Kapitalismin valtiatar

Tutustuin ensimmäisen kerran Ayn Randiin vuonna 2013 lukiessani pankkiiri Björn Wahlroosin “Markkinat ja demokratia” (2012) kirjaa, jossa Randin “Kun maailma järkkyi” (1957) teosta lainataan. Wahlroosin mukaan Randin edellä mainittu romaani kuvaa, miten yrittäjät menevät lakkoon ja USA:n talous romahtaa. Pankkiiri varoittaakin, että jos veroja nostetaan liikaa, EU tyhjenee yrittäjistä, jolloin sille käy samoin kuin Randin romaanin USA:lle. Otinkin Randin tiiliskiviromaanin luettavaksi ja vakuutuin siitä niin paljon, että viikon aikana harkitsin liittyväni Kokoomukseen. Kuitenkin jatkoin muitten kirjojen lukemista ja asioitten pohtimista, jonka jälkeen Randin ajatukset muuttuivat enemmänkin “tarkastelemisen arvoisiksi” kuin miksikään ideologiseksi vakaumukseksi.

Randin romaanien sanoma voisi tiivistää näin: yksilön piti olla vapaa kaikesta, jopa perinteisestä moraalista. Ainoastaan yksilö itse voi määrätä mitä hän ajattelee ja tekee, ei yhteisö. Altruismi oli Randille moraalitonta ja objektiivisesti väärää, sen sijaan oman edun tavoittelu on ainoa oikea moraalinen teko. Tämän vuoksi kaikki uskonnot ovat moraalittomia laumasielun maailmankuvia, joita tulisi hylätä harhaisina taikauskoina.

Rajoittamaton kapitalismi onkin Randille järjestelmä, joka takaa yksilölle eniten mahdollisuuksia toteuttaa itsensä. Mitä vähemmän rajoiteita kapitalismissa on, sitä tehokkaampi se on tuottamaan vaurautta yksilöitten itsekkäitten toimintojen sivuvaikutuksen kautta. Randi ajoikin eräänlaista anarkokapitalismia, jossa valtion ainoa tehtävä on suojella ihmisten yksityisomaisuutta poliisilla, armeijalla ja tuomioistuimilla. Kaikki muut toiminnot pitää yksityistää ja suurin osa yhteiskuntaa säätävistä laista kumota. Randin mukaan yksilöt itse osaavat itsekkäinä olentoina järjestää sopimusten kautta paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan kuin keskushallinnollinen valtio.

Kun sitten sain tietää, että historiantutkija Jussi Jalonen julkaisi tänä vuonna Ayn Radin elämäkerran ”Ayn Rand. Kapitalismin valtiatar” teoksen, otin sen välittömästi lukulistaan. Olin ennen tätä lukenut ainoastaan Barbara Branden ”The Passion of Ayn Rand” (1986) kirjoittaman elämäkerran, mutta tämä koostui Branden henkilökohtaisista muistelmista, kun hän oli osa Randin ”Kollektiivi” nimistä ryhmää, joten se ei ollut objektiivisemmasta päästä.  Jalosen elämäkerta onkin paljon parempi, koska se ei vain tarkastele Ayn Randin elämää, vaan myöskin mistä hän sai vaikutteita ja miten hänen ideansa ovat vaikuttaneet nykymaailmaan. Kuten kirjailija itse toteaa Ayn Rand on avain amerikkalaiseen oikeistoon ja kapitalismin ymmärtämisessä.

Idea

Kirjan rakenne ei ole kronologinen, vaan temaattinen. Jokainen kappale tarkastelee joko Randin jotain tiettyä elämänvaihetta tai jotain hänen ajatuksen elementtiä, jolloin lukijan itse on päässään rakennettava Randin elämänkulku ja ajatukset. Kuitenkin Jalonen on sen verran hyvä kirjoittaja, että se kävi aika vaivattomasti. Hänen teoksensa onkin sukellus amerikkalaiseen kulttuuriin ja poliittiseen historiaan.

Ayn Randin yhteiskunnallisen utopian esikuva on 1800-luvun lopun amerikkalainen “kultareunainen aikakausi” (Eng. Gilded age), jossa valtavat pilvenpiirtäjät ja rautatiet alettiin rakentamaan ja joissa suurkapitalisteja syntyi kuin sieniä sateella. Randin mukaan tämä aikakausi sisälsi vähiten valtion kontrollia ja eniten vapautta.

Kuitenkin Rand oli ehdoton ideologiassaan ja vanhetessa hänestä tuli autoritaarinen persoona, joka ei sallinut muitten tulkita hänen ideologiaansa, mikä Jalosen mukaan vaikutti siihen, että hänen johtamansa liike ei saanut mitään aikaan, sen sijaan hänen ”Kollektiivi” – ryhmän ulkopuoliset ihmiset tulkitsivat hänen romaaniensa ja pamfletteja omalla tavallaan, levittäen tiettyjä elementtejä laajalle ja yhdistellen ne asioihin, joita Rand vastusti. Jalosen kirjassa todetaankin, että nykyään hegemoninen uuslibaralistinen ideologia syntyi Randin ideoitten vaikutuksesta. Tässä onkin kirjan mielenkiintoisin osio, koska olen juuri kiinnostunut ideologioista ja miten ne käytännössä käyttäytyvät.

Ideologinen liberaali, käytännön konservatiivi

Jalosen kirjan toistuva teema on se, miten Randin maailmankuva oli niin ehdoton, ettei kirjailija itse kyennyt elämään sen mukaan, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Vaikka Randin “objektivisti” ideologia on anarkistinen, antirasistinen ja feministinen, hän päättyi eläessään puolustamaan joka ikistä yhteiskunnallista valtarakennetta, joita alettiin murtaa 50-luvulta lähtien. Tämä johtikin siihen, että monet Randin kannattajista olivat uskonnollisia konservatiiveja tai jopa äärioikeistolaisia. Trendi, joka jatkuu nykypäivään saakka.

Rand kirjoittikin rasismia vastaan, mutta hän ei tukenut kansalaisoikeusliikettä, vaan kritisoi sekä sitä, että opiskelijaliikettä, kiintiöitä, liittovaltion kansalaisoikeuslakia ja yksityisten kauppojen pakkointegraatiota. Randin kanta olikin, että valtion tehtävä ei ole hillitä yksilöitten rasismia, vaan poistaa rasistiset lait, jotka eivät koske yksilöitten toimintaa. Ainoa rasismin torjuntakeino, jonka Rand hyväksyi, oli yksityisten kauppojen boikotti, koska hän uskoi että oli itsekkään yrittäjän etu myydä mahdollisimman paljon tuotteita, joten markkinat itse pakottavat yrittäjät olemaan tasa-arvoisia. Mutta Rand itse ei aloittanut mitään boikottia, tukenut tai ajanut sellaista, sen sijaan hän vastusti johdonmukaisesti monia liittovaltion de-facto toimintoja rotuerottelun kitkemiseksi.

Jalosen mukaan Rand päättyi julistamaan lähestulkoon kaiken vähemmistöryhmien aktivismin pelkästään etniseen identiteettiin nojaavaksi eturyhmäpolitiikaksi ja täten erääksi kollektivismin muodoksi, joka merkitsisi vääjäämätöntä uhkaa yksilönvapaudelle ja yksilön oikeuksille. Kirjailijan mukaan Randille valtion toimet rasismin torjumiseksi olivat suurempi ja arvaamattomampi uhka kuin rasististen käytäntöjen pesiytyminen talouselämään.

Jalosen mukaan Randin maailmankuva koostui hierarkioista, jotka ensin yksilöt   “lahjakkaiaiin sankariyksilöihin” ja ”loisisiin” ja suurempaan hierarkiaan, jossa jotkut kansat ovat parempia kuin toiset. Esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansat, vietnamilaiset ja palestiinalaiset olivat Randille primitiivisiä barbeerjeja, joitten joko tuli modernisoitua tai tulla vahvemman kansan alistamaksi. Juuri tämä ihmiskunnan jako parempiin ja huonompiin yksilöihin houkutteli ristiriitaisesti hyvin autoritaarisia persoonia.

Jalosen osoittama hierarkkinen ajattelu Randin “anarkistisessa” maailmankuvassa sopii täydellisesti Corey Robinin teesiin konservatiivisen maailmankuvan hierarkiakeskeisyydestä. Vaikka Rand piti kaikkia ihmisiä taustasta huolimatta samanlaisina itsekkäinä olentoina, jotka voivat kukoistaa vapaassa kapitalistisessa yhteiskunnassa, hän piti olemassa olevia sosiaalisia ja taloudellisia hierarkioita “luonnollisina”, jotka vain osoittivat, että ne, jotka elivät alisteisessa asemassa, kuten homot, naiset ja etniset vähemmistö olivat yksinkertaisesti vain huonompia ihmisiä kuin suurin osa valkoisista heteromiehistä. Jos uskoo, että olemassa olevat hierarkiat ovat luonnollisia, on vain loogista pitää kaikkia valtion toimintoja näitten hierarkioitten tasaamiseksi turhina tai jopa vaarallisina.

Randin filosofia olikin niin äärimmilleen vietyä oikeistolaisuutta, että se paljasti oikeistolaisen ajattelun kovan ytimen, joka erottaa sen vasemmistosta. Jalonen toteaakin kirjassaan, että oikeisto-vasemmisto-jako ei ole vanhentunut, vaan se ilmenee juuri siinä kuinka pyhänä ja itsestään pitää nykyisiä yhteiskunnallisia valta-asemia.

Kirjan mukaan Randin ajatukset vaikuttavat nykyään erityisesti modernissa äärioikeistoliikkeissä, kuten vastajihadismissa ja alt-rightssa, mutta myöskin konservatiiviksi luokiteltava Jordan B. Petersoniin, jonka “12 elämänohjetta” (2018) teos pohjautuu randilaisen filosofi Stephen Hicksin kirjaan “Explaining Postmodernism” (2004). Lisäisin, että kyseinen Hicksin omakustanne on todettu olevan täyttä epätieteellistä roskaa, mikä vähän osoittaa miten hataralla pohjalla Jordan B. Petersonin maailmankuva on rakennettu. Tästä Huolimatta Jalonen ennustaa, että edellä mainitusta pop-psykologista on synymässä Ayn Randiin verrattavissa oleva oikeistolainen filosofi.

Olenkin tässä blogissa nostanut useita kertoja esiin tämän kummallisen ilmiön, jossa mahdollisimman paljon vapautta kannattavat oikeistolaiset päättyvät käytännössä ajamaan mitä hirviömäistä autoritaarista politiikkaa. Miten tällainen ristiriitainen ilmiö on edes mahdollista? Jalonen esimerkiksi mainitsee, että Rand puolusti Chilen sotilasdiktatuuria, mikä on melkoinen saavutus anarkistilta.

George Hawleyn “Making Sense of the Alt-Right” (2017) kirjassa selitetään tämä vapaamielisen oikeiston radikalisoitumisen sillä, että amerikkalaisessa kulttuurissa äärirasismi ja autoritaarisuus ovat tabuja, joten rasistit etsivät ideologian, joka oikeuttaisi mahdollisimman paljon heidän asenteitaan. Nämä talousliberaali-ideologiat houkuttelivat äärirasisteja, koska niissä puolustetaan olemassa olevia sosiaalisia hierarkioita ja vastustetaan valtion yrityksiä lisätä tasa-arvoa. Vaikka Jalonen mainitsee, että Rand itse eläessään huomasi tämän, hän ei tehnyt mitään estääkseen rasistien omaksumasta hänen aattettaan. Vaikka Rand tuomitsi rasismin kirjoituksissaan, hän ja hänen kannattajansa keskittivät suurimman osan energiastaan vastustamaan kansalaisoikeusliikettä, mikä vahvisti oikeiston radikalitoitumisen.

Jalonen mainitseekin, että Suomessa Randin ideologia loi kaksi vastakkaista ryhmittymää: piraatit ja halla-aholaiset. Jälkimmäisestä sitten kuoriutui Suomi Ensin kaltaiset äärioikeistolaiset liikkeet. Suomi Ensin oli kummallinen äärilikke, joka libertaariksi itseään kutsuvan Marco de Witin kautta ajoi samaan aikaan poliisin ja rajavartiolaitoksen vahvistamista sekä valtion roolin pienentämistä. Lisäisin vielä tähän Suomen Sisun, joka kaikessa järjettömyydessä on onnistunut Lapin piirin puheenjohtaja Tuukka Kurun avulla yhdistämään libertarismin etnonationalismiin. Eli anarkokapitalistista fasismia. Rand pyörii haudassan!

Randin ideologia kärsiikin samasta ongelmasta kuin kommunismi: kummatkin ideologiat eivät anna tarkkaa suunnitelmaa, miten saavuttaa tavoitettu utopia, joten on improvisoitava niillä eväillä, joita on saatavilla reaalimaailmassa, jolloin kummankin ideologian kannattajat ovat päättyneet ideologian “reaaliversioon”, joka on päinvastaista, mitä ajettiin. Randn eläessään joutui toteamaan, että hänen ihannoimansa ”kultareunainen kausi” ei ollut ollenkaan niin vapaa ja jalo kuin hän uskoi. Rand päätykin ironisesti argumentoimaan samalla tavalla kuin kommunistit,  väittäen esimerkiksi, ettemme elä oikeassa kapitalismissa, vaan ”korporativismissa” ja, jos vain yksityistäisimme lisää, niin aito kapitalismi voi kukoistaa!

Kommunismi päättyi monissa maissa luomaan totalitaristisia orjayhteiskuntia ja Randin “objektivismi” uusliberalismin, joka romahdutti vuonna 2008 koko maailman talouden ja jonka seurauksena fasismi on nostamassa rumaa päätään ympäri maailmaa. Jalonen toteaakin, että Donald Trumpin “Amerikka ensin” ulkopolitiikka on kuin suoraan Randin filosofiasta, jossa mikä tahansa sotilaallinen toiminta on tehtävä ainoastaan, jos se suoraan hyödyntää taloudellisesti valtiota. Juuri tällaisen itsekkään politiikan takia Syyriassa kurdeja teurastetaan ja terroristijärjestö ISIS on elpymässä.

Vaikka Randin filosofiassa on sisäänrakennettuja heikkouksia, jotka houkuttelevat rasisteja, mielestäni Jalosen havainnot osoittavat enemmänkin miten vaikeaa oikeassa maailmassa on ylläpitää ideologista puhtautta. Samalla Randin esimerkki osoittaa, että rasisminvastaisuus ei saa rajoittua vain sanoihin, vaan aktiivisiin tekoihin sekä oman position jatkuvaan kyseenalaistamiseen.

Sitä parempaa anarkismia

Se, mikä ihmetyttää on, miksi Randin kaltaiset anarkokapitalistit ovat salonkikelpoisempia kuin vasemmistoanarkistit? Miksi on hyväksyttävämpää oikeistolaisen ajaa vallankumousta ja valtion kumoamista? Tässä kirjassa listataan menestyneitä politiikkoja ja yrittäjiä, jotka innostuivat Randin ajatuksista, vaikka he käytännössä eivät olleet anarkisteja. En ole esimerkiksi koskaan kuullut keskustalaisen tai vasemmistolaisen politiikon sanoneen innostuneen vasemmistoanarkistisista ajattelijoista kuin Bakunista tai Errico Malatestasta.

Toinen esimerkki on Markku Ruotsilan kirja ”Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu” (2018), jossa puhutaan hyvin positiiviseen sävyyn konservatiivien valtionvastaisesta retoriikasta kuin he olisivat jotain sankareita. Timo Soinin ja monen muunkin oikeistopopulistien kapinaretoriikkaan suhtaudutaan joko ylenkatsovan huvittuneesti tai kiinnostuksella, niitten ”tuoreuden” ja ”rohkeuden” takia. Vasemmistoanarkistien samankaltaiseen retoriikkaan taas suhtaudutaan kammoksuen tai halveksien.

Lukiessani tätä Ayn Randin elämäkertaa, päädyn siihen käsitykseen, että oikeistolainen anarkisti ei todellisuudessa halua murtaa vallitsevia hierarkioita, vaan ylläpitää niitä. Kaikki vallankumouspuheet valtiota vastaan suunnataan juuri niitä valtion toimia vastaan, jotka pyrkivät tuomaan tasa-arvoa esimerkiksi vähemmistöjen ja valtaväestön välille. Alitajuisesti suurin osa meistä tajuaa tämän ja sen takia anarkokapitalistit ja muut “oikeistokapinaa” ajavat pidetään uskottavampina kuin vasemmistoanarkisteja. Vasemmistoanarkistit ovat taas pelottavia, koska heidän tavoite ei ole vain valtion vallan kaventaminen, vaan kaikkien perusteettomien yhteiskunnallisten hierarkioitten ja etuoikeuksien kumoaminen, mikä tarkoittaa radikaalisti uudenlaisen maailman luomista. Se on joillekin kauhistuttavaa, koska lopputulos on tuntematon.

Ongelmia

Tämä kirja oli aika täydellinen, se analysoi tasapuolisesti Randin ideologiaa, mikä saikin välillä Jalosen kuulostamaan Randin ihailijalta, mikä oli melkoinen kokemus, koska pitkin tässä kirjaa osoitetaan hänen maailmankuvansa perustuvan vääristyneeseen historian käsitykseen ja itse ideologian oikeuttavan, mitä vastenmielisempiä ihmishirviöitä. Tässä arviossa korostinkin ääriokeistoa, koska se on kiinnostukseni, mutta tässä kirjassa se ei ole suuressa osassa, vaan enemmänkin talousliberaalin oikeiston käsittely. Kritiikkini kohdistuukin asioihin, joita Jalonen ei mainitse.

Esimerkiksi tässä kirjassa ei mainita Richard Wrightia (1908 – 1960) ja hänen tuotantoaan, vaikka tässä kerrotaan Randin individualistisen superihmisarkityypin syntyneen murhatapauksen inspiroimana. Richard Wright oli afroamerikkalainen kirjailija, jonka tuotanto käsitteli rotuerottelun ja rasismin kauhuja, mutta ne sisälsivät vahvan nietzcheläisen viestin individualistisesta superihmisestä, jota yhteiskunta ja valtio sorti. Wrightin ”Amerikan poika” (1940) romaanin päähenkilö on jopa murhaaja. Toisin kuin Randin kirjoissa, Wrightin hahmot olivat rutiköyhiä mustia miehiä, jotka joutuivat taistelemaan uskomattomia vaikeuksia vastaan, kohoakseen oman kohtalonsa herroiksi. Olisi ollut mielenkiintoista lukea analyysi, jossa verrataan näitä kahta samaan aikaan elossa olevia individualismia korostavaa amerikkalaiskirjailijaa.

Kuten alussa kerroin, Randin “Kum maailmna järkkyi” teoksen tärkein konsepti on se, että maailma romahtaa, jos taloudellinen eliitti menee lakkoon. Jalonen olisi voinut referoida vuoden 1919 Seatlen yleislakkoa, joka pysäytti koko kaupungin useiksi päiviksi, osoittaakseen miten koko Randin idea on vailla todellisuuden pohjaa. Lakon aikana ammattiliitot perustivat työläisistä koostuvan lakkokomitean, joka hoiti vapaehtoistoimin kaupungin kaikki pakolliset palvelut ja jopa yleistä turvallisuutta. Lakko vaikuttikin kestävän liian pitkään, jolloin pormestari uhkasi pysäyttää sen väkivalloin kansalliskaartilla. Syy lakon väkivaltaiseen pysäyttämiseen ei johtunut työläisten väkivaltaisuudesta, vaan kuten pormestari totesi, se voisi levittää vallankumouksellisia ajatuksia työläisten itsehallinnosta. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että tavallinen kansa ei välttämättä tarvitse yksittäisiä yrittäjiä pyörittääkseen kokonaista kaupunkia, kuten Rand oletti.

Jalonen kuitenkin toteaa useaan kertaan, että monet poliitikot ja yrittäjät, jotka ihailevat Randia, eivät ota tosissaan hänen käsitystään yrittäjien lähtökohtaisesta jaloudesta, vaan he pitävät kirjan individualistisesta sanomasta, jonka mukaan yksilö on arvokas itsessään, eikä kukaan saa pakottaa tätä mihinkään. Jalonen meneekin niin pitkälle, että sanoo Randin ihmiskuvan vetoavan vasemmistoon, joka myöskin uskoo yksilön lähtökohtaiseen arvoon. Erona on vain tulkinta kenen ”pakkovalta” on ongelma.

Yhteenveto

Jussi Jalonen “Ayn Rand. Kapitalismin valtiatar” on todella hyvä elämäkerta, joka menee syvälle yhden merkittävän oikeistolaisen ajattelijan elämään ja maailmankuvaan, osoittaen hyvin, että tiukat ja ehdottomat ideologiat eivät pärjää reaalimaailmassa, vaan ne vääristyvät eri toimijoitten kautta oikeuttamaan mitä hirvittävämpää sortoa. Rand pakeni Neuvostoliiton totalitarismia, ihastui 1900-luvun alun kapitalistisesta Amerikasta ja loi maailmankuvan, jonka tarkoitus oli edistää maksimaalista vapautta, mutta nykyään hänen aatteensa ovat inspiroineet niin rasistisia terroristeja kuin riistokapitalisteja, jotka uhkaavat tuhota koko planeetan. Ymmärtääkseen uusliberalismia, on ymmärrettävä Ayn Randia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s