkin huolimatta, että tässä kuvataan kyllä todella kauheita asioita, niin juonen rakenne ja jotkut henkilöhahmojen suhteet, ja kirjailijan tapa kuvata ne, muistuttavat edellä mainuttua. Ehkä juuri koska romaani kuvaa kuolemaa, keskiluokkaista amerikkalaista perhettä ja yliluonnollisia tapahtumia ja hahmoja, jotka yrittävät selvittää mysteeriä, Stephen Kingin romaanien alkupuolet tulivat mieleen. Jos ei ole koskaan lukenut kauhukirjailijan kirjoja, niin niissä aina alku on hyvin jännittävää mysteeriä, jossa vahvuus on tavanomaisen amerikkalaisen elämän kuvauksessa, sekoitettuna perverssiin kätkettyyn salaisuuteen. Loppua kohden sitten salaisuus paljastuu joksikin epäuskottavaksi avaruushämähäkiksi tai kirotuksi demoniseksi hotelliksi täynä haamuja, jolloin tekee mieli paiskaa kirja seinään. Sebold sentään pitää taivaansa niin rajattuna, että sen voisi lukea symbolisena, eikä kirjaimellisena metafyysisenä ulottuvuutena. Googlauksen perusteella kuitenkin olen ainoa, joka sai tällaisia mielikuvia. 

Ongelmia 

Ainoa ongelma tässä romaanissa on, että loppua kohden se lähteekin Stephen Kingin fantastisille urille, jotka, kuten edellä mainittun kirjailijan kuuluisin kirja, lähtee moraalisesti kyseenalaisille ulottuvuuksille. Onneksi sentään Sebold ei lähtenyt kirjoittamaan yhtä kyseenalaisia kohtauksia kuin King, mutta silti romaanin juonekääne oli kömpelö ja turha, mikä rikkoi koko sen hienon tunnelman. Juonenkäänteen turhuuden lisää se, ettei se vaikuta loppujen lopuksi juonen lopputulokseen mitenkään, joten vähän ihmettelen mitä hyötyä siitä oli kuin antaa todella sokerisen makupalan lukijalle. Voi olla, että monet rakastavat kyseistä käännettä, mutta itse pidin sitä vastenmielisenä ja lapsellisena. Yrittäen olla spoilaamatta, sanon vain sen, että siihen liittyy yksilöllisyyden täydellinen murtaminen ja ihmisen kehion hyväksikäyttö, mikä mielestäni on täysin ristiriidassa romaanin alun kanssa.  

Yhteenveto 

Kuten Stephen Kingin romaanissa, niin tämä on mestariteos, jos loppun juonenkäännettä ei lasketa. Tämä on todella hyvä romaani kuolemasta ja surutöstä, jonka maailma on täydellinen yhdistelmä fantasiaa ja arkirealismia. En ole nähnyt elokuvaversiota, enkä edes tiennyt siitä, mutta aion katsoa sen, kun sentään sen ohjasi Peter Jackson.