Hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta.

John Watersin “Shokkiarvo. Hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta.” on vuonna 1981 julkaistu “Roskan paavin” ja “Yrjön kuningas” titteleillä kulkevan elokuvaohjaajan omaelämäkerta.

Idea

John Waters on merkittävä amerikkalainen roskaelokuvien ohjaaja, jonka suurin saavutus oli kuvata lihava drag-queen syömässä aitoa koiran ulostetta “Pink Flamingos” (1972) elokuvassaan. Myönnän, etten ole koskaan nähnyt tätä kyseistä länsimaisen kulttuurin suurinta saavutusta, vain dokumenttielokuvia siitä. Toki edellä mainittu ikoninen kulinaristinen kohtaus on nähty. Kuten jouduin myöntämään eräälle filmihullu-kaverille, pidän enemmän B-elokuvien analyysien katsomisesta kuin itse elokuvista.

Silti Waters henkilönä on kiehtonut ja luettuani hänen ”Carsick: John Waters Hitchhikes Across America” (2014) matkakirjansa, otin hänen elämäkertansa lukulistalle. Tämä oli yksi hauskimmista omaelämäkerroista, joita olen koskaan lukenut. Waters on loistava kirjoittaja ja Kari Lempinen hyvä suomentaja. Kirja onkin täynnä sarkasmia ja ironiaa, jotka on kirjoitettu lyhyihin ja iskeviin lauseisiin, joita sitten voi lainata. Esimerkiksi: “Aina kun kuulen jonkun ystäväni mainitsevan ohimennen jonkin urheilutapahtuman, harkitsen välittömästi uudelleen ystävyyttämme.”

Kirja onkin monirakenteinen. Teksti poukkoilee tapahtumien kuvailun ja ideoitten esittelemisessä sekä haastatteluissa. Waters haastatteli kirjaa varten omia näyttelijöitä ja idolejaan, joten tässä avautuu roskaelokuvien sisäinen maailma ja historia. Samalla lukiessa tätä kirjaa, välittyy miten Waters ei ole vain perverssi ohjaaja, joka halusi järkyttää mahdollisimman paljon ihmisiä, vaan edellä kävijä sekä aito taiteilija.

Protopunk

Edellä kävijä siinä merkityksessä, että Waters vastusti kaupallisia elokuvia, jotka eivät ota riskejä ja riko rajoja, vaan pysyvät tietyssä kaavassa. Samalla Waters oli punk-henkinen ennen kuin koko alakulttuuria oli vielä olemassa. Koko kirja onkin kuin punk-rockin manifesti, niin tekstin räväyttävällä tyylillä, että sen luomilla mielikuvilla. Lukiessani tätä kirjaa, päässäni soi erityisesti 60-luvun rockia matkiva Dwarves yhtyeen “Lick it” single, jonka lyriikat eivät melkein koostu muusta kuin häiriintyneen miehen äänestä, joka huutaa maanisesti “Nuole, nuole, nuole se!”, samalla kuin brutaalin nopeat kitarat ja rummut raikuvat taustalla. Tässä kirjassa esiintyykin tarinoita pimeistä homobaareista, vankiloista ja katumellakoista, sekä tietenkin hirveästi huumeita, oksennusta, virtsaa ja ulosteen syömistä. Erityinen kiteytys kirjan hengestä on Watersin tarina “rappeutuneesta huumebailausta”, jossa soittava bändi päätti konserttinsa ulostamalla lavalle ja yleisö osoitti suosiotaan sytyttämällä talon tuleen ja ryntäämällä kadulle katselemaan roihua.

Watersista tulikin lopulta punk-ikoni ja hänen “Female Trouble” elokuvan mainosjuliste, jossa on Divinen kuva ja teksti “Tällä naisella on paljon ongelmia” muuttui punk-aiheisten T-paitojen vakiokuvastoksi.

Watersilla oli muitakin harrastuksia, kuten todella oksettavien rikostapausten uutistekstien kerääminen lehtileikekirjaansa sekä kuuluisten rikosoikeudenkäyntien seuraamista ympäri Yhdysvaltoja. Edellä mainittu saa kokonaisen kappaleen ja ohjeet, miten päästä niihin, vaikka ei ole asianomistajien perheenjäsen.

Kuten Waters kirjoitti, 60-luvulla hänen sukupolvensa keskittyi rakkauteen ja rauhaan, mutta hän odotti syrjässä, että 70-luvun “vihan sukupolvi” syntyisi. Waters kertookin, että nuorempana hän osallistui 60-luvun rotumellakoihin sekä ryösti jatkuvasti kauppoja kavereittensa kanssa. Viha tässä tapauksessa ei tarkoita rasismia, vaan vihaa järjestelmää vastaan. Se onkin ironista, että vaikka Waters haukkuu kaupallisia elokuvia, hän on juuri modernin kapitalismin luomu: mies, joka brändäsi itsensä ja löysi taiteellisen markkinaraon, jonka kautta rikastuttaa itsensä. Waters on siinä onnekas, että hän ja näyttelijänsä pääsivät tekemään, mitä rakastivat ja kaupallistamaan sen.

Siitä huolimatta, että Waters ei käsittele politiikkaa kirjassaan, tekstistä välittyy hyvinkin anarkistinen filosofia, jonka mukaan poliittista muutosta saadaan aikaan vain suoralla konfrontaatiolla. Mellakoihin osallistuminen ja järkyttävien elokuvien teko kertoo tällaisesta ehdottomasta maailmankuvasta. Ei olekaan mikään ihme, että tänä vuonna muotilehti The Facen haastattelussa, Waters kertoi vastustavansa Trumppia ja toivovansa, että yliopisto-opiskelijat lopettaisivat opiskelut ja ryhtyisivät mellakoimaan nykyistä hallintoa vastaan.

Tavallisesta epätavallista

Mielenkiintoista ovat myöskin Watersin antropologiset havainnot amerikkalaisen valkoisen keskiluokan mauttomista tavoista, joita hän parodioi elokuvassaan. Lukiessaan tätä kertaa, en ollutkaan varma pilkkasiko hän elokuvassaan valkoista roskaväkeä, keskiluokkaa vai molempia? Oikeastaan Watersin asenne on pilkata kaikkea, mutta hienostuneella tavalla. Tästä tuleekin kirjan alaotsikko “Hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta” ja syy, miksi hänen elokuvansa alusta asti muodostuivat niin taidepiirien, työväen kuin homoyhteisön suosikeiksi.

Se onkin merkillistä, että vaikka tämä kirja on todella vanha, Watersin teksti ilmentää Queer-feminismin ajatuksia, kuten ei-binäärisen sukupuolen hahmotelmia. Esimerkiksi kirjailijan vakionäyttelijä drag-artisti Divine ei suostunut eläessään määritellä itseään kuuluvan kunnolla mihinkään sukupuoleen. Hän kyllä piti itseään miehenä, eikä naisena, mutta hänelle miehisyys ei ollut niinkään sidottu biologiaan tai kulttuuriin, van hän kulki sukupuolten välissä, hän olikin “queer” ennen kuin koko käsitteestä tuli akateemisen intersektionalismin käsite. Queer tarkoittaa suoraan suomennettuna “pervo” tai “omituinen”, mitä Divine todellakin oli.

Tästä syntyikin ristiriita, jonka halusin selvittää googlaamalla: onko Waters eräänlainen radikaali konservatiivi, joka elokuvillaan pilkkaa yhteiskunnan heikompiosaisia, kuten esimerkiksi äärioikeistolainen propagandisti Milo Yiannopoulos vai edistyksellinen vasemmistolainen, joka nostaa esiin yhteiskunnan marginaaleissa elävien elämää, osoittaakseen että normaali maailma on hullu ja he ovat oikeasti terveitä? Kysyin tätä, koska mietin, että vetoaako Watersin elokuva juuri, koska ne poikkeavat normaalista, eli elokuvat ovat riippuvaisia ympäröivän kulttuurin konservatiivisuudesta, jolloin ne ovat ikään kuin varoittavia tarinoita, vai onko hän aito taiteellinen kokeilija, joka haluaa rikkoa rajoja, edistääkseen kulttuurin muutosta?

Googlataessa sainkin selville, että Waters on avoimesti vihannut USA:n presidenttiä Donald Trumppia jo paljon ennen presidenttivaaleja, koska miehen koko olemus huokui teeskentelyä ja rahan palvontaa. Edellä mainitussa The Facen haastattelussa taas Waters kertoi, että hänen elokuvansa ovat aina olleet “poliittisesti korrektit” siinä mielessä, että niitten tarkoitus oli voimaannuttaa yhteiskunnan pilkatut henkilöt, kuten LGBTQ-ihmiset, etniset vähemmistöt ja jopa ylipainoiset. Hän kertookin kyseisessä haastattelussa, että kaikesta voi vetää vitsiä, mutta pitää osata kertoa oikealla tavalla, joka pidemmällä aikavälillä edistää vähemmistöjen asioita.

Tässä kirjassa mainitaankin, että vain kerran, vuonna 1977, Waters suututti paikallisen lesbofeministiryhmän, koska hänen sen hetkinen markkinoima elokuvan nimi oli sama kuin ryhmän lehtisen. Kuitenkin tämä ryhmä ei lähtenyt kiusaamaan ohjaajaa. Oikeastaan liberaali New York Times lehti aiheutti Watersille ongelmia, kun tämä kieltäytyi laittamasta lehteensä elokuvan mainosta, jossa on kuva uunissa paistetusta rotasta, koska se “Loukkaavat NYT lukijoita”, mutta kun kuva vaihdettiin alastomaan naiseen, lehti hyväksyi mainoksen.

Ongelmia

Kirjan suurin ongelma on sen sarkastinen ja ironinen kieli, jossa on hyvin vaikeaa saada selville kuinka tosissaan Waters on, vai kuten nykyään sanotaan, “trollaako” hän lukijaa tahallaan kärjistetyillä mielipiteillä? Tätä kirjaa ja haastatteluja onkin luettava kriittisesti, mutta selvästi Waters ei ole konservatiivi, vaan liberaali, vaikkakin hän jatkuvasti sekä kirjassa, että haastatteluissa sanoo vihaavansa liberaaleja. Hän onkin oma olentonsa, omaperäisillä ajatuksilla, jotka ovat rikastuttaneet länsimaista populaarikulttuuria, jos ei korkeakulttuuria. Ovathan roskaelokuvat kokeilun areenaoja, joista vuosikymmeniä myöhemmin kopioidaan ideoita arvostettuihin Holywood-elokuviin.

Yhteenveto

John Watersin “Shokkiarvo. Hyvällä maulla tehty kirja huonosta mausta.” on loistava omaelämäkerta, joka naurattaa, mutta samalla panee miettimään politiikkaa ja amerikkalaisen kulttuurin tilaa. Onhan jotenkin ironista, että konservatismia vastaan taistellut Waters joutuu kokemaan 70-vuotiaana vanhana miehenä amerikkalaisen konservatismin rappiollisuuden sekopäisen oranssinvärisen tosi-TV-tähti-presidentin muodossa, jota kannattavat fanaattisesti vihreää piirrossammakkoa ikoninaan käyttävät uusnatsit. Watersin elokuva eivät ole koskaan olleetkaan perverssiä fantasiaa, vaan heijastuksia rumasta todellisuudestamme.