Gulagien historia

Amerikkalainen toimittaja Anne Applebaum huomasi, ettei Aleksandr Solzhenitsyn “Gulag. Vankileirien saaristo” (1973) muistelmien lisäksi, länsimaissa ollut muita suurelle yleisölle suunnattuja analyyttisiä tietokirjoja Neuvostoliiton keskitysleirijärjestelmästä, joten hän päätti kirjoittaa sellaisen itse. Applebaunin tutkimuksista syntyikin vuonna 2003 “Gulagien historia” (oma suomennos) tietokirja.

Tämä teos onkin yhteenveto kaikesta, mitä tiedetään nykyään “gulageiksi” kutsutuista keskitysleireistä. Teos koostuu entisten vankien (Solzhenitsy mukaan luettuna) muistelmista, aikalaisdokumenteista, haastatteluista, että akateemisista tutkimuksista. Kirjassa piirtyykin painajaismainen kuva “lihamyllyksi” kutsutusta laajasta keskitysleirijärjestelmästä, joka tuotti orjatyövoimaa maailman ensimmäinen kommunistivaltion megalomaanisiin teollistamisprojekteihin. Poliittisia vankeja olikin lopulta yhteensä ennätykselliset kolme miljoonaa.

Vaikka kirjan alussa käy selvästi, että Applebaum on antikommunisti, kirja esittää faktat aika neutraalisti, ottaen huomioon esimerkiksi sen, että keskitysleirit olivat kapitalististen länsimaisten imperiumien keksimiä. Kuitenkin kirjassa esitetään aika vakuuttavasti, että Neuvostoliitto gulagit olivat kaikista pahimmat keskitysleirit.

Lukiessa tätä kirjaa yritinkin jatkuvasti vertailla tuntemani vankilajärjestelmiä gulageihin, katsoakseen oliko kirjailijalla jokin ideologinen sokea piste? Ei ollut. Selvästi gulagit ovat pahempia kuin esimerkiksi amerikkalaiset yksityisyritysten pyörittämät vankilat tai Guantanamon vankileiri. Ainoa keskitysleirijärjestelmä, joka oli pahempi kuin gulagit olivat natsien keskitysleirit, joista joittenkin yksinkertainen ja ainoa tarkoitus oli vankien järjestelmällinen tuhoaminen. Kommunistit halusivat vain puristaa vangeista kaiken kaupallisen hyödyn pakkotyöllä. Osoittaakseen koko järjestelmän järjettömyyden, Applebaun nostaa esiin sen, että Stalin tappoi valtakautensa aikana enemmän saksalaisia kommunisteja kuin Hitler. Sivuhuomiona, tässä kirjassa puhutaan aika paljon suomalaisista vangeista, joista viime aikoina mediassa on kirjoitettu paljon, joten torille?

Miksi?

Kirjassa paljastuukin, että alun perin idea “kansanvihollisten” pidättämisestä ja keskittämisestä suuriin vankileireihin oli bolsevikkien vallankumousjohtaja Vladimir Leninin ja puna-armeijan kenraali Lev Trotskin. Kirjassa lainataankin erästä Leninin kirjoitusta, jossa hän kirjaimellisesti käyttää sanaa “keskitysleiri” kuvamaan uusia vankileirejään.

Kommunistit eivät kuitenkaan keksineet keskitysleirejä, vaan he laajensivat sen järjestelmän, joka oli jo keisarillisessa Venäjässä olemassa. Applebaumin mukaan Lenin jo ennen vallankumousta suunnitteli porvareitten lisäksi vangita tai tappaa kaikki häntä vastaan suunnattu vasemmistolainen oppositio. Ensimmäiset gulagit täyttyivätkin välittömästi anarkisteista, demareista, mensevikeistä ja muista “vasemmistokommunisteista”.

Kirjailijan mukaan ongelman siemen piilikin siinä, että Neuvostoliiton lainsäädännössä “kansanvihollista” ei koskaan määritelty tarkkaan, mikä aiheuttikin termin jatkuvan evoluution kattamaan koko ajan uusia ihmiskategorioita, joita piti massoittain vangita keskitysleireihin. Kirjailija kommentoikin, että natsien viholliskategoriat olivat sentään pysyviä. Tästä syntyykin se ikävä hypoteettinen peli, jossa suurin osa valkoisista ihmisistä valitsee elää mieluummin natsien vallan alla kuin kommunistien, koska Natsi-Saksassa sentään tiesi pysyvänsä elossa, jos oli hiljaa politiikasta.

Kirjan mukaan alun perin gulagien idea oli “uudelleen kouluttaa” vangit oikeaoppisiksi kommunisteiksi, mutta Neuvostoliiton katastrofaalisen taloustilanteen vuoksi, vankeja alettiin käyttää orjatyövoimana kaikenlaisiin rakennusprojekteihin. Stalinin päästyä valtaan, hän hylkäsi kokonaan “uudelleenkoulutuksen” ja gulageista tuli Venäjän nousevan teollisuuden orjatyövoiman tuottaja. Esimerkiksi suurin osa Neuvostoliiton tuottamasta kullasta ja puusta oli orjatyövoimalla tuotettua.

Se onkin mielenkiintoista, että jo 20-luvulla länsimaissa tiedettiin, että Neuvostoliiton kulta tuotettiin orjatyövoimalla ja sitä haluttiin boikotoida. Ikävä kyllä kirjailijan mukaan, Neuvostoliitto oli maailman suurin kullan tuottaja, joten länsimaat eivät suostuneet boikottiin, koska se voisi syöstä koko maailmantalouden kaaokseen. Onkin spekuloitu, että amerikkalainen presidentti Richard Nixon irrotti dollarin arvon kullasta, tuhoten lopullisesti kultakantajärjestelmän, estääkseen Neuvostoliittoa käyttävänsä kultaa aseena Kylmän sodan aikana.

Kirjassa huomaa, että syy Neuvostoliiton kansan hirvittävään kurjuuteen oli Stalinin perverssi uskomus, että maa menestyy, jos suurin osa sen taloudesta keskittyy raskasteollisuuteen, eikä kulutustuotteisiin. Vasta 1950-luvulla alettiin Stalinin haluista huolimatta muuttaa tätä kurssia, jotta ihmiset saisivat tarvittavan määrän elintarvikkeita, mutta kylmä sota esti tämän. Neuvostoliitto pelkäsi kolmatta maailmansotaa niin paljon, että yhä merkittävä osa maan teollisuudesta keskittyi raaka-aineitten ja aseitten tuotantoon, eikä kulutustuotteisiin. Rivien välistä voidaankin lukea, ettei Neuvostoliitto epäonnistunut niinkään suunnitelmatalouden vaikeuksista siirtää rahoitusta oikeisiin kohteisiin, vaan yksinkertaisesti siitä, että suunnitelma keskittyi tietoisesti aivan vääriin asioihin, koska kylmä sota. Kapitalismi voittikin lopulta, koska ihmisillä oli vapaus harjoittaa muutakin liiketoimintaa kuin sotateollisuuden ruokkimista.

Kirjan mukaan gulagit erosivatkin natsien keskitysleireistä siinä, että ihmiset tuomittiin muutamaksi vuodeksi/vuosikymmeneksi vankilaan, kuten tavallisissa vankiloissa. Kirjassa jopa todetaan, että suurin osa gulagien vangeista olivat tavallisia ihmisiä, jotka tuomittiin tavanomaisesta rikollisuudesta, eikä niinkään poliittisesta oppositiosta tai “väärin ajattelusta”.  Esimerkiksi nykyään USA:n vankilajärjestelmä muistuttaa etäisesti gulageja siinä, että vangit tekevät erilaisia teollisuus- ja pelastustöitä mitättömällä palkalla. Jotkut ovatkin kutsuneet USA:n vankijärjestelmää “moderniksi orjuudeksi”. Applebaunin kirjassa ei mainita amerikkalaisia vankiloita, mutta kirjassa käy selvästi, että gulagit olivat paljon pahempia kuin ne.

Kirjan mukaan koska gulagien tarkoitus oli pitää “kansanvihollisia” tavallisten rikollisten lisäksi, vankilojen johto oli hyvin välinpitämätön tai jopa vihamielinen vankeja kohtaan, mikä heijastui karmeisiin olosuhteisiin, joissa vangit sairastuivat tappaviin tauteihin, joutuivat muitten vankien murhaamiksi, raiskatuiksi tai kuolivat todella huonoissa työolosuhteissa kylmyyteen tai kuumuuteen. Kuitenkin vankien huono kohtelu oli Neuvostoliiton lain mukaan kiellettyä ja Applebaum viittaa jatkuvasti vankilatarkastajien raportteihin, joissa valitetaan vankiloitten epäinhimillisistä olosuhteista. Kirjan mukaan monet vartijat ja vankilajohtajat tuomittiinkin vankien huonosta kohtelusta, mutta nämä olivat harvinaisia tapauksia, käytännössä koko järjestelmä perustui hirvittävään riistoon, joka ei ollut edes taloudellisesti kannattavaa.

Tämä kirja osoittaa hyvin, että vaikka jokin asia olisi kirjattu lakiin, se ei välttämättä muuta todellisuutta, jos ihmisten asennetta ei muuteta. Neuvostoliiton propaganda epäinhimillisti gulagien vankeja, joten ei mikään ihme, että vankeja kohdeltiin kuin eläimiä. Kirjailija viittaakin Stalinin puheisiin, joissa hän rinnastaa “kansanvihollisia” hyönteisiin, tauteihin tai likaan, jota pitää “tuhota”.

Tarkkuutta

Kiitettävää onkin, että vaikka Applebaum on antikommunisti, hän sentään osasi erottaa tässä kirjassa Marxin opit Neuvostoliiton käytännön kommunismista. Tässä kirjassa puhutaankin Leninin muotoilemasta kommunismista “Marxismi-Leninismiksi”, ja Stalinin “Stalinismiksi” sekä koko Neuvostoliiton järjestelmästä “neuvostokommunistiksi”, tarkoittaen että puhutaan eri kommunismin versioista, eikä yhdestä ja samasta ideologiasta, mikä oli suuri plussa. Kuitenkin kaikki nämä ovat oikeaa kommunismia samalla tavalla kuin kaikki kristinuskon eri haarat ovat oikeaa kristinuskoa. Samalla on todella typerää yrittää määritellä käytännön kokeilut “ei-oikeaksi-kommunismiksi” koska ne eivät päättyneet samaan lopputulokseen kuin teoriassa. Muistuttaisin, että Marx itse jätti aika avoimeksi miltä käytännön kommunismi pitäisi näyttää.

Mielenkiintoista olikin kirjan alun pohdinta siitä, miksi kommunismilla on parempi maine kuin fasismilla, vaikka kommunismin nimeen on tapettu enemmän ihmisiä? Kirjailija äimisteli esimerkiksi sitä, että Venäjässä turistit ostavat “vitsikkäästi” Neuvosto-krääsää, mutta samaa huumoria ei uloteta Natsi-Saksan fanituotteisiin? Kirjailija lopulta toteaa syyksi sen, ettei gulageista ole tehty kovin montaa suosittua Holywood-elokuvaa, vaan suurin osa antikommunistisista elokuvasta ovat James Bond-tyylistä roskaa. Toinen syy, minkä kirjailija antaa, on sama minkä historioitsija Roger Griffin antoi: kommunismi on teoriassa todella houkutteleva ja positiivinen ideologia, fasismi taas ei. Applebaum viittaakin oikeistolaisiin antikommunisteihin, jotka itsekin myöntävät tämän. Kirjan mukaan suurin osa ihmisistä kokee Neuvostoliiton lähtökohtaisesti hyvänä ideana, joka “vääristyi” siksi hiritykseksi jonka tunnemme. Kirjailija ei yritä kumota kommunismin teoreettista “hyvyyttä”, mutta hän harmittelee, että ihmiset pitävät Kylmää sotaa huonona asiana.

Ongelmia

Applebaum ei tutki tarpeeksi syvällisesti, miksi Lenin ja Stalin ideoivat, että keskitysleirijärjestelmä pitäisi tuottaa orjatyövoimaa suurille rakennusprojekteille? Kirja antaa kuvan, että kummatkin hirmuhallitsijat olivat vain psykopaatteja, jotka halusivat riistää mahdollisimman paljon ihmisiä ilman mitään “järkevää” syytä. Ehkä olivatkin psykopaatteja, mutta Lenin itse muotoili “Vasemmistolaisesta lapsellisuudesta ja pikkuporvarillisuudesta” (1918) nimisessä pamfletissa, että kommunismi saavutetaan ainoastaan muuttamalla Venäjän valtavaksi “valtionkapitalismiksi” kutsutuksi keskusjohtoiseksi yritykseksi, joka keräisi nopealla teollistumisella niin paljon varallisuutta ja teknologiaa, että se voisi tietyn ajan kuluttua siirtyä ”aitoon” kommunismiin. Hän jopa kirjoitti, että “meidän tehtävänämme on oppia saksalaisilta valtiokapitalismia, omaksua sitä kaikella tarmolla säästämättä diktatorisia menetelmiä […] kaihtamatta barbaaristen taistelukeinojen käyttämistä barbaarisuutta vastaan”.

Maurice Brintonin ”The Bolsheviks and Workers’ Control 1917-1921” (1972) kirjassa voi lukea enemmän tästä Neuvostoliiton totalitarismin ideologisesta oikeutuksesta, jota juurikin suurin osa vasemmistolaisista ja työläisistä vastusti. (mikä ajoikin heidät keskitysleireihin) Applebaum ei edes mainitse näitä seikkoja tai kumoa niitä esimerkiksi vanhentuneeksi tiedoksi, joka viimeisin tutkimus on kumonnut tai osoittanut ne vääriksi historiallisiksi tulkinnoiksi. Mutta ehkä on ymmärrettävää, ettei kirjailija voinut kaikkea lukea ja tutkia, onhan tämä teos jo yli 600 sivua pitkä.

Toinen ongelma on Applebaumin kapea näkemys siihen havaintoon, että suurin osa gulagien vangeista oli kaikesta kärsimyksestä huolimatta yhä vannoutuneita kommunisteja. Applebaum antaa syyksi aivopesun, mutta kun muistaa, että Venäjän vallankumouksella oli laaja kansan kannatus, ei ole ihme, että yhä keskitysleirissä ihmiset kannattavat kommunismia. Applebaum vaikuttaakin käsittelevän valtaan päässyttä kommunismia kuin se olisi yhä jokin marginaalinen ääri-ideologia. Jos kommunismilla oli laaja kansan kannatus, silloin sitä ei voi enää kutsua “äärimmäiseksi”, vaan normaaliksi. Esimerkiksi liberalismi on kulttuurissamme niin hegemoninen ideologia, että monille se ei ole edes ideologia, vaan yksinkertaisesti ”järkeä”, vaikka vielä 1700-luvulla se koettiin vaarallisena vallankumousideologiana. Esimerkiksi harva kansalainen luopuu liberaalidemokratiasta vain, koska jossain vaiheessa oma hallitus tekee jotain pahasti väärin, joten miksi pitäisi olettaa, että Stalinin hirmuvalta saisi ihmiset luopumaan kommunismista?

Toinen ongelma on, että kirjailija lähtee puolustamaan Kylmää sotaa taisteluna vapauden ja demokratian puolesta, mikä on ikävää. Kylmä sota oli periaatteessa vapauden ja demokratian puolesta, mutta kun käytännössä Kylmä sota alkoi aikakautena, jossa suurin osa länsimaista oli suuria rasistisia imperiumia, ajatus tuntuu naurettavalta. Sitten tietenkin länsimaat tukivat Kylmän sodan aikana useita oikeistolaisia vallankaappauksia, jotka johtivat hirvittäviin sotilasdiktatuureihin. Mainitakseni vain pahimmat niistä, eli Chilen oikeistodiktatuuri, joka harjoitti sellaista kidutusta poliittisiin vankeihinsa, jotka tekevät tämän Applbaumin kirjan kidutuskuvaukset kuulostamaan hellyydenosoituksilta. Sitten Indonesian Suharton oikeistodiktatuuri, joka tappoi miljoona kommunisteiksi epäiltyjä ihmisiä muutamassa päivässä. Kummatkin tapaukset olivat USA:n hallituksen tukemia vallankaappauksia. Eipäs edes aloiteta Vietnamin sodasta, jonka ongelmista kirjoitin kuukausi sitten.

Enkä tarkoita, että Neuvostoliitto olisi toiminut mitenkään paremmin Kylmässä sodassa, mutta syy, miksi suurin osa ihmisistä pitää koko konfliktia, lainaten Applebaumia: “turhana” ja “tragediana”, on koska se oli turha ja traaginen. Esimerkiksi synnyin Brasiliassa, jonka demokratia kumottiin USA:n tukemalla sotilasdiktatuurilla. Viimeisempi historiatutkimus on paljastanut, ettei Brasiliassa ollut 60-luvulla mitään merkittävää kommunistista vallankaappausuhkaa, mikä olisi oikeuttanut sotilasvallankaappauksen. Brasiliassa tapettiinkin ja kidutettiin tuhansia viattomia ihmisiä aivan turhaan. Se onkin ironista, että Applebaum valittaa tässä kirjassa, että antikommunismilla on “vain” huono maine Joe McCarthy ja John Birch Societyn kaltaisten hörhökonservatiivien takia. Ei! Antikommunismilla on huono maine, koska sen fanaattisemmat kannattajat olivat sadistisia massamurhaajia ja joukkoraiskaajia.

Yhteenveto

Anne Applebaumin  “Gulag: A History” on loistava tietokirja Neuvostoliiton keskitysleirijärjestelmästä, jossa kiistattomat faktat sekoitetaan aikalaisten tunteikkaisiin kuvauksiin, välittääkseen todella onnistuneesti sen hulluuden ja kauhun, jota näissä keskitysleireissä koettiin. Kirjailija toteaa lopuksi, että tämän teoksen tarkoitus on varoittaa tulevia sukupolvia, että historia uhkaa toistua, joten totalitarismin merkkejä on jatkuvasti tarkkailtava, jotta ne voidaan ehkäistä ennen kuin on liian myöhäistä. Se onkin kauhistuttavaa, että tämän kirjan käyttämä keskitysleirimääritelmä pätee amerikkalaisen presidentti Donald Trumpin perustamiin  “pidätyskeskuksiin” joissa satoja tuhansia latinalaisamerikkalaisia siirtolaisia viruu, mutta myöskin Kiinan uighurimuslimeille perustettuihin vankileireihin, tarkoittaen, että historia toistui aikaisemmin kuin kirjailija uskoikaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s