Antifasistinen käsikirja

Äärioikeisto on kiinnostanut minua pitkään ja olenkin lukenut heistä paljon, mutta entäs heitä vastaan taistelleista antifasisteista? Vaikka olenkin osallistunut rasisminvastaisiin mielenosoituksiin ja kirjoittanut RASMUS (valtakunnallinen rasismin ja muukalaispelon vastainen verkosto) Facebook-ryhmään niin aktiivisesti ja sarkastisesti, että päädyin jopa Perussuomalaisten Suomen uutisten RASMUS-vastaisen artikkelin kuvitukseen,  varsinainen Antifa on jäänyt minulle etäiseksi. Onneksi vuonna 2017 julkaistu Mark Braynin “ANTIFA: antifasistinen käsikirja” (oma suomennos) tietokirjan korjaa tämän asian.

Idea

Brayn käsittelee teoksessa “antifaksi” tunnettua väkivaltaista antifasistista aktivismia. Kirjan mukaan antifa ei ole mikään yksittäinen ryhmä, vaan ideologia, jonka mukaan fasismi on objektiivisesti paha ilmiö, joka pitää kukistaa keinolla millä hyvänsä. Antifa onkin ideologinen aktivistitaktiikka, jonka erilaiset äärivasemmistolaiset ryhmittymät omaksuvat, kun he kokevat, että julkisuudessa fasistiset ryhmittymät yrittävät vallata tilaa itselleen.

Heti kättelyssä kirjailija paljastaa puolueellisuutensa: hän on vasemmistolainen ja pitää väkivaltaista antifasismia oikeina tapana kukistaa natsit. Kuten kirjailija, avasinkin alussa oman antifasistisen taustani, joten voitte siitä päätellä, etten ole aivan puolueeton toimija. Tämän vuoksi pyrin analysoimaan tätä teosta erityisen kriitisesti.

Kirjailija kertoo, että hänen  taustansa avasi paljon ovia haastattelemaan ympäri länsimaita olevia väkivaltaisia antifasistisia aktivisteja, antaen kirjalle hyvinkin monipuolisen ensikäden lähdeaineiston niistä filosofisista perusteluista, miksi on aivan ehdottoman oikein hakata natseja.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen
asuomen-uutiset.png
Siinä on RASMUS-Facebook-ryhmään tekemä sarkastinen julkaisu, joka päättyi Perussuomalaisten propagandamedian kuvitukseksi. On jotenkin paljastavaa, että perust loukkaantuvat siitä, että esittelen tietokonepelin, jossa ammutaan Natsi-Saksan sotilaita.

Poliittisen väkivallan oikeutus

Kirjassa käytetään sekä historiallisia esimerkkejä, että teoreettisia tekstejä sekä haastatteluja, kootakseen sen ideologisen oikeutuksen väkivaltaiselle antifasismille. Kirjailija käy läpi myöskin kaikki vasta-argumentit kyseiselle taktiikalle. Ainakin en keksinyt muita vasta-argumentteja, mitä kirjailija olisi kenties unohtanut mainita, eikä näköjään kukaan muukaan. Esimerkiksi USA:n tiedusteluorganisaatioihin linkittynyt Stratfor-ajatuspajan terrorismianalyytikko Scott Stewart ei esittänyt omassa esseessään   ”Examining Whether the Terrorism Label Applies to Antifa” (2019) sellaisia argumentteja, joita ei tässä kirjassa käytäisi läpi.

Mark Brayn kirjassa käy ilmi, että oikeutus antifasistiselle väkivallalle perustuu enemmänkin henkilön ideologiaan. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa loogista tapaa saada joku omaksumaan tai vastustamaan antifasistista väkivaltaa, vaan se riippuu ihmisen syvästä psykologisesta maailmankuvasta.

Esimerkiksi kirjassa suoraan sanotaan, etteivät väkivaltaiset antifasistit ole liberaaleja, vaan “antiautoritaarisia sosialisteja”, mikä on kattonimitys erilaisille ei-hierarkkisesti järjestäytyneille äärivasemmistolaisille ideologioille, kuten anarkismi ja autonominen kommunismi. Kirjassa ilmeneekin, että antifasistiset aktivisti vastustavat vihapuhelakeja ja muita valtiollisia keinoja kukistaa natseja. Kirjassa haastateltavat aktivistit oikeastaan vastustavat keskusjohtoista valtiota ja poliisia lähes yhtä paljon kuin natseja.

Kirjan mukaan nämä aktivistit eivät alkuunkaan usko demokraattiseen pluralismiin, sananvapauteen tai muihin liberaaleihin arvoihin. Sen sijaan he uskovat, että todellinen “vapaus” saavutetaan vasta, kun kaikki sortavat hierarkiat on murrettu, kuten kapitalismi, rasismi ja patriarkaatti. Kirjassa ilmeneekin, että aktivistit uskovat, että nykyinen liberaalidemokratia on vain teatteria, joka toimii ainoastaan keskiluokalle ja rikkaimmille valkoisille heteromiehille. Näille aktivisteille fasismi on vain kaikista brutaalein yritys rajoittaa demokratia vielä enemmän pelottelemalla hiljaiseksi naiset, etniset- ja seksuaalivähemmistöt. Joten näitten aktivistien mukaan, jos haluaa puolustaa “todellista” sananvapautta, on fyysisesti estettävä fasistien rajoittamasta yhteiskunnan heikompiosaisten demokraattisia oikeuksia vaikka maiharin pohjalla.

Syvempi analyysi osoittaa, että väkivaltaisen antifasistien maailmankuva perustuu empirismiin. Ajattelun lähtökohta on toki ideaali, jonka mukaan rasismi ja totalitarismi ovat haitallisia, mutta sen sijaan, että väkivaltainen antifasisti lähtisi muotoilemaan antifasistisia taktiikoitaan abstraktien filosofisten periaatteiden kautta, tämä analysoi liikkeen historiaa ja sitä, mikä havaittiin toimivan ja mikä ei.

Braynin mukaan vetoaminen liberaalidemokraattisiin periaatteisiin kaikkien ihmisten individualistisesta oikeudesta omata mielipide, joka voi kilpailla tasa-arvoisesti “ideoitten markkinoilla”, ei tepsi väkivaltaiseen antifasistiin, koska tämä ei usko abstrakteihin ideaaleihin, vaan sen sijaan siihen empiiriseen havaintoon, etteivät kaikki ideat ole tasa-arvoisia, eivätkä kilpaille reaalimaailmassa samoilla äänenpainoilla kuin toiset. Esimerkiksi valkoisella keskiluokkaisella heteromiehellä on enemmän resursseja tulla kuulluksi kuin maahanmuuttajataustainen transsukupuolinen seksityöläinen, joten on absurdia olettaa, että kummankin ideat kilpailisivat tasa-arvoisesti patrarkaattisessa, rasistisessa, transfobisessa ja taloudellisesti epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Kirjailija vastaakin erilaisiin vasta-argumentteihin pääosin sillä, että käytännön havainnot oikeuttavat antifasistien turpaan vedon. Esimerkiksi yksi vahvimmista argumenteista natsien hakkaamista vastaan on se, että natsit voivat käyttää uhriasemaansa hyväkseen saadakseen suuremmalta yleisöltä sympatiaa. Kuitenkin kirjailija osoittaa, ettei näin ole koskaan käynyt, eikä esimerkiksi edellä mainittu terrorismianalyytikko nosta omassa esseessään yhtäkään tutkimusta, joka todistaisi fasismin kasvaneen alueessa, jossa natseja on hakattu.

Esimerkiksi Suomen Sisun Lapin piirin puheenjohtaja Tuukka Kuru myönsi väkivaltaisen antifasismin toimivan, kun hän kirjoitti Kansalainen blogissaan: “Mikäli henkilö on valmis hyväksymään mielipiteestään [Etnonationalismi] seuraavat sosiaaliset kustannukset, hän saattaa joutua poliittisen väkivallan uhriksi, hänen asuntonsa ikkunat saatetaan rikkoa ja hänen autonsa sytyttää palamaan. Tämä pelko omasta hyvinvoinnista ja turvallisuudesta ajaa monet säyseämmät [monikulttuurisuus] kriitikot anonymiteetin suojiin, jonka ansiosta julkinen tila jää entistä selvemmin vastapuolen dominoimaksi.”

Ainoa vasta-argumentti, johon tämän kirja ei suoraan vastaa on antirasistien ADL-järjestön (Anti-Defamation League) väite, että antifasistinen väkivalta voi saada natsit lisäämään omaa väkivaltaisuuttaan, jolloin syntyy vaarallinen väkivallan kierre. Tähän kuitenkin kirja vastaa epäsuorasti sillä, että antifasistien tarkoitus ei ole vain tapella natseja vastaan kaduilla, vaan hajottaa heidän järjestöt kaikilla mahdollisilla keinoilla, kuten vakoiluilla, ilmiannoilla ja sabotaasilla. Kirjassa nostetaankin esimerkkejä natsijärjestöistä, jotka jatkuvan kiusaamisen johdosta hajosivat.

Koska väkivaltaisilla antifasisteilla ei ole keskusjohtoa tai muuta byrokraattista hierarkista hallintojärjestelmää, uusnatsien on hyvin vaikea tehdä samaa tuhoa antifasisteille. Kuitenkin mieleeni tuli laitaoikeiston yritys saada Trump-hallinto julistamaan ”antifa terroristijärjestöksi” joka voisi tehdä välittömästi kaiken antifasistisen toiminnan, jopa rauhanomaisen, laittomaksi. Tämä voitaisiin laskea väkivallan eskalaatioksi, koska mikä onkaan eskaloivampaa kun tuoda valtion koko väkivaltamonopoli vastustajan niskan päälle?

Nostaisin vielä kolmannen vasta-argumentin, joka ei ole kovin vahva mielestäni, mutta silti mielenkiintoinen: väkivaltainen antifasismi on itse asiassa fasismia. Kirjailija vastaa tähän väitteeseen kokonaisella kappaleella, joka jälleen perustuu empiriaan: missään vaiheessa historian aikana, mikään antifasistinen liike ei ole kehittynyt totalitaristiseksi. Tämä siitä huolimatta, että kirjassa yksi haastateltavista kertoo väkivaltaisen antifasismin olevan keino radikalisoida nuoria kommunisteiksi tai anarkisteiksi.

Brayn osoittaa erilaisilla esimerkkitapauksilla, että kun jostain alueesta tuhottiin natsijärjestö, paikallinen antifasistinen ryhmä joko kuihtui hiljaiseksi klubiksi tai hajosi. Esimerkiksi moni nykyinen väkivaltainen antifasistinen järjestö syntyi vuosina 2015-2016, kun alt-right siirtyi nettifoorumeista kaduille. Vain Euroopassa löytyy vanhempia antifasistisia järjestöjä. Eli väkivaltaiset antifasistiset ryhmittymät ovat olemassa niin kauan kuin fasisteja on. Näin todetaan myöskin Anton Montin ja Pontus Purokurun ”Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016” kirjassa, jossa on kappale koskien 90-luvulla toiminutta kotimaista antifasistista järjestöä, joka hajosi Joensuun skiniaktivismin loputtua. Nykyään Suomessa ei ole yhtään antifasistista järjestöä. Esimerkiksi antifaismiin omistautunut Varisverkosto on eräänlainen äärivasemmistolainen tiedusteluorganisaatio, mutta sitä ei ole Sisäministeriön tai SUPO:n johdossa määritelty väkivaltaiseksi järjestöksi.

Braynin kirjassa myösksin väitettään, ettei ole olemassa tapausta, jossa väkivaltaiset antifasisti olisivat siirtyneet pahoinpitelemään muita poliittisia vastustajia, näin kehittyen terroristijärjestöksi, joka pyrkii väkivalloin monopolisoimaan poliittisen areenan itselleen. Mieleen tulee joitain äärivasemmistolaisia terroristijärjestöjä 70-luvulla, jotka kertoivat vastustavansa fasisteja (Esim RAF), mutta nämä eivät kutsuneet itseään antifasisteiksi, vaan ihan kommunistisiksi “vapautusliikkeiksi”, joitten pääasiallinen tavoite oli vallankumous. Jos haluaa pitää nämä kaksi ryhmittymää erillään, niin silloin tosiaan argumentti väkivaltaisen antifasismin ”fasistisuudesta” on hupsua.

Yhteenvetona kirjan mukaan on turhaa väitellä, onko natsien hakkaaminen “oikein” vai “väärin”, koska argumentit puolesta ja vastaan vetoavat vain tietyntyyppisiin ihmisiin. Se onkin suurin ongelma tässä teoksessa, ettei kirjailija analysoi, miksi väkivaltainen antifasismi vetoaa eniten äärivasemmistolaisiin, mutta ei muiden ideologioitten kannattajiin? Oma hypoteesini on, että fasistit ovat räikeä versio kaikesta, mitä vasemmistolainen inhoaa yhteiskunnasta, jolloin tunteitten kuohuminen avoimeen vihaan on odotettavaa. Samalla koska yhteiskunnassamme on hyväksyttävämpää vastustaa rasismia kuin kapitalismia, moni kokee, että he voivat harjoittaa vasemmistolaisuuttaan väkivaltaisen antifasismin muodossa, ilman että he suoraan uhkaavat ympäröivän yhteiskunnan tukipilareita, kuten kapitalismia.

Historiaa

Lukiessa tätä kirjaa huomaa, että me ihmiset olemme jotenkin rauhoittuneet, koska 20-30-luvulla antifasistiset aktivistit puukottivat, ampuivat ja pommittivat fasisteja, jotka vastasivat samalla brutaaliudella. Nykyään on aika harvinaista tuliaseilla riehua natseja vastaan, mutta sellaisia esimerkkejä on, kuten tämän vuoden heinäkuussa Washingtonin Tacoma-kaupungin keskitysleiriä vastaan hyökännyt antifasisti.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin se, että Bryan haastaa käsityksen, että 20-30-luvun natsien ja kommunistien väliset katutappelut olisivat edistäneet natsien valtaannousua. Esimerkiksi viime vuonna arvioimani Michael Burleighin ”Kolmas valtakunta. Uusi historia” (2000) väittää, että natsit käyttivät hyväkseen heitä vastaan kohdistettu väkivalta, uhriutumalla sananvapaus märtyyreiksi, mikä taas heijastui heidän vaalimenestykseen. Kuitenkin Bryanin mukaan ensiksi sen ajan antifasistinen väkivalta oli hyvin vähäistä, koska sekä demarit, että kommunistit kielsivät kaiken katutappelun ja keskittyivät riitelemään keskenään. Toiseksi natsit oikeastaan hävisivät kaksi viimeistä vaalia ja vasemmistolaiset voittivat. Jos katutappelut olisivat edistäneet natsien valtaannousua, niin sen pitäisi näkyä vaalimenestyksessä, mutta sellaista ei tapahtunut. Se onkin totta, että oikeastaan sekä Italian fasistit, että Saksan natsit eivät nousseet vaaleilla valtaan, vaan istuva oikeistohallitus nosti heidät hallituskoalitioon, koska eivät halunneet luoda sateenkaarihallitusta vasemmistolaisten puolueitten kanssa.

Tästä kirjailija siirtyykin Toisen maailmansodan jälkeiseen antifasismiin, joka noudatti samaa kaavaa: Joukko äärivasemmistolaisia nuoria halusi hakata natseja, mutta kommunistipuolueet kielsivät heitä hakkaamasta, koska elettiin demokratiassa. Nämä nuoret kommunistit ja anarkistit eivät kuunnelleet vanhempien neuvoja, vaan perustivat omia puolueista erillisiä järjestöjä ja ryhmittymiä, joitten ensisijainen tavoite oli pysäyttää fyysisesti natseja ilmaisemasta natsiuttaan kaduilla tai kokoontumasta yhteen.

Yllättävin paljastus on, että oikeastaan Neuvostoliitto ja sen tukemat länsimaiset stalinistiset ryhmittymät eivät taistelleet fasisteja vastaan Espanjan sisällissodassa (jota kutsuttiin sodaksi fasismia vastaan) tai Toisessa maailmansodassa, vaan oikeastaan tukivat fasisteja. Tämä fasistien tukeminen oli joko suoraan Neuvostoliiton ja akselivaltojen välistä kaupankäyntiä tai hyökkäämällä mieluummin toisia vasemmistolaisia ryhmiä vastaan kuin natseja. Mainitsematta tietenkin Molotow-Ribentrop -sopimusta. Kirjailija osoittaakin, että on myytti, että Neuvostoliitto olisi ollut antifasistinen valtio, joka lähes yksin kukisti natsit.

Kirjailija korostaa tätä historiallista jatkumoa, jossa äärivasemmistolaiset siirtävät edellisten antifasististen sukupolvien kokemukset nuoremmille, muodostaen ikään kuin ideologisen kansanperinteen, jolla oikeuttaa nykyinen välivalta uusnatseja vastaan. Bryan pyrkii osoittamaan tällä historiallisella jatkumolla, etteivät väkivaltaiset antifasistit ole joukko huumeriippuvaisia työttömiä huligaaneja, jotka vain keksivät yhtenä päivänä pahoinpidellä äärioikeistolaisia.

Yhteenveto

Mark Brayn ”Antifa: The Anti-Fascist Handbook” on loistava kirja, jos haluaa tutustua väkivaltaisen antifasismin ideologiaan, käytännön aktivismiin ja historiaan. Vaikka teos on avoimesti puolueellinen, kirjailija esittelee melko avoimesti liikkeen historian ja sen erinäisiä ongelmia, kuten se, että monien antifasistien aktivistien on jatkuvasti tehtävä “ideologista työtä”, ettei oma ryhmittymänsä muutu eristetyksi väkivaltakultiksi. Tämä tarkoittaa, että suurin osa väkivaltaisista antifasisteista on muitten sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavien ryhmien jäseniä tai pyrkii omalla ryhmittymällänsä tekemään jotain rakentavampaa, kuten järjestää ruokaa pakolaisille ja niin edelleen.

Suurin kritiikki, jonka keksin kirjan argumenteille on se, että vaikka tähän päivään sakka antifasistinen väkivalta ei ole eskaloitunut hallitsemattomaan väkivallan kierteeseen, ei tarkoita ettei niin voisi käydä hetkellä millä hyvänsä. Historia on loputon ja olosuhteet muuttuvat jatkuvasti. Sen vuoksi kannatan mieluummin rauhantutkija James A. Ahon Aho näkemystä, jonka mukaan äärioikeistoa pitää vastustaa ilman demonisointia, ilmaisemalla yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, että vähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä ja heitä tullaan suojelemaan. Mielestäni väkivaltainen antifasismi on huono taktiikka, mutta sitä ei pidä tuomita julkisesti. Poliisin perustuslaillinen velvollisuus on suojella natsien ilmaisun- ja kokoontumisvapautta, mutta yhteiskunnan on keskittävä kaikki energia mieluummin rasismin kuin antifan tuomitsemiseen, koska ilman rasismia ei ole äärioikeistoa, jolloin antifatakaan ei ole. Lainaten tässä kirjassa esiintyvää antifasistista iskulausetta ”Ensin he tulivat muslimien perään ja me sanoimme: ei tällä kertaa paskiaiset!”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s