Harry Potter ja suora toiminta

Kun olin 10 vuotias, äitini osti minulle lahjaksi J. K. Rowlingin ”Harry Potter ja viisasten kivi” (1997) romaanin. En kuitenkaan suostunut lukemaan. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä romaanista, eikä fantasia muutenkaan kiinnostanut. Äitini yritti vakuuttaa minua Potterin erinomaisuudesta sanomalla, että se oli hyvin suosittu nuorten kirjasarja. Sanoin, ettei silti kiinnosta. Äitini kuitenkin halusi kovasti lukea sitä, joten sallin hänen lukea se ääneen minulle ja pikkuveljelleni ennen nukkumaan menoa.

Opin näissä lukuhetkissä paljon uusia sanoja ja käsitteitä, jotka ovat ikuisesti assosioituneita Harry Potteriin. Kuitenkin en pitänyt kyseistä kirjaa minään mestariteoksena. Äitini kuitenkin oli haltioissaan ja ostin kaksi muuta Potter-kirjaa, joita hän luki meille ääneen. Katsoimme jopa elokuvat, mutta en koskaan fanittanut pottereita. Ihmettelinkin koko ikäni Potter-hypetystä. Järkytyin pahasti, kun kuulin joltain, että ”Harry Potter on sukupolvemme Star Wars”. Kyseisen scifi-elokuvasarjan fanina, pidin tätä pahemman luokan jumalanpilkkana ja tein valituksen uskonrauhan rikkomisesta.

Päätin sitten ottaa uudelleen luettavaksi J. K. Rowlingin ”Harry Potter ja viisasten kivi”, katsoakseen antaako kriittinen aikuinen mieli eri perspektiivin kuin lapsuuden minäni, joka piti enemmänkin dinosaurus- ja UFO-kirjoista.

Idea

”Harry Potter ja viisasten kivi” kertoo nuoresta brittiläisestä orpopojasta, joka saa selville, että hän on velho, kun hän saa 11 vuotissynttäreillä kutsun aloittaa vuosi velhojen sisäoppilaitoksesta. Kuitenkin kyseisessä koulussa Potter törmää mysteeriin, joka liittyy hänen vanhempiensa kuolemaa, joka vie hänet pois tavanomaisesta velho-opetussuunnitelmasta vaaralliseen seikkailuun koulun pimeissä käytävissä ja sen salaisissa kammioissa.

Lukiessani tätä kirjaa, muistin äitini lukemassa minulle ja mitä ajattelin jokaisen kohtauksen aikana.  Aikuisena nämä lähes pakotetut lukuhetket muuttuivat nostalgisiksi hetkiksi ajasta, jolloin suurin huolenaiheeni oli pääsisinkö matikan kokeesta läpi.

Harry Potterin tarina voi kuulostaa hirvittävän kliseiseltä, jopa juuri Star Warsia muistuttavaksi, kun kyseessä on orpopoika, joka saa selville, että hänellä on suuria voimia ja niin edelleen. Mutta jos unohtaa tämän Joseph Campbell sankarikertomuskaavan, J. K Rowlingin luoma maailma on hyvin omaperäinen. Olen tähän mennessä lukenut jokaisen merkittävän scifi- ja fantasiakirjan, joten tiedän mistä puhun.

Harry Potterin maailma on kuin meidän nykymaailma, mutta sen lisäksi on olemassa meiltä kätketty taikuuden maailma, johon pääsee läpi vain salaisten taikaporttien kautta. Tämä taikamaailma on 1900-luvun alun brittiläinen yhteiskunta, mutta kaikki on täynnä taikuutta ja yliluonnollisia olentoja. Karkit ovat taikakarkkeja, ihmiset viestittelevät toistensa kanssa maksullisilla pöllöillä ja oppilaat ostavat taikasauvoja ja lentäviä luudanvarsia kuin ne olisivat skate laitoja tai polkupyöriä. Kirjailija täyttikin tarinansa täyteen erilaisia pieniä yksityiskohtia, niin esineissä, sisustuksessa, tavaroissa, aterioista kuin ihmisten puhetavassa ja ilmauksissa, että väkisin uppoudut tarinaan täysin.

Sitten tietenkin romaanissa osataan täydellisesti yhdistää lastenkirjojen yksinkertainen kerrontatapa hyvinkin mielikuvituksellisiin ja älykkäisiin aivopähkinöihin, jotka tuntuvat luonnollisilta juonen osilta. Nuori lukija tunteekin olonsa mukavaksi, kun tarinassa hahmot selittävät jonkun juonielementin uudelleen, jos lapsi ei sitä heti tajunnut, mutta se antaa tarpeeksi tilaa mysteereille ja aivopähkinöille, että lukija tuntee, että hänen ajatteluaan haastetaan, että kirjailija luottaa lukijan älykkyyteen. Lapselle ja nuorelle on hyvin tärkeää, että häntä kohdellaan vanhempana, eikä vauvana ja ehkä tämä oli syy, miksi halveksin nuorempana nuorten kirjoja, mikä vaikutti ennakkoluuloon, jota tunsin Harry Potteria kohtaan.

Kolmas mielenkiintoinen elementti on juonen lisääntyvä rankkuus. Vähitellen Harry Potterin seikkailut muuttuvat asteen vaarallisemmiksi, kunnes lopulta hänen ja ystäviensä henki on uhattuna. Mutta tämä vaaran lisääminen tehdään sen verran hitaasti ja älykkäästi, ettei se tunnu yhtäkkiseltä ja väkinäiseltä, vaan luonnolliselta. Kuitenkin vaaran tunne on todellinen, koska lukiessani tunsin jännitystä ja olin huolissani hahmojen hyvinvoinnista, siitäkin huolimatta, että tiesin täsmälleen, miten tämä tarina päättyy. Se on melkoinen saavutus.

Ajan henkeä

Mielenkiintoisinta oli huomata, että tämä kirja on 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun kulttuurin tuote. Kirjassa halveksitaan syvästi tavanomaisuutta ja muotteiihin olemista ja sen sijaan suositaan hyvin yksilökeskeistä itsensä ylittämistä, mutta myöskin auktoriteettien kyseenalaistamista.

Samalla kirjailija on selvästi niin maallinen, ettei koko romaanin aikana kukaan mainitse kristinuskoa, ei edes Harry Potter, joka kasvoi koko ikänsä tavallisessa maailmassa. Vanhemmassa teoksessa kristinuskoon vittattaisiin vähintäänkin sivumainintana ja vielä vanhemmissa kirjoissa hahmo kamppailisi sen kanssa. Tämä, koska kristinusko suhtautuu hyvin negatiivisesti taikuuteen. Vanhassa Testamentissa taikuus kielletään selkeästi ja siitä tuomitaan kuolemaan. Mutta 1990-luvun lopun pääosin kristillinen Iso-Britannia on niin maallinen yhteiskunta, ettei kenelläkään, ei edes kirjailijalle tule mieleen tämä selkeä ristitiira. Fundamentalistikristityt kuitenkin huomasivat ja julistivatkin Harry Potterin ”satanistiseksi”. Vielä tänä vuonna USA:ssa eräs koulu kielsi Harry Potterit, vedoten siihen että kyseiset romaanit ”opettavat lapsille oikeita loitsuja.”

Sekularismin lisäksi tässä kirjassa ilmenee maailman kaupallistuminen. Iso-Britannia on yhä luokkayhteiskunta, jossa ei ole sellaista sosialistista hapatusta, kun ilmaiset koulutarvikkeet, vaan kaikki pitää ostaa erikseen. Harry Potter ainoastaan pystyy ostamaan omat tarvikkeensa, koska hän on kuuluisasta perheestä, joten häntä tuetaan taloudellisesti. Jos Potter olisi muuntaustainen, hän ei ehkä edes pääsisi opiskelemaan velhokouluun rahapuutteen takia. Samalla luokkajaot jatkuvat velhojen maailmassa, missä on olemassa ”vanhat perheet” , jotka vihjaillaan koostuvan aatelisista. Kirjan yksi pahis onkin muita ylenkatsova velho-oppilas, joka ei pidä Potterista, koska tämä ei ole ”vanhasta perheestä” ja vielä kaiken lisäksi puoliksi tavallinen ihminen, eli ”jästi”.

Kaikki esineet ja ruuatkin ovat kaupallisia brändejä, ei geneerisiä valmisteita. Esimerkiksi kirjassa on pieni kiista siitä, miten saman merkkiset luudanvarret ovat erilaisia hintalaatusuhteessa, sekä miten malleja uudistetaan joka vuosi. Tarkoittaen, että jos haluaa pysyä trendikkäänä, pitää ostaa uusi lähes joka vuosi. Vanhemmissa fantasiaromaaneissa ei olisi mitään tällaista uusliberalistista konfliktia.

Kirjassa ei kyseenalaisteta luokkajakoa tai kaupallisuutta, vaan ne ovat itsestäänselviä. Toki tämä on nuorten kirja, joten ei sitä pitäisikään odottaa, mitään perinteitä murtavaa retoriikkaa, mutta se silti osoittaa missä aikakaudessa ja yhteiskunnassa teos kirjoitettiin. Se onkin mielestäni hieman huolestuttavaa, että tässä kirjassa luokkayhteiskunta viedään vielä pidemmälle, vihjaamalla että velhous on geneettistä, mutta ei vain niin, että joillakin on kyky taikuuteen ja toisilla ei, vaan että velhot ovat lähes oma ylivertainen rotu, joka ylenkatsoo ”jästeiksi” kutsuttuja ei-taikuuteen kykeneviä ihmisiä.

Nopeasti Harry Potter omaksuu tämän asenteen ja osoittaa syvää halveksuntaansa jästejä vastaan, kun hän puhuu kasvatusvanhemmistaan. Toki romaanissa Potteria huolehtineet sukulaiset ovat karmeita ihmisiä, mutta Harry näkee heidät jästien tyyppiesimerkkinä. Tämä Potterin halveksunta on niin suuri, että hän erikseen joutuu mainitsemaan ystävälleen ”tietenkin eivät kaikki jästit ole sellaisia”, eli romaanin sankari käytti samaa ilmaisua kuin rasistit, jotka enin puhuvat jotain uskomattoman rasistista ja nopeasti korjaavat mahdollisen maineen menetyksen sanomalla ”tietenkin eivät kaikki mustat ole sellaisia”. Kirjassa kukaan ei moiti Potterin luokkavihaa, vaan sama asenne jatkuu muissakin hahmoissa. Jotkut ovat avoimen vihamielisiä jästejä kohtaan kun taas toiset ylenkatsovat heitä harmittomina lapsina, jotka eivät vain tiedä mistään mitään. Kumpikin asenne mukailee rasismin kaavaa.

Samalla romaanissa kaikki pahat hahmot keskittyvät yhteen koulun Luihuinen nimiseen tupaan, jonka mottokin on pahaentinen. Ymmärrän toki, että lapsille voi olla tärkeää tietää selkeästi kuka on ”paha” ja ”hyvä”, mutta silti näin selkeää binäärisyys tuntui kiusalliselta. Erityisesti, kun pahuus vaikuttaa olevan perinnöllistä. Vasta romaanin lopussa yksi juonenkäänne osoittaa tämän perinnöllisyyden olevan harhaa ja, etteivät kaikki jotka näytä pahoilta ole pahoja, mutta tietäen, miten tämä kirjasarja suunnilleen menee, se ei korjaa kirjan ikävää asennetta ihmisten muuttumattomuudesta ja käsityksestä, että pahuus ja hyvyys ovat geneettisiä. Tämä yhdistettynä kirjan lähes rasistiseen asenteeseen velhojen ja jästien välillä, antaa kuvan että joko kirjailijalla tai brittiläisellä kulttuurilla on tällaisia primitiivisiä heimoasenteita tallessa.

En taida olla ainoa, joka näin on nähnyt, mutta tiedän että tämä on aika harvinainen tulkinta. Harry Potter on aika suosittu, enkä ole kuullut, että ne olisivat vaikuttaneet sukupolveni asenteisiin negatiivisesti. Esimerkiksi alt-right on dokumentoitu saaneen enemmän vaikutteita animesta ja videopeleistä kuin kirjoista. Harry Potter ei siis tee kenestäkään rasistia, mutta se sisältää kaikuja nykykulttuurimme tiedostamattomista asenteista. Rowling onkin avoimesti liberaali, joten hänen romaaniensa asenteet eivät ole tietoisia, vaan osoituksia, ettei hän ole pohtinut omia asenteitaan kovin pitkälle, ei ainakaan kun hän kirjoitti ensimmäiset romaanit 90-luvulla.

Mutta on tässä kirjassa positiivisia puolia, kuten vahvat naishahmot, jotka rikkovat stereotypian naisista passiivisina kärsivinä ja uhrautuvina hahmoina, jotka ovat moraalisesti parempia kuin miehet, mutta todellisuudessa vain esineitä, joita sankari ”saa palkinnoksi” omasta sankaruudesta. Tässä kirjassa naishahmo Hermione Granger on todella älykäs tyttö, jolla on mieshahmoja loogisempi ajattelu. Kuitenkin romaanin alussa mieshahmot, Potteria myöten halveksivat tätä ja pitävät häntä ”pomottavana”. Siinä, missä kulttuurissamme mieshahmoa kutsutaan ”johtaja-tyyppinä” ja ”määrätietoisena”, naishahmoa ylenkatsotaan ”pomottavana”, kun tämä on varma itsesään. Onneksi tässä kirjassa kuitenkin hahmot oppivat pitämään Grangerista ja näin sovinistiset stereotypiat ”oikeanlaisesta” naisesta murretaan.

Harry Potter onkin täydellinen esimerkki uusliberalistisesta romaanista, joka noudattelee Margaret Thatcherin asennetta, ”ettei ole olemassa yhteiskuntaa, vaan yksilöitä”, tarkoittaen että jokaisen on itse taisteltava omasta menestyksestä ja maksimissaan pyytää apua lähimmäisiltään tai omata suhteita. Yhteiskunta ei tule rahoittamaan kouluopetustasi, vaan sinun on joko synnyttävä oikeassa perheessä tai kamppailtava saadaksesi rahaa opiskeluun. Samalla koko elämä pyörii kaupallisten tuotteitten ympärillä, jotka määrittelevät ihmisten arvon ryhmän sisällä. Kyvykkäimmät ihmiset, tässä tapauksessa velhot ja noidat ovat vain parempia ihmisiä kuin jästit ja se on asioitten ”normaali” tila, eikä sille voi mitään.

kuitenkin uusliberalismi on suvaitsevainanen. Jopa nainen voi nousta korkeaksi noidaksi ja myöskin jästiperheissä löydetyt velhot voivat päästä korkeisiin asemiin. Säätyjärjestelmä on kumottu ja nyt kapitalistinen meritokratia määrää ketkä ovat yhteiskunnan huipulla ja ketkä sen alapuolella. Romaanin pahis onkin pimeä velho Voldemort, joka haluaa kerätä kaiken vallan itselleen epärehellisin keinoin, vaikka romaanissa näkyy, että vallan huipulle voi nousta ihan vaan noudattamalla koulun sääntöjä.

Kirjailija kuitenkin rikkoo edellä mainitun tulkinnan, koska Harry Potter kyseenalaistaa pitkin romaania auktoriteetteja ja jopa rikkoo pariin kertaan koulun säännöt, pelastaakseen ihmisiä. Harry Potter jopa sanoo, että jos ei nyt toimita, mitkään koulun pistesäännöt ja kilpailut eivät tule merkitsemään mitään. Potter melkein kuulostaa Greta Thunbergilta, joka piti koululakon, koska ilmastonmuutos uhkaa tuhota koko planeetan ekologisen tasapainon ja näin ihmiskunnan. Kuten Harry Potter, Thunberg näkee ihmisten pelastamisen tärkeämpänä kuin koulun ja yhteiskunnan sääntöjen noudattaminen. Ilmastonmuutos onkin aikakautemme Voldemort. Kuten Harry Potter toteaa kirjan lopussa, ei auta hyssytellä ongelmasta, vaan se on kutsuttava sen oikealla nimellä ja toimittava sitä vastaan välittömästi. Harry Potter onkin suoran toiminnan aktivisti.

Tämä Potterin vastarinnan aktivismi tekeekin tästä romaanista merkittävän, koska se ei vain kyseenalaistamatta toistaa kaikkia yhteiskuntamme oletuksia, vaan opettaa että järjestelmä ei ole itseisarvo, vaan ihmisten hyvinvointi. Voidaankin sanoa, että ongelmista huolimatta, Harry Potter ei ole vaikuttanut äärioikeiston kasvuun, vaan päin vastoin, vasemmiston.

Yhteenveto

J. K. Rowlingin ”Harry Potter ja viisasten kivi” on kritiikistä huolimatta loistava romaani, joka ansaitsee klassikkostatuksen. Sen kaavamaisuudesta huolimatta, maailma on hyvin rikas ja omaperäinen. Samalla se on kurkistusaukko kulttuurimme, jota emme kykene pakenemaan edes eskapismin muodossa. Romaanin juoni on todella älykäs, innostava ja tunteikas. Erityisesti romaanin lopun kertomus rakkauden voimasta oli hellyttävä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s