Kriisi valtioiden käännepisteenä

Olen fanittanut Jared Diamondia lukioajosta saakka, kun isäni antoi minulle lahjaksi kyseisen tutkijan ”Kolmas simpanssi” (2007) tietokirjan. Kyseinen teos avasi minulle kokonaan tuntemattoman ihmisevoluution maailman ja iskosti lopullisesti naturalistisen maailmankuvan, joka myöhemmin murensi viimeiset uskonnollisuuteni rippeet. Luinkin kaikki suomennetut Diamondin kirjat, joilla sitten yritin päteä opettajia vastaan. Siitäkin huolimatta, että Diamondin maantiede -teoriaa on haastettu ja pidetään nykyään vanhentuneena, silti tällä parrakkaalla lintutieteilijällä on lämmin paikka sydämessäni. Joten tietenkin, kun näin Akateemisessa kirjakaupassa hänen uusiman kirjansa ”Mullistus, Kriisi valtioiden käännepisteenä ” otin sen välittömästi lukulistaan, ennen kuin edes Kimo Pietiläisen suomennos oli ilmestynyt.

Tällä kertaa Diamond yrittää muotoilla oman hypoteesinsa siitä, miten valtiot voivat selviytyä eksistentiaalisista kriiseistä. Tässä käsitellään niin Suomea, Japania, Indonesiaa kuin Australiaa, esimerkkeinä valtioista jotka selviytyivät suurista kansallisista kriiseistä sopeutumalla uusiin realiteetteihin, ilman että kansallinen identiteetti kärsi.

Teos ei yritä olla yhtä tieteellinen kuin edelliset teokset, mutta se pyrkii määrittelemään uuden tutkimuslähtökohdan, josta voidaan sitten laajemmalla tutkimuksella muotoilla varsinaiseksi tieteelliseksi teoriaksi. Samalla teos on Diamondin elämäkerta, jossa tämä käyttää henkilökohtaisia anekdootteja ja tuntemuksiaan, värittääkseen kirjan faktapohjaiset osiot.

Idea

Kirjan käyttää edellä mainittujen valtioitten historiaa muotoillakseen kaavan, jonka mukaan kansakunta selviytyy eksistentiaalisista kriiseistä, jos se rehellisesti kohtaa eteen ilmestyvät ongelmat ja sopeutuu niihin, kumoamalla joitain omia kansallisia piirteitä. Esimerkiksi Japani selviytyi länsimaisesta imperialismista, kumoamalla feodalisminsa ja pakkoteollistamalla itsensä ja Suomi selviytyi Neuvostoliiton imperialismista suomettumisella.

Diamond on loistava kirjoittaja, joka onnistuu hienosti olemaan samaan aikaan kiihkoton ja esittämään omia henkilökohtaisia näkemyksiä. Esimerkiksi tässä sanotaan pariin kertaan, että Chilen oikeistodiktaattori kenraali Pinochet oli “paha mies”. Samalla kuitenkin Diamond myöntää, että Pinochetin talousuudistukset olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Kerronta on kuitenkin samaan aikaan varovaisen tieteellinen, ettei Diamond esitä yhtä “oikeaa” näkemystä tietyistä historiallisista tapahtumista, vaan esittää eri tulkintoja niistä ja varovaisesti arvelee, mikä niistä ehkä voisi olla oikea.  Tässä opitkin monen valtion ja näitten päämiesten historiasta kriisiaikoina.

Kirjassa käydään myöskin läpi pienempiä kriisejä ja vertaillaan valtiota, jotka eivät selvinneet kriiseistä, kuten Indonesia ja Chile, jotka ratkaisivat omat kansalliset ongelmat yksinkertaisesti tapattamalla miljoonia omia kansalaisia antikommunistisissa vainoissa. Kirjan ydinviesti onkin keskustalainen liberaalieetos, jonka mukaan ainoastaan tieteeseen perustuva konsensus ongelmista yhdistettynä maltilliseen kompromissiin voi saada kansakunnan puhaltamaan yhteen hiileen sopeutumistoimien puolesta. Diamondin kirjassa osoitetaan, että kommunistien polarisoiva vallankumousretoriikka on eliitille ja osalle keskiluokkaa liian pelottava, että kivutonta yhteiskunnallista muutosta voitaisiin saada aikaan. Samalla kuitenkin Diamondin mukaan takertuminen vanhentuneisiin kaavoihin ja perinteisiin on myöskin tuhon tie. Kansakunnan onkin onnistuttava konsensuksella valikoimaan ne piirteet, jotka ovat itselleen oikeasti tärkeitä ja hylätä vanhat ilman omantunnon tuskia.

Kirja onkin kirjoitettu pääosin amerikkalaisille, joita kohtaa tällä hetkellä useita kansallisia kriisejä, kuten äärimmäinen poliittinen polarisaatio, maahanmuutto, ilmastonmuutos (joka siinä maassa on vielä kiistanalainen fakta) ja kasvava taloudellinen epätasa-arvo.

Diamondin maailmankuva?

Kirjassa käydään läpi sen verran paljon 1900-luvun kriisejä, joihin liittyy kommunismi ja sen ongelmat, että ajattelin alussa, että Diamond on oikeistolainen konservatiivi, mikä ei olisi kummallista, kun luonnontieteillä on vähän sellainen konservatismin linnakkeen maine. Mutta kirjan loppua kohden paljastuu, että hän onkin enemmän pohjoismaista hyvinvointivaltiota ihaileva teknokraattinen liberaali, jolle ihmisten hyvinvoinnin lisääminen saavutetaan pienillä rakenteellisilla muutoksilla kuin laajoilla radikaaleilla poliittisilla ohjelmilla. Paitsi tietenkin ilmastonmuutoksen saralla, jossa Diamond haluaa rankkojakin uudistuksia, mutta ne pitää saada yhteistyössä taloudellisen eliitin kanssa, koska muuten mitään ei saada aikaan. Mieleen tulikin, että tämä kirja voisi olla demokraattien esivaalien presidenttiehdokas Elizabeth Warrenin manifesti. Edellä mainittua naisehdokasta on kuvattu olevan maltillisempi versio sosiaalidemoratti Bernie Sandersista, mutta kuitenkin vasemmalla kuin Obaman varapresidentti Joe Biden

Ilmastonmuutososio onkin kaikista radikaalein osio tästä kirjasta, jossa yhdytään aikalailla Naomi Kleinin ja Greta Thunbergin muotoilemaan visioon kapitalismin merkittävästä rajoittamisesta. Se ihmetyttää, ettei tässä kirjassa käydä amerikkalaista ”New Deal” hyvinvointiohjelmaa läpi. Kyseinen ohjelma pelasti USA:n 30-luvun talousromahduksesta ja on ehkä maailman historian laajin ja nopein rakenteellinen uudistusohjelma, jota on koskaan kokeiltu demokraattisessa valtiossa. Diamond teesi on kuitenkin varovaisemmin kuin edellä mainitujen naisten. Diamondin mielestä on saatava aikaan asennemuutoksen USA:n taloudellisen eliitin 1%, eikä saada valtio syrjäyttämään heidän asemansa. Diamond kuitenkin tunnustaa, että USA:n taloudellinen eliitti on tällä hetkellä niin vieraantunut tavallisesta kansasta, että sille on tärkeämpää ostella ydinsotabunkkereita kuin jakaa omat resurssit kansakunnan ongelmien ratkaisemiseen.

Mallimaiksi Diamond nostaakin Suomen ja nyky-Chilen, jotka nostivat itsensä suhteellisen huvinvoiksi valtioksi konsensuksella, että oikeistolla ja vasemmistolla oli hyviä pointteja, joita voitiin sovittaa yhteen. Tässä teoksessa ihannoidaan Suomea niinkin paljon, että sisäinen isänmaallisuuteni heräsi julistamaan, että kyllä Diamond on oikeassa, Suomi on maailman paras maa ja hyvinvointivaltio ainoa oikea tie menestykseen!

Ongelmat

Kirjan suurin ongelma on sen ristiriitaisuus eri mallien välillä. Tässä teoksessa ihannoidaan Japanin pakkomodernisaatiota, joka nykystandardeissa muistuttaa fasismia tai neuvostokommunismia kuin maltillista keskustalaispolitiikkaa. Japanissa toki kyettiin teollistumaan ilman massamurhia, mutta ei sitä hoidettu millään kansanäänestyksellä ja tasapuolisella dialogilla. Suomi on sama asia, suomettuminen ei ihan ollut sitä demokraattisinta aikaa, josta kovin moni on ylpeä. Kirja sisältääkin oletuksen, että jos vain maan eliitti “heräisi” ratkaisemaan maata riivaavat ongelmat, niin sitten demokratiaa voidaan iloisesti säätää väliaikaisesti matalammalle taajuudelle, mutta auta armas, jos tavallinen kansa yrittää samaa syrjäyttämällä maan eliitin, niin silloin se on tuhon ja turmion tie ja oikeaa fasismia. Diamond onkin tyypillinen hyväntahtoinen mutta elitistinen liberaali, joka uskoo, että kunhan vanhat viisaat miehet pääsevät konsensukseen, kaikki on hyvin. Tavalliset prolet voivat odottaa sikarintäytteisen puupaneloidun huoneen ulkopuolella marssikäskyjä. Sinänsä tällainen maailmankuva ei ole objektiivisesti väärin, mutta se on kirjan tarkoitusta nähden hieman ristiriitainen. Mutta Diamondia voisi puolustaa lainaamalla Anthony Burgerin ”Kellopeli appelsiini” (1962) romaanin sisäministeriä: ”Pääasia on, että se toimii”

Toinen ongelma on, että Indonesia, Chile ja Saksa ovat ainoat valtiot, joitten epäonnistumisia käydään läpi. Olisin kaivannut analyysia valtioista, jotka romahtivat täydellisesti kaaokseen, jotta olisi tiedossa, mitä ne tekivät niin pahasti väärin, ettei massamurha ja hävitty sota ollut pahinta, mitä joutuivat kokemaan? Esimerkiksi Somalian, Syyrian, 1917 Venäjän ja 1990 Neuvostoliiton romahdukset olisi ollut mielenkiintoista analysoida. Kuitenkin Diamond kertoo vain niistä valtioista, joissa hän on henkilökohtaisesti käynyt ja tuntee historiat hyvin, joten on odotettava, että joku inspiroituu hänen kirjasta ja laatii laajemman tutkielman aiheesta.

Yhteenveto

Jared Diamondin ”Mullistus, Kriisi valtioiden käännepisteenä ” on loistava tietokirja 1800-1900-luvun kriisihistoriasta, joka on ajatuksia herättävä, mutta sinänsä tässä teoksessa ei ole mitään varsinaisesti uutta kuin sen teoria, jossa on omatkin ideologiset puutteet. Mutta lämmittää sydäntä, että Suomi pääsee näin komeasti maailman kartalle ja ilmastonmuutoksen vastainen taistelu sai näinkin vaikutusvaltaisen äänen.