Rasismi ilman rasisteja

Eduardo Bonilla-Silvan, vuonna 2003 julkaistu “Rasismi ilman rasisteja: Värisokea rasismi ja rodullisten epätasa-arvon sitkeys Amerikassa” (oma suomennos) on akateeminen tutkielma alaotsikossa kuvatusta ilmiöstä.

Idea

Eduardo Bonilla-Silva on amerikkalainen sosiologian professori, joka ihmetteli, miten USA:n etniset vähemmistöt yhä syrjitään työnhaussa, koulutuksessa ja asunnon haussa, vaikka Jim Crow apartheid-lait kumottiin 60-luvulla, eikä kukaan myönnä olevansa rasisti? Hän päättikin haastatella joukon eri yhteiskuntaluokkien valkoisia ja mustia, hahmottaakseen uuden rasismin muodon: värisokea rasismi.

Edellä mainittu on hienovarainen rasismi, jossa pyritään välttämään suoraa valkoista ylivaltaa tukevaa retoriikkaa ja sen sijaan vahvistaa sitä kiertoilmaisuilla, jotka yleensä alkavat muodolla “en ole rasisti, mutta…” josta voidaan vaikka lähteä argumentoimaan, että syy afroamerikkalaisten ankeisiin oloihin onkin, että nämä ovat “suurimmaksi osaksi laiskoja” ja heidän taantumus johtuu “gettokulttuurista”.

Kirjailijan havaitsikin, että suurin osa valkoisista sanoi tukevansa tasa-arvoa ja olevansa värisokeita, eli he eivät näe mitään eroa mustien ja valkoisten välillä, vaan kohtelevat kaikkia neutraalisi. Mutta nämä “värisokeat” vastustivat käytännössä kaikki tavat, joilla afroamerikkalaisten oloja voitaisiin konkreettisesti parantaa, kuten kiintiöt ja hyvitysmaksut. Miten tämä kaksinaamaisuus on mahdollista?

Mielenkiintoisinta onkin, että ensin kirjailija perustelee lukuisilla akateemisilla tutkimuksilla, että USA:ssa afroamerikkalaiset yhä kärsivät rasismista, joka painaa heitä taloudellisesti, sosiaalisesti ja jopa terveydellisesti alas, tarkoittaen että valkoinen ylivalta on yhä vallassa USA:ssa. Huvittavin tutkimus, mihin kirjailija viittaa on se, että vain 9% amerikkalaisista valkoisista osasi nimetä yhden hyvän mustan ystävän, tarkoittaen että on tilastollinen mahdottomuus, että niin monella amerikkalaisella “parhaimmat ystävät ovat mustia”. Kirjassa paljastuukin, että monen haastattelijan “hyvä musta ystävä” oli esimerkiksi koulun siivooja, jota oppilas moikkasi kävellessä tämän ohitse käytävällä. Kirjailijan mukaan ystävä yleensä määritellään henkilöksi, jonka kanssa viettää aikaa työpaikan tai koulunkin ulkopuolella.

Kirjailija lähteekin määrittelemään, mitä tässä kirjassa käsitetään rasismiksi: Kirjailijaa ei kiinnosta patologinen rasismi, eli äärimmäinen rasismi, jossa avoimesti vihataan jotain etnistä vähemmistöä, vaan sen sijaan rakenteellista rasismia. Kirjailijan mukaan rakenteellinen rasismi on riippumaton yksilön omista henkilökohtaisista vakaumuksista ja haluista, koska se on kiinteä osa yhteiskunnan sosiaalisia ja laillisia käytäntöjä. Tämä tarkoittaa, että henkilö voi aidosti olla rasismin vastainen, mutta jos hän ei tee mitään aktiivisesti muuttaakseen yhteiskunnan rasistisia rakenteita, koska hän ei niitä huomaa, tai välitä, hän on rasisti.

Kirjailijan mukaan rasismi onkin käytännön toimintaa, eikä mikään ideologia. Tiivistettynä, tässä kirjassa rasismi määritellään ennakkoluuloksi yhdistettynä yhteiskunnalliseen valtaan. Tarkoittaen, että kaikki ihmiset voivat olla rasisteja, mutta pahin rasismi on se, joka ilmenee ihmisryhmässä, jolla on eniten yhteiskunnallista valtaa, jolla painaa toinen ryhmä alas. Tällä määritelmällä USA:ssa vain valkoiset voivat olla rasisteja, koska heillä on eniten yhteiskunnallista valtaa, riippumatta siitä, että on olemassa köyhiä ja syrjäytyneitä valkoisia. Tämä teos onkin nykyisen antirasistisen aktivismin merkkiteoksia, joka levitti laajalle käsitteet “valkoinen etuoikeus”, “mikroaggressio” ja “raismi + valta”, jotka niin paljon harmittavat konservatiiveja.

Abstrakti liberalismi

Bonilla-Silva jakoi haastattelut eri teemoihin ja purkaa ne, osoittaakseen mikä tasan tarkkaan hyvinkin viattomalta kuulostavassa lauseessa on rasistista. Kirjan suurin havainto onkin, että monet valkoiset, erityisesti keskiluokkaiset miehet, ajattelevat, että rasismi ”loppui” viimeistään kun presidentti Barack Obama voitti presidenttivaalit kaksi kertaa peräkkäin. Tällä järkeilyllä mikä tahansa etnisten vähemmistöjen yhteiskunnallinen ongelma on johduttava siitä, että heillä on huono kulttuuri tai asenne, joka on syypää heidän ahdinkoonsa. Näin valtion ei pidä puuttua näitten ihmisten elinoloihin, koska he ovat itse syypäitä tilaansa.

Kirjailija luokin havainnoistaan teorian, että valkoiset tahattomasti edistävät rasismia, koska he uskovat “abstraktiin liberalismiin”. Edellä mainittu on maailmankuva, jonka mukaan yhteiskunta on jo nyt mahdollisimman tasa-arvoinen ja kaikki olemassa oleva epätasa-arvo johtuu ainoastaan siitä, että pohjalla olevat ovat vain huonompia ihmisiä kuin yhteiskunnan huipulla.

Bonilla-Silvan mukaan abstraktin liberalismin mukaan mustien ahdonkoon ei liity rasismi tai ennakkoluulo, vaan amerikkalainen yhteiskunta on järjestetty objektiiviseksi ja puolueettomaksi, jolloin se, joka tekee lujasti töitä ja opiskelee, menestyy rodusta, seksuaalisesti suuntauksesta tai sukupuolesta huolimatta. Ne, jotka vaativat valtiota tulemaan väliin, ovatkin vain harhautuneita agitaattoreita, jotka haluavat kumota ihmisten, erityisesti valkoisen, lihaa syövien heteromiesten vapaudet.

Oma painos tästä kirjasta onkin viides, vuodelta 2017, jossa kirjailija lisäsi kokonaisen uuden luvun selittääkseen, miten Donald Trumpin ja alt-rightin nousu, osoittaa miten oikeassa hän koko ajan on.  Onhan Trump ilmiselvä rasisti, mutta silti hän on julistanut, että hän on ”vähiten rasistinen ihminen”

Tämä abstrakti liberalismi ilmenee esimerkiksi Åbo akatemian teologian tohtori Matti Kankaanniemen kirjassa ”Ilmiö Jordan B. Peterson” (2019) jonka mukaan kiistanalainen itseapuguru Jordan B. Petersonin uskoo, että maailma rakentuu ”pätevyyshierarkian” mukaan, joten kaikki aktivismi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ovat vaarallisia, koska ne voivat johtaa Neuvostoliiton ja Maon Kiinan kauhuihin. Kuten Bonilla-Silva kirjoittaa, tämä abstrakti liberalismi ei ole mikään vihaan perustuva ideologia, joka tekisi siihen uskovan pahaksi, se on vain idea, joka nykyisessä yhteiskunnassa edistää mustien ahdinkoa, kieltämällä että yhteiskunnassa olisi mitään osaa tietyn ihmisryhmän ongelmiin.

Kirjan suurin teesi onkin, että USA:n yhteiskunnan rasismi on muuttumassa Etelä-Amerikkaa muistuttavaksi hienovaraiseksi rasismiksi. Etelä-Amerikassa rasismi ei koskaan ollut yhtä brutaalia kuin USA:ssa, vaan sen sijaan valkoinen eliitti pyrki pitämään etniset vähemmistöt köyhinä ja vailla valtaa, mutta ei erillään valkoisista. Tämä aiheuttikin sen, että Etelä-Amerikassa taloudellinen ja poliittinen eliitti on yhä pääosin valkoista, mutta suurin osa köyhästä kansasta on alkuperäiskansojen, afrikkalaisten ja valkoisten vaaleanruskeaa sekoitusta. Päällisin puolin Etelä-Amerikan yhteiskunnat vaikuttavatkin antirasistisilta, kun rotuerottelua ei ole, mutta rakenteellisesti heitä yhä syrjitään, juuri työn ja koulutuksen haussa. Brasilian äärioikeistolainen presidentti Bolsonaro osoittaa hyvin tämän kaavan. Mies on esittänyt äärimmäisen rasistisia mielipiteitä, mutta silti hänen luotettu henkivartia on musta.

Retoriikan analyysia

Haastattelut olivatkin se, mikä minua erityisesti kiinnosti, koska se on kiinteä osa akateemista alaani, eli folkloristiikkaa. Tässä kirjassa käytetään lukuisia tuttuja haastattelumenetelmiä, avatakseen kohteitten maailmankuvaa ja järkeilyä. Kuten kirjailija toteaa, kertomus on ihmisten välisen kansakäymisen ideologisin hetki, koska kertoessamme tarinaa, me käytämme kulttuurimme kehyksiä ja hyväksyttyjä käsikirjoituksia, jotta kertomuksesta tulee samaa kulttuuria omaavalle kuuntelijalle ymmärrettävä. Yleensä ihmiset kuitenkin eivät tajua, että he käyttävät tällaisia ennakkorakenteita kertomuksissaan, vaan he ajattelevat, että he itse rakentavat paikan päällä kertomuksen kokemuksistaan ja loogisesta päättelykyvystään, tehden huomaamattaan kertomuksesta sen hetken, jolloin henkilö on kaikista avoin omasta ideologisuudestaan. Jos kertomukset eivät noudattaisi ideologisia kehyksiä, emme pystyisi havaitsemaan eri ihmisten kertomuksissa samankaltaisia rakenteita, mutta me huomaamme. Folkloristiikassa onkin suuria listoja erilaisista kertomusrakenteista ja kehyksistä, joita eri kulttuureissa käytetään.

Erityisen mielenkiintoista on havainto, missä kohtaa haastattelun vastausta, haastateltava muuttui sekavaksi? Sekavuus tässä tapauksessa tarkoittaa epämääräistä, katkonaista ja samaan aikaan pohdiskelevaa ja ristiriitaista vastausta, jossa et ole varma, mitä ihminen oikein yrittää sanoa? Kuten folkloristiikassa, kirjailijan mukaan sekavuus johtuu siitä, että haastateltava ei ole koskaan ennen miettinyt asenteitaan, joten hän joutuu paikan päällä keksimään oikeutuksen sille, mutta tämä oikeutus pitää olla sosiaalisesti hyväksyttävä, jolloin vastaus onkin ristiriitainen poukkoileminen omien rasististen asenteitten ja yrityksien verhota se johonkin ei-rasistiseen.

Esimerkiksi moni vastaaja muuttui sekavaksi, kun yritti perustella, miksi heillä ei ollut mustia ystäviä. Monilla vastaajilla oli samoille kysymyksille samat vastaukset, jotka osoittivat, että amerikkalaisessa kulttuurissa on olemassa valmiita ja opittuja kertomuskaavoja, joita voi antaa ajattelematta kuin apteekin hyllystä. Moni valkoisista vastaajista sanoi esimerkiksi vastustavansa rotujen välisiä avioliittoja, koska lapset voivat kärsiä rasismista tai identiteettikriisistä. Tämä tarkoittaa, että amerikkalaisessa kulttuurissa on olemassa poliittisesti korrekti vastaus hyvinkin rasistiselle asenteelle, joka kuitenkin saa vastaajan vaikuttamaan ei-rasistilta, joka ajattelee lapsien parasta. Kuitenkin kysymykseen, miksi henkilöllä ei ollut yhtään mustaa kaveria, vaikka on “värisokea”, ei löytynytkään kulttuurisesti hyväksyttävää vastausta, jolloin moni joutui paikan päällä keksimään “järkevä syy”.

Luokkaerot

Toinen mielenkiintoinen löytö on se, mitkä yhteiskunnalliset luokat ja sukupuolet olivat rasistisempia. Kirjassa ilmenee, että eniten rasistisia ovat keskiluokkaiset valkoiset miehet ja vähiten rasisitset ovat työväenluokkaiset naiset. Se, että miehet ovat yleensä rasistisempia ei ole mikään uusi löytö, mutta se, että juuri korkeasti koulutetut keskiluokkaiset valkoiset miehet, on.

Kirjan mukaan kun työläisillä on hyvät taloudelliset oltavat, heidän rasistisuutensa vähenee, mutta heti, kun rahaa ja työpaikkoja on niukasti, rasismi voimistuu. Syy tähän on, kirjailijan mukaan se, että työttömänä mies menettää merkittävän osan miehisestä identiteetistä. Hän ikään kuin tuntee olevansa vähemmän mies, kun istuu sohvalla tai kiertää kaupungissa etsien töitä. Miehelle tilannetta pahentaa se, että yleensä vaimo tai tyttöystävä “joutuu” hakemaan töitä, elättääkseen perheen, jolloin mies ei tunne enää olevansa edes oman kotinsa kuningas, vaan elätettävä vätys. Tällöin miehelle syntyy tarvetta osoittaa, että hän on yhä miehinen mies, alistamalla jonkun muun, jolloin etniset vähemmistöt muuttuvat syntypukeiksi. Tämä on suunnilleen, mitä Michael Kimmel on teoretisoinut kirjassaan “Angry White Men: American Masculinity at the End of an Era” (2017)

Syy köyhien naisten suvaitsevaisuuteen taas johtuu kirjailijan mukaan siitä, että he ovat itsekin patriarkaalisessa kulttuurissa alisteisessa asemassa, joten he tietävät henkilökohtaisella tasolla, miltä yhteiskunnan pohjalla olevilta etnisiltä vähemmistöiltä tuntuu. Tämä on paljon uskottavampi selitys kuin filosofian tohtori Jukka Hankamäen, joka esseekokoelmassa “Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?“ (2010) teoretisoi, että “Feministit [oikeasti tarkoittaa suurinta osaa naisista] pyrkivät edistämään maahanmuuttoa, koska sitä kautta heille tarjoutuu tilaisuus kilpailuttaa omat seksuaaliset potentiaalisina vierasperäisten miesten ja kantaväestöön kuuluvien miesten kesken.– Suomalaisnaiset naivat afrikkalaisia näyttääkseen keskisormea suomalaisille heteromiehille.” Äärioikeisto onkin havainnut, että heillä on vähän suosiota naisten keskuudessa ja he ovatkin kehitelleet hullumpia teorioita kuin, mitä äskeinen Hankamäen.

Ongelmia

Tämän teoksen ainoa ongelma on sen viimeinen kappale, joka käsittelee, miten kirjassa nostettuja rasistisia ilmiöitä voidaan ehkäistä. Sen sijaan, että kirjailija vain listaisi suuntaviivoja tai lakiehdotuksia, kuten monilla akateemisilla tutkimuksilla on tapana, hän lähteekin antikapitalistiselle vallankumoussaarnalle, jossa hän avaa omaa vasemmistolaista poliittista maailmankuvaansa ja globaalin vastarinnan ohjelmaa patriarkaalista ja rasistista kapitalismia vastaan. Suurimmaksi osaksi tämä kirja on suoraviivainen akateeminen tutkielma, jossa analysoidaan käsitteitä ja vasta-argumentteja, joten kirjan lopussa oleva poliittinen manifesti tuntui häiritsevältä. Kirjailija toki ilmaisee, että hänestä rasismi on sen verran vakava ilmiö, ettei siihen voi suhtautua neutraalisti, vaan on toimittava sen kitkemiseen. Mutta mielestäni poliittiset manifestit voisi julkaista erillisessä pamfletissa, eikä samassa kirjassa. Mutta tämä on mielipidekysymys. Monet tietokirjat osaavat vakuuttaa niin hyvin lukijaa erilaisten ongelmien vakavuudesta, että sitä jää kysymään: mitä asialle voi tehdä? Joten monille tämän kirjan viimeisin kappale voi olla todella tärkeä.

Yhteenveto

Eduardo Bonilla-Silvan “Racism without Racists: Color-Blind Racism and the Persistence of Racial Inequality in America” on todella hyvä kirja, jonka löydöt voidaan soveltaa Suomeen, vaikka täällä ei ole koskaan ollut rotuerottelua. Juuri se, että monet suomalaiset argumentoivat, ettemme voi olla rasistisia, koska emme omistaneet orjia ja elimme Ruotsin ja Venäjän vallan alla, osoittaa että suomalaisten vallitseva ideologia on värisokea rasismi. Koska rasismia esiintyy selvästi Suomessa, mutta ei kukaan koskaan myönnä olevansa rasisti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s