Hip hop Suomessa

Monen kirjoittajan “Hiphop Suomessa: puheenvuoroja tutkijoilta ja tekijöiltä.” on tänä vuonna julkaistu puoliakateeminen tietokirja suomalaisesta hip hop -kulttuurista.

Idea

Kirjassa joukko tutkijoita ja hip hop -kulttuuriin kytkeytyneitä taiteilijoita esittävät havaintojaan genrestä. Teos onkin yhdistelmä vertausarvioituja akateemisia tutkimuksia ja harrastelijoitten esseitä. Tässä kirjassa käsitellään niin suomalaisen hip hopin syntyä ja evoluutiota, sukupuolikysymyksiä, rodullistamista, breake dancea, grafiittitaidetta ja monia muita kulttuuriin kuuluvia ominaisuuksia ja ilmiöitä, antaen hyvin monipuolien ja syvällisen kuvan kyseisestä musiikkigenrestä.

Aitous

Mielenkiintoisin havainto, mitä kirjasta saa, ovat eri ristiriidat suomalaisen- ja afroamerikkalaisen kulttuurin välillä. Esimerkiksi alun perin monet suomalaiset uskoivat, ettei suomeksi räppääminen ollut “aitoa” räppiä, joten saadakseen uskottavuutta suomalaisen räppärin piti räpätä englanniksi ja tuntea syvällisesti afroamerikkalainen kulttuuri.

Kirjan mukaan Hip hop kulttuurissa vastustetaan suuresti ihmistä, jotka “omivat” räpistä tiettyjä elementtejä, ilman että osoittaa kunnioitusta alkuperäisiä muusikkoja kohtaan. Tarkoittaen, että hip hop -kulttuuriin on sisäänrakennettu kulttuurinen apropriaation käsite, ennen kuin koko käsitettä oli edes keksitty.

Juuri koska hip hoppiin on sisäänrakennettu vahva antirasismi, suomalaisräppäreillä oli painetta osoittaa olevansa “aito”, mikä tarkoitti ettei saanut jäljitellä amerikkalaisen kulttuurin konventioita, jos ne eivät kuuluneet omaan todellisuuteen. Kirjassa todetaankin, että aitousdiskurssi oli mustien amerikkalaisten kehittämä kulttuuristrategia, jolla haluttiin välttää hip hopille samaa kohtaloa kuin rockille, jota nykyäänkin pidetään “valkoisena musiikkina” siitäkin huolimatta, että se oli mustien keksimä.

Muistan itsekin lukioaikoina, kun yritin tasapainotella oman valkoisuuden kanssa ja genren vahvan afroamerikkalaisen painotuksen kanssa. Kuulin usein, että “haluan olla musta” tai “teeskentelen mustaa”, koska pukeudun genren mukaiseen muotiin ja valokuvissa tein käsimerkkejä. Muistan aidosti pohtineen huolestuneena näitä kysymyksiä päässäni. Kuuntelin tarkkaan rap-lyyrikoita, luin aktiivisesti genren keskustelupalstoja ja kirjallisuutta tietääkseni, miten voisin nauttia musiikista, ilman että “teeskentelin” tai “varastin” sen elementtejä. Ehkä juuri tällaisen “opiskelun” johdossa kiinnostuinkin amerikkalaisesta kulttuurista ja rasismin vastustamisesta. Tämä kaikki tapahtui vuosina 2008-2013, paljon ennen kuin kulttuurinen omimisen käsite tuli valtavirtaan. En ole ainoa, koska kirjan mukaan Suomessa tämä hip hopin antirasistinen lähtökohta heijastui esimerkiksi siinä, että moni varhainen suomalainen räppäri ja fani olivat antifasistisia aktivisteja, jotka joskus pahoinpitelivät uusnatseja.

Kulttuurisen omimisen pelon vuoksi ensimmäiset suomalaisräppärit 80-90-luvulla eivät riimitelleet rikollisesta elämäntavasta, koska suurin osa kuului keskiluokkaan. Samalla esimerkkisi suomenkielinen huumoripät syntyi 90-luvulla juurikin yrityksenä käsitellä hip hoppiin kuuluvia konventioita, ilman että voitaisiin syyttää kulttuurin varastamisesta. Samalla huumoriräp valittiin malliksi, koska siihen aikaan valkoisista koostuva amerikkalainen Beastie Boys-yhtye oli humoristinen. Eli valittiin omaan ihonväriin sopiva malli, joka uskottiin olevan valkoisten “ainoa” tapa harjoittaa hip hoppia, ilman että oltiin rasistisia. Onhan parodia osoitus kulttuurin korkeasta arvostuksesta tai suosiosta. Kuitenkin moni suomalaisräppäri ei pitänyt Raptorin kaltaisista huumoriyhtyeistä, jotka heidän mielestään eivät olleet “oikeita” räppäreitä juuri koska valitsivat “epäsopivan” ilmaisukielen ja käyttivät huumoria. Samalla Raptoria syytettiin rasismista, koska he ottivat mallia valkoisesta yhtyeestä, joka siihen aikaan koettiin olevan “epäaidompi” kuin mustien vakavahenkisemmät räppärit.

Kirjassa referoidaankin tutkimusta, jonka mukaan alun perin jazz ja rock n’ roll ilmestyivät Suomessa ensimmäisen kerran huumoribändien muodossa, joka viittaa tietyntyyppiseen rasismiin, jossa mustien musiikki koettiin lapsellisemmaksi kuin valkoisten. Moni eurooppalainen muusiikko piti mustien musiikkia “yksinkertaisempana” kuin valkoisten ja näin osoitus mustien “eläimellisyydestä”. Järkytyksekseni tässä kirjassa referoidaan Ne Luumäet punk-yhtyeen muusikko Joey Luumäen karkean rasistista arviota amerikkalaisesta EPDM-räp duosta, esimerkkinä tällaisesta vähättelevästä puheenvuorosta. Kuitenkin kirjassa osoitetaan hyvin, että räp on hyvin monimutkainen ja syvällinen taidemuoto, kuten ovat muut hip hopin elementit.

Poliittisuus

Hip hip pidettiin Suomessa vakavana taidemuotona, jonka kärki pitää olla “aidon” elämän kuvaamisena, tai kuten afroamerikkalaiset sanovat “Gettojen CNN”. Tähän vakavuuteen kuuluu myöskin vahva vasemmistolainen politiikka, johon kuuluu erityisesti köyhälistön ja työväen olojen kuvaus. Suomessa vasemmistolaisuus korostui entisestään, koska kulttuurissamme se on hegemonisempaa, mikä selittää, miksi räppäri Avaimen “Punainen tiili” (2001) albumi on yhä suomalaisen räpin klassikkolevy. Kirjan mukaan esimerkiksi avoimen kokoomuslaista Cheekkiä ei pideät genressä “aitona” räppärinä, vaikka kirjassa laaditussa haastattelussa edellä mainittu räppäri vakuuttaa räppäävänsä vain siitä, mitä “aidosti” kokee elämässään.

Juuri vahvan vasemmistolaisuuden vuoksi suomalaisessa räp -kulttuurissa luovittiin hyvin nopeasti homofobiasta ja sovinismista. Esimerkiksi suurin osa suomalaisista naisräppäreistä ovat aatteellisia feministejä. Amerikkalaisetkin naisräppärit ovat myöskin useimmiten feministejä, mutta Suomessa he ovat erityisen aatteellisia. Sainkin tästä kirjasta vastauksen kysymykseen, jota Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” (2019) kirja herätti: Johtuuko suomalaisten naisräppäreitten feminismi esimerkiksi genren historiasta? Vai johtuuko se yleisesti kulttuuristamme, jossa feminismi on päässyt valtavirtaan? vai päinvastoin? “Hiphop Suomessa” vastaakin, että genren hegemoninen asema yhdistettynä vasemmistolaisuuteen ja genren “tilan haltuunoton” eetokseen loivat oivan kasvualustan feministiräppäreille. Esimerkiksi eräs kirjaa varten haastatteleva miespuolinen DJ sanoi, että hän julisti itsensä “Suomen DJ:n aateliseksi” vaikka hän ei ollut edes vielä kunnolla kuuluisa, juuri koska hip hoppiin kuuluu oman asemansa pönkittäminen uholla ja itsensä ylistämisellä. Naisräppäreille feministi näyttäytyykin juuri sellaisena uhmakkaana ideologiana, johon kuuluu juurikin miesten vallan murtaminen.

Ongelmia

Kaipaisin syvällisempää tutkimusta suomalaisten räppäreitten ja fanien sosiaalisesta koostumuksesta ja ideologisista painotuksista. Tässä vain pariin kertaan mainitaan, että suurin osa räppäreitä ovat keskiluokkaisia valkoisia miehiä, mutta ei tutkita miksi? Sitten ei myöskään analysoida vetoaako erilaiset räpin genret eri sosiaalisiin luokkiin? Esimerkiksi kirjassa mainitaan, että gangsta rap on erityisen suosittu valkoisten keskuudessa, mutta entäs trap-rap? tai muut alagenret? Sama on muodin kanssa. Esimerkiksi jotkut räp-fanit pukeutuvat yhä 90-luvun muodon mukaisesti ylisuuriin farkkuihin, kun taas toiset pukeutuvat todella kireisiin ja värikkäisiin farkkuihin. Tämä housuvalinta vaikuttaa merkitsevän tietyn alagenren kuuntelua. Onko tähän jokin sosiologinen syy? Tämä teos keskittyykin enemmän avaamaan muusikoitten kokemuksia ja genren historiaa kuin edellä mainittuja kysymyksiä.

Sitten koska tämä on puoliakateeminen kirja, teoksessa on todella syvällisiä kulttuurianalyysiä, joissa pyöritellään erilaisia antropologian ja kulttuuritutkimuksen teorioita, jotka voivat olla joillekin todella tylsää luettavaa. Esimerkiksi tässä kirjassa käytetään sellaisiakin maalikolle kryptisiä termejä kuin “Monisemioottinen representaaio”.

Samalla kirjassa jäi pohtimatta rasistisen hip hopin olemassaolo. Onhan uusnatsiräppäreitä olemassa, vaikka hip hop on lähtäkohdiltaan monikulttuurinen ja antirasistinen. Suomessakin löytyy äärioikeistoon kalleillaan olevia räppäreitä. He ovat onneksi vähemmistössä ja täysin marginalisoituneita pellejä, mutta heitä on. Esimerkiksi vuonna 2012 räppäri MC Mane julkaisi Timo Soinin presidenttiyttä kannattavan biisin ”Vaaleissa (Soini Presidentiksi)”. Kiinnostaisi tietää miten nämä rasistiräppärit onnistuvat tasapainottelemaan genren konventioitten ja omien ennakkoluulojen kanssa?

Mutta silti tämä kirja on hyvin tärkeä, koska kuten yksi kirjoittajista toteaa, Suomessa ei ole julkaistu yhtään vertaisarvioituja ja puolueetonta tieteellistä kirjaa kotimaisesta hip hopista. Tartuinkin tähän kirjaan juuri, koska se on ainutlaatuinen. Suurin osa kotimaista hip hoppia käsittelevistä tietokirjoista ovat räppäreitten haastattelukokoelmia, joita genren harrastajat ovat kirjoittaneet, kuten Kari Miettisen (Paleface) ”Rappiotaidetta. Suomiräpin tekijät” (2011). Niillä toki on paikkansa kulttuurin suullisen perimätiedon tallentamisena, mutta niistä puuttuu se ammattilainen lintuperspektiivistä tehty analyysi, joka avaa ilmiötä laajemmin kuin pirstaleisten henkilökohtaisten kokemusten kautta. Esimerkiksi edellä mainittu kirja suomalaisista naisräppäreistä on juurikin pääosin haastattelukokoelma, jossa välillä analysoidaan artistien kokemuksia.

Yhteenveto

Monen kirjoittajan “Hiphop Suomessa: puheenvuoroja tutkijoilta ja tekijöiltä.” on puutteista huolimatta hyvä tietokirja suomalaisesta hip hopista, joka tuo analyyttisemman ja kriittisen otteen hyvin suosittuun populaarikulttuuriin.