Sukupuolipolitiikka

Kate Millettin, vuonna 1970 julkaistu “Sukupuolipolitiikka” on toisen aallon radikaalifeministinen klassikko, jonka otin lukulistaan kun opiskelin yliopistossa sukupuolitutkimusta. Menin alunperin opiskelemaan kyseistä ainetta tietäkseen onko se todella niin tärähtänyttä pseudotiedettä kuin jotkut kriitikot ovat esittäneet. Harmikseni oppiaine oli paljon tieteellisempi kuin oletin.

Idea

Kate Millett pyrkii tässä kirjassa perustelemaan patriarkaatin olemassaolon, analysoimalla niin romaanikirjallisuutta, poliittisia väittelyitä naisten oikeuksista kuin kieltä, jota käytetään sukupuolta koskevissa tieteellisissä tutkimuksissa. Teos perustuu Millettin väitöskirjaan, joten teoksen rakenne on puoliksi akateemista ja pamfletinomaista.

Teoksessa paljastuukin, miten monet “itsestäänselvyyksinä” pidetyt kulttuuriset seikat ovat lähemmällä tarkastelulla hierarkkisia rakenteita, joissa valkoinen heteromies on huipulla ja pohjassa mustat köyhät naiset.

Mielenkiintoista on, miten Millett perustelee patriarkaatin olemassaolon: Se ei ole tietoinen salaliitto, jossa miehet ylläpitävät naisia pois vallasta, vaan tuhansien vuosien kehityksen tulos, jossa ajan mittaan ihmisten alitajuntaan ja kulttuuriin on kasautunut joukko asenteita, jotka käytännössä edistävät miesten, erityisesti valkoisten heteromiesten valtaa naisten kustannuksella. Kirjassa pohditaan eri syitä, miksi patriarkaatti kehittyi ja jätetään avoimeksi, johtuiko se puhtaasti siitä, että mies on biologisesti vahvempi kuin nainen vai itse hierarkisen sivilisaation luomasta kulttuurista? Esimerkiksi primitiiviset heimoyhteiskunnat ovat paljon tasa-arvoisempia tai jopa naisvaltaisia, verrattuna korkeakulttuureihin.

Kirjailija osoittaa patriarkaatin olemassaolon sillä, että lähes kaikki yhteiskunnan valtapiirit koostuvat miesten joukosta tai ryhmistä. Naisten ryhmät ovatkin yleensä tukijoukkoina tai harrasteomaisia kylkiäisiä miesjohtoisille ryhmille. Vuonna 1970 tämä havainto oli ilmiselvempi kuin nykyään. Mutta jos katsoo G8 kokousta, niin suurin osa päättäjistä on yhä miehiä.

Millettille patriarkaatti ei vain sorra naisia, vaan myöskin miehiä, erityisesti nuoria poikia ja seksuaalivähemmistöjä, joitten on pakko yrittää mukautua vallitseviin sukupuolistereotypioihin, jos heidät ei haluta syrjiä tai pahemmin “alentaa” naisten tasolle.

Teos käsitteleekin kulttuurituotteitten analyysin lisäksi se, mitä 70-luvulla tiedettiin ihmiskunnan historiasta. Millett käyttää analyysin runkona marxilaista teoreetikko Fredrich Engelsin teesiä perheen ja yksityisomaisuuden synnystä, mutta kriittisesti. Millettille marxilaiset teoriat eivät ole mikään pyhä dogmi, vaan linssi, jolla tietyt kulttuurin ja historian rakenteet paljastuvat, mutta ei täydellinen ja ainoa tapa nähdä ihmiskunnan sosiaaliset suhteet. Tässä kritisoidaankin joitain marxilaisa sukupuoliteorioita.

Teoksessa oikeastaan analysoidaan, miksi Neuvostoliitossa seksuaalivapauskokeilut epäonnistuivat niin pahasti, että maailman ensimmäinen kommunistinen yhteiskunta taantui länsimaita konservatiivisemmaksi. Joten tässä sovelletaan ja analysoidaan muitakin tutkimuksia ja teorioita siitä, miten patriarkaatti syntyi. Akateeminen rakenne näkyykin siinä, että jokainen sivu on täynnä alaviitteitä, joten tarkempi lukija voi tutkia, mistä kirjailija perustaa väitteensä.

Samaa puhetta

Minulle erityisen kiinnostavaa olikin kirjan luku, jossa analysoitiin Natsi-Saksan sukupuolipolitiikkaa.  Kirjailijan mukaan kansallissosialismi on äärimmilleen vietyä konservatismia, joka kuitenkin ei kyennyt edes Hitlerin omista toiveista huolimatta, pakottamaan kaikki naiset takaisin keittiöön. Tässä kirjassa onkin saksasta suoraan käännettyjä natsipäättäjien puheita, joissa feminismiä ja seksuaalivapautta haukutaan joko juutalaisten tai kommunistien salaliitoksi, jolla “pakottaa” nainen omaksumaan tälle “epäluonnollisen” roolin ja sortamaan heteroseksuaalista saksalaista miestä. Tällaisia puheita yhä kuulee nykyäänkin, eikä vain uusnatsien suista, osoittaen juuri patriarkaattisen ajattelun epätoivoista yritystä saada naisen sorto vaikuttamaan ikään kuin “itsepuolustukselta”.

Se olikin herkullista, että tässä kirjassa analysoidaan 1700-1800-luvun ajattelijoitten väittelyitä, osoittaakseen ettei argumentti naisten sorron puolesta koskaan perustuneet suoraan naisten vihaan. Sen sijaan monet konservatiiviset antifeministit edellä mainituista vuosisadoista pyrkivät perustelemaan, etteivät naiset ansainneet ihmisoikeuksia, koska oikeastaan heillä oli jo enemmän ”oikeuksia” kuin miehillä. Yksi konservatiivi väitti esimerkiksi, että naisilla on enemmän vapauksia kuin miehet, koska naisten ei tarvitse tehdä töitä tai miettiä politiikkaa. Hänen mukaansa oikeastaan mies oli uhri, joka joutui raatamaan lasten puolesta koko päivä töissä ja politiikassa. Tämän vuoksi naisille ei pitäisi antaa töitä kodin ulkopuolella, äänioikeutta tai edes opettaa lukemaan.

Kirjailijan mukaan myöhemmin taas vastustettiin naisten korkeakoulutusta, koska naisen piti pysyä kauniimpana kuin mies, joten parempi antaa tämän toteuttaa “biologinen” vapautensa kotona lapsia hoitamassa. Nainen piti opiskella vain sen verran, että hän pystyi kuuntelemaan aviomiehensä keskusteluja ja olla tämän “muusa.” Tällaiset puheet muistuttavatkin nykyisten miesasiamiesten väitteitä, kuten esimerkiksi Henry Laasasen ja Warren Farrellin, että oikeastaan mies on se sorretuin sukupuoli.

Millett osoittaakin, että antifeminismi ja naisviha harvoin näyttäytyvät suorana konfrontaationa ja vihana, vaan sellaisena muka ihmisoikeuksiin verhoutuneena isällistä retoriikkana, jossa olemassa olevat hierarkiat puolustetaan, uskottelemalla itselleen ja muille, ettei niitä ole olemassa tai oikeastaan sorrettu ryhmä on se etuoikeutettu, joten valtarakenteisiin ei tarvitse puuttua. Kuitenkin jälkiviisaasti tiedämme, että 1700-luvulla naisilla oli hyvin vähän oikeuksia.

Toisen aallon feminismiä

Tällaisten historiallisten tekstien analyysi antaakin lukijassa voimakkaita tunteita, koska huomaatkin, että hierarkioita on puolustettu samalla tavalla kautta aikojen. Nämä tunnereaktiot aiheuttavatkin innostusta, ettet olekaan yksin havaintojesi kanssa, vaan edelliset sukupolvet ovat kamppailleet samojen asioitten kanssa kuin nykyään. Juuri tämän vuoksi Millettin kirja on klassikko. Se sisältää koko toisen aallon feminismin argumentit naisten laajemmalle emansipaatiolle, joka ei rajoitu vain juridisiin muutoksiin, vaan itse kulttuuristen asenteitten.

Juuri Neuvostoliiton sukupuolisuhteita analysoimalla, Millett osoittaa, että ensimmäisen aallon juridiset uudistukset yksin eivät vapauta naisia, vaan tarvitaan samalla asennemuutosta. Esimerkiksi Neuvostoliiton karuissa oloissa avioeron helpottuminen aiheutti sen, että miehet vain hylkäsivät raskaana olevia naisia, jotka joutuivat sitten kamppailemaan yksin nälänhädissä ja talousvaikeuksissa. Kirjailijan mukaan Neuvostoliitossa naisen asema oikeastaan huononi vallankumouksen ensimmäisissä vuosikymmenissä. Tarkoittaen juuri, ettei laki luo todellisuutta, vaan ensin ihmisten asenteita on muutettava, jotta he noudattavat ja valvovat lakia.

Kirjan loppua kohden kuitenkin kirjailija toteaa, ettei asenteitten muutos voi rajoittua vain keskiluokkaisiin valkoisiin naisiin, vaan koko patriarkaattinen järjestelmä on tuhottava kapitalismin ja rasismin kanssa. Kirja lopulta ennustaakin, että tuleva feministinen liike tulee käsittelemään köyhyyttä, etnisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia naisten lisäksi. Millett siis ennusti intersektionaalisen feminismin synnyn. Tässä paljastuukin syy, miksi nykyään moni oikeistolainen vastustaa intersektionaalista feminismia: nyt ei enää vaadita vain sukupuolten tasa-arvoa tukevia lakeja, vaan koko järjestelmän muutosta. Esimerkiksi antifeministinen tietokirjailija Osmo Tammisalo kuvitti intersektionaalista feminismiä kritisoivan artikkelinsa kuvalla, jossa feministi pitää lääppäriä, jonka kannessa on sirppi ja vasara, vihjaillen että intersekionaalinen feminismi on ikään kuin troijan hevonen kommunismille.

Yllätyinkin, että Millettin kirja käsittelee “sex” ja “gender” jakoa, eli sitä, että on olemassa kaksi eri sukupuoleen liittyvää identiteettiä: yksi biologinen ja toinen kulttuurinen. Kirjailija viittaa vuonna 1966 olevaan psykologiseen tutkimukseen perustellakseen väitteensä. Eli käsitys ei-binäärisestä sukupuolesta ei ole mikään uusi “trendi” vaan todella vanha tieteellinen teoria, joka on viimeisempienkin tieteellisten tutkimusten mukaan osoitettu paikkansa pitäväksi ja vasta nyt on päässyt valtavirtaan.

Joten nykyisen laitaoikeiston “kulttuurimarxisti” puheet on ymmärrettävä uutena vastareaktiona Millettin kaltaisten ajattelijoitten ideoita vastaan. Laitaoikeistolle tärkeintä on ylläpitää kaikki valkoista, lihaa syövää heteromiestä hyödyntävät hierarkiat, joten tällaisen asenteitten muutosta on jotenkin vastustettava, ilman että vaikuttaa mulkulta. Mutta miten sen tekee, jos ei voi suoraan vastustaa jotain konkreettista lakiehdotusta? Keksimällä salaliittoteorian, jossa feminismi on mielisairaitten gnostilaisjuutalaiskommunistikapitalistien juoni, jolla tuhota valkoinen heteromies. Näin laitaoikeisto saakin luotua valkoisesta heteromiehestä uhrin, jolloin olemassa olevien hierarkioitten puolustus muuttuu “vapauden” ja “demokratian” puolustukseksi. Amerikkalainen antirasistinen järjestö ADL (Anti-Defamation League) onkin todennut viime vuoden artikkelissaan ”When Women are the Enemy: The Intersection of Misogyny and White Supremacy”, että alt-rightin, incelien ja miesasiamiesten antifeministinen retorikka on lähes sama ja perustuu juurikin näkemykseen, että miehen ”oikeus” on olla yhteiskunnan huipulla ja nainen sen pohjassa palvelemassa miehen seksuaalisia tarpeita. Mutta ADL:n mukaan nämä ääriryhmät perustelevat naisvihansa itsepuolustuksella, kehystämällä naisten oikeudet sortotoimiksi miehiä ja jopa valkoista ”rotua” vastaan ja, että oikeastaan naisilla on luontainen halu tulla alistetuksi ja feminismi on häiritsemässä tätä luonnollista järjestystä. Näin syvä ja jopa väkivaltainen naisviha puetaankin ihmisoikeuksien kieleen.

Esimerkiksi Juha Ahvio ja Tapio Puolimatka ovat kotimaisia antifeministejä, jotka liikkuvat edellä mainituissa vainoharhaisemmassa versiossa. Mutta tuoreempi ja huolestuttavampi ilmiö on saksalaisen laitaoikeistopuolueen AFD:n suunnitelma valtaan päästyä, puhdistaa “taidekentän vieraasta verestä” ja “eri taideinstituutiot vasemmistolaisesta eliitistä, joka pitää koko kulttuuria panttivankinaan Saksassa.” Laitaoikeisto onkin nykyään menettänyt täysin otteensa yliopistoista, juuri Millettin kaltaisen tutkijoitten takia, jotka kumosivat monet heidän teesinsä. Koska laitaoikeisto ei voi kilpailla tieteellä, se on päästettävä valtaan ja “puhdistettava” yliopistot, kuten juuri Millettin referoimat natsit tekivät. Jo 1970 Millett tajusi, että historia toistaa itseään ja niin se toistuukin. On vain uuden sukupolven aika taistella taantumuksellisia voimia vastaan.

Ongelmia

Tämän teoksen suurin ongelman on se, että tässä haastetaan, kumotaan tai kannatetaan nykyään kokonaan tai lähes epärelevanteiksi muodostuneita ajattelijoita, kirjailijoita ja tutkijoita. Sitä jaksoi alussa lukea tietyn minulle ennestään tuntemattoman romaanin analyysin, mutta hyvin nopeasti väsyin siihen. Sitten tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu tietyille hyvin akateemisille filosofisille käsitteille ja tutkimussuunnille, jotka eivät ihan avaudu tai kiinnosta maallikoille. Esimerkiksi tässä kirjassa on kokonainen kappale omistettu Sigmund Freudin oidipuskompleksin kumoamiselle, mikä nykyään on vähän turhaa luettavaa, kun harva enää ottaa psykoanalyysiä aivan tosissaan. Toinen ongelma on kirjan Amerikka-keskeisyys, mikä selittää, miksi teosta ei ole koskaan suomennettu.

Yhteenveto

Kate Millettin “Sexual politics” on loistava tietokirja ymmärtääkseen jopa nykyajan feminististä ajattelua, mutta tieteellisenä tekstinä en voi ihan suositella, kun on näin vanha. Kirja onkin hyvä manifesti, joka sisältää hyviä argumentteja patriarkaatin olemassaolosta ja feminismin puolesta, mutta kannattaa lukea vain kirjan ensimmäiset kappaleet, jotka ovat kirjan parasta antia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s