Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen

Muistan opettjan kertoneen, miten Kuusinen laitettiin Neuvostoliiton Terijoen-nukkehallituksen pääliköksi Talvisodan aikana. Kyseisen nukkehallituksen tarkoitus oli antaa ulkomaille kuvan, että Suomen hallitus olisi pyytänyt Neuvostoliitolta sotilaallista apua.

Kun Neuvostoliitto valloittaisi Suomen, Otto Wille Kuusisesta ja Terijoen-hallituksesta tulisi virallinen Suomen kommunistinen hallitus, antaen kuvan, että Suomi ei ollut vieraan vallan miehittämä, vaan itsenäisesti Neuvostoliittoon liittynyt valtio.

Opettaja ei käyttänyt sanaa “maanpetturi” kuvaamaan tätä historiallista hahmoa, mutta kaikki oppilaat ymmärsivät, että suomalainen, joka on valmis edistämään oman synnyinmaansa miehitystä, on maanpetturi, vaikka tämä olikin irtisanoutunut Suomen valtiosta jo sisällissodan aikana. Kuitenkin tämä oli kaikki, mitä tiesin Otto Wille Kuusisesta. Miehestä ei edes puhuttu enempää WSOY:n monen asiantuntijan kirjoittamassa “Suomen poliittinen historia 1809-2009″ pääsykoekirjassa.

Törmäsin täysin sattumalta Antero Uitton, vuonna 2013 julkaistuun ”Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen” nimiseen Kuusisen elämäkertaan. Laitoin kyseisen kirjan lukulistaan. Pitäähän näin kiistanalaisesta poliitikosta tietää enemmän!

Idea

Teos jakautuu kolmeen osaan: Ensimmäisessä käsitellään Kuusisen radikalisoitumista sosialistiksi ja hänen tekemisiään 1918 sisällissodan aikana, sen jälkeen Kuusisen vaikean ja hengenvaarallisen nousun Neuvostoliiton hallinnon huipulle ja hänen vaiheitaan Terijoen nukkehallituksessa.

Kirja on rakennettu niin, että lukija pystyy seuraamaan, miten idealistinen nuori mies muuttuu ajan mittaan ensin ”realistiksi”, joka lopulta ”myi sielunsa” yhdelle maailman historian pahimmalle hirmuhallinnolle, joka kylvi kärsimystä ja kuolemaa kahdessa mantereessa.

Radikalisoitumisesta machiavelilaiseen pragmatismiin

Kuusisesta ei tullut heti kommunisti, vaan hän oli vielä vuoteen 1917 kaynskylainen sosiaalidemokraatti. Tämä tarkoitti, että hän uskoi kommunismin tulevan luonnostaan valtaan hitaan ja rauhallisen demokraattisen politiikan kautta. Jos vallankumous tapahtuu, se tapahtuu spontaanisti työväen taholta, eikä sitä pidä väkisin yrittää. Mutta kaikki muuttui, kun Kuusinen luki Neuvostoliiton perustaja Vladimir Leninin ”Valtio ja vallankumous” (1917) manifestin. Välittömästi Kuusesta tuli vakaumuksellinen kommunisti, joka uskoi, että sosiaalidemokratia oli pelkurien ideologia ja, että aito marxilaisuus oli Leninin sotaisa tulkinta.

Mielenkiintoista onkin se, että Kuusinen kirjoitti poliittisesta väkivallasta ja vihasta, määritellen kahdenlaista vihaa: ”positiivinen” vallankumouksellinen viha, joka ylevöittää kansakunnan kohottamalla ihmisarvoa ja synnyttää joukkosankaruutta taistelemaan oikeuksiensa puolesta ja sitten on ”alhainen” viha joka kumpuaa itsekkyydestä, ahneudesta ja sorronhimosta. Kuusisen mielestä kommunistien viha olikin positiivista vihaa, jota piti lietsoa saadakseen kansan kapinoimaan.

Tämä määritelmä muistuttaa hieman tutkija Teemu Tammikon poliittisen väkivallan määrittelyä, jossa erotetaan vasemmistolainen ja oikeistolainen väkivalta toisistaan. Tammikon mukaan vasemmiston väkivalta on yleensä alistettujen “vapauttamista” alistavasta järjestelmästä, kun taas oikeiston on vallitsevan järjestelmän ehdoilla toteutettua repressiota jotain ulkoiseksi koettua ryhmää vastaan.

Tietenkin Tammikko tai Kuusisen elämäkerran kirjoittanut Uitto eivät arvuuta näitä määritelmiä, mutta se on huomautettavaa, että juuri tällainen vihan kylväminen on syy, miksi Neuvostoliitossa päädyttiin rakentamaan murhanhimoinen totalitaristinen diktatuuri. Kuusisen puolustukseksi voidaan sanoa ainoastaan se, ettei vielä 1900-luvun alussa osattu arvata miten moderni teknologia voi tehdä vihasta ja väkivallasta moninkertaisesti tuhoisampaa.

Vaikka Kuusinen osallistui aktiivisesti vuoden 1918 sisällissotaan, hän silti kannatti demokratiaa ja, että vallankumouksen tarkoitus oli vain turvata työläisten saavutetut edut, ei suoraa siirtymistä kommunismiin. Jopa proletariaatin diktatuuria hän piti vaarallisena järjestelmänä ja suosi sosiaalidemokraattista hidasta uudistuspolitiikkaa. Mutta sisällissodan häviö ja maanpako Neuvostoliittoon hävitti nämä demokraattisemmat ajatukset. Tästä lähtien Kuusinen katkeroitui syvästi ja jauhoi kostoa valkoista Suomea kohtaan. Juuri tästä lähtökohdasta Kuusinen julisti olevansa kommunisti ja perustu Suomen kommunistisen puolueen (SKP) Neuvostoliitossa.

Kuusinen alkoi menettää idealismiaan, kun hän näki uuden neuvostoeliitin muodostumisen. Hän oli osa tätä eliittiä, jolla oli erikoisjunavaunut ja lupa ohittaa ruokajonoja. Se ihmetyttää, että Kuusinen olisi voinut tällä hetkellä jo katua valintaansa ja jotenkin lähteä Neuvostoliitosta jonnekin muualle. Mutta hän teki saman virheen kuin monet kommunistit, eli uskoi että vioista huolimatta suunta utopiaa kohti oli lopulta oikea, joten parasta tukea historian ensimmäistä kommunistista yhteiskuntaa.

Kuusisesta tulikin Leninin henkilökohtainen ystävä ja näin leninismin ja kommunismin yksi parhaimmista teoreetikoista. ”Suomen syöjä” olikin Leninin antama lempinimi Kuusiselle, koska Kuusinen ei uskonut pienten valtioitten selviävän yksin geopoliittisissa kiistoissa, vaan niitten piti liittoutua jonkun mahtavamman kansakunnan kanssa. Kuusinen uskoihin, että ainoa tapa saada Suomi kommunistiseksi olisi Neuvostoliiton valloittaa se. Tämän takia Kuusinen määrättiin Terijoen nukkehallituksen johtoon Talvisodan aikana.

Kuusisen teoreettinen asiantuntevuus ja kyky olla hyvin kunnianhimoinen, mutta samalla uskollinen ja varovainen alamainen, joka ei pyrkinyt valtaan ja pysyi sopivasti taustalla, pelastikin hänen henkensä Stalinin mielipuolisesta terrorista.

Uuitto olikin niin nerokas kirjailija, että samalla kun hän kuvasi, miten lähes kaikki suomalaiset kommunistit tapettiin Neuvostoliitossa hän iski välillä Kuusisen ja muitten Neuvostoliiton päättäjien tekstipätkiä, jotka kuvasivat ”työläisparatiisin voittokulkua kohti sosialismia”, antaen irvokkaan kuvan Neuvostoliiton orwelilaisesta todellisuudesta. Tässä kirjassa saatkin lukea niin monta kertaa kommunistista propagandaa, että aloin inhota koko Neuvostoliiton retorista tyyliä, koska se oli niin irrallaan kirjan esittämästä kuvasta todellisesta Neuvostoliitosta. Samalla ymmärsin, miksi ”fasismi” sanana ärsyttää joitakin ihmisiä niin paljon, että he aina näkevät tarpeelliseksi ilmaista vihaavansa myöskin kommunisteja. Tässä kirjassa ilmenee, että 1900-luvun alun kommunistit kutsuivat melkein kaikkea ”fasismiksi”, niin sosiaalidemokraatteja kuin Suomen hallitusta.

Kirjailija kuvaakin, että Kuusinen tajusi varhain Stalinin olevan mielipuolinen psykopaatti, kun Stalin vieraili Kuusisen luona ja joi itsensä juovuksiin. Mutta silti Kuusinen pysyi Stalinin tukijana, vaikka hänen vaimonsa joutui keskityskerille ja hän itsekin kaksi kertaa melkein joutui NKVD:n pidättämäksi. Kirja saikin minut halveksimaan Kuusista selkärangattomana matona, joka ei vain pettänyt isänmaataan, vaan jopa oman ideologiansa, perheensä ja ystävät.

Yleensä kun luen hirmuhallitsijoista, rikollispäälliköistä tai terroristeista, tunnen tiettyä ihailua heidän häikäilemättömyyttä kohtaan. Nämä historian hirviöt vain ottavat mitä haluavat ja pyrkivät muokkaamaan todellisuuden halujensa mukaan välittämättä muista. Tällainen ”pimeä” valta on perverssillä tavalla voimaannuttavaa, vaikkakin moraalisesti paheksuttavaa. Kuitenkin Kuusisella ei ollut tällaisia ominaisuuksia, vaan hän yritti pysyä aina varjoissa, jotta voisi turvata oman hengen, ei saavuttaakseen jonkun tavoitteen. Kuusinen nousi hyvinkin korkealle Neuvostoliiton byrokratiassa, lähes Salinin sisäpiiriin, mutta tämä johtui enemmänkin Kuusisen tavasta osata mielistellä Stalinia, kuin henkilökohtaisesta politikoinnista. Kuusinen selviytyi puhdistuksista, koska hän ei koskaan ottanut kantaa Neuvostoliiton sisäpolitiikkaan, vaan hän alkoi mielistelemään jotain osapuolta haukkumalla toista, kun hän oli varma kuka valtataistelussa oli voittamassa. Kuusinen olikin yksi, joka rakensi Stalinin ympärille muodostuneen henkilökultin.

Viimeisin Kuusisen kontribuutio kommunismille oli vuonna 1957  julkaistu teoreettinen teksti, jossa hän ehdotti Neuvostoliiton siirtymistä proletariaatin diktatuurista kohti sosialistista demokratiaa, mutta Neuvostojohton korkein hallinto vastusti tekstin ajatuksia ja vaiensi sen kuoliaaksi. Eli se viimeisin hetki, kun Stalin oli jo kuollut ja Kuusinen uskalsi esittää omia ajatuksia, Neuvostoliitto hylkäsi ne. Kuusinen ei saanutkaan elämänsä aikaan mitään muuta aikaan, kun miljoonien kuolemia. Kuusinen ei vain osallistunut Talvi- ja Jatkosotiin, vaan hän osallistui myöskin Baltian maitten miehitykseen, joten näittenkin kansojen joukkotuhot ovat hänen harteillaan.

Sosialismin rakentamista?

Kirjan lopussa kirjailija mainitsee, että Kuusisen kuoleman jälkeen vuonna 1965 SKP yritti tutkia, mitä oli tapahtunut kaikille tapetuille suomalaisille kommunisteille, mutta Kuusisen lähipiiri esti tutkimukset. Vasta tänä vuonna onkin Suomen hallituksen toimesta alettu tutkia suomalaisten kommunistien kohtaloa Neuvostoliitossa. Viimeisen tutkimuksen mukaan 20 000 suomalaista kommunistia tapettiin Stalinin terrorin aikana, mikä tarkoittaa, että heitä teloitettiin suhteellisesti eniten kaikista NL:än vähemmistökansallisuuksista. Nämä järkyttävät tiedot tekevätkin minut ihmettelemään, miten nykyään SKP kehtaa edes olla olemassa puolueena? Suomen kommunistisen puolueen historia on tahraantunut viattomien ihmisten kuolemalla, mikä pitäisi tehdä sen nimestä yhtä kammottavan kuin NSDAP:stä (natsipuolue). Toki ymmärrän, että nykyinen SKP on irtisanoutunut Marxismi-Leninismistä ja se ei koostu enää stalinisteista, vaan sen ideologian perijät ovat KTP:ssä (Kommunistinen työväenpuolue), mutta silti sitä voisi haudata SKP-nimi historian roskakoriin minne se kuuluu.

Kuusisen radikalisoituminen on mielenkiintoista lukea Uittion kirjassa, koska nykyään jälkiviisaasti moni kommunisti ei pidä Marxismi-Leninismiä ”oikeana kommunismina”. Sofistikoitunein kanta reaalikommunismin kieltäjien keskuudessa, oli Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulalla, joka julisti ”Mitä on kommunismi?” (8.10) artikkelissaan: ”mikään valtio ole tainnut edes yrittää väittää itseään kommunistiseksi.”, mikä on totta, mutta samaan aikaan hieman epärehellistä. Totta siinä mielessä, että tässä Kuusisen elämäkerrassa ilmenee, ettei Kuusinen tai kukaan mukaan Neuvostoliitossa väittänyt maata ”kommunistiseksi”, vaan sen sijaan virallinen nimitys oli ”kansandemokratia” tai ”proletariaattinen diktatuuri, joka on rakentamassa sosialismia”. Mutta Kuusinen itse oli tämän kirjan mukaan Neuvostoliiton korkein marxilaisuuden auktoriteetti. Uitto esittääkin ihan sitaateilla ja aikalaiskuvauksilla, että Kuusinen aidosti uskoi kommunismiin, eikä ollut mikään kyyninen opportunisti.  Kuusinen uskoi, että diktatuuri oli tarpeellinen välietappi, jolla varmistetaan etteivät vallankumouksessa saavutetut voitot hävitettäisi, kun kansa äänestäisi ”väärin” valtaan oikeistolaisen hallituksen. Eli teknisesti Neuvostoliitto ei ollut kommunistinen valtio, koska se ei koskaan saavuttanut kommunismia, mutta sen rakentajat, kuten Kuusinen, uskoivat saavuttavansa sen käyttämillään menetelmillä.

Uitton kirjassa toki käy ilmi, että monet kommunistit vastustivat Neuvostoliiton politiikkaa ja sen kommunismin tulkintaa, mutta tämäkään ei tee Kuusisesta ”ei-kommunistia”, vaan maksimissaan kommunismin väärin ymmärtäjäksi. Kuitenkin, jos mies julistetaan kommunismin suurimmaksi teoreetikoksi, niin hänen kutsuminen ”ei-kommunistiksi” olisi vähän samaa kuin väittää, ettei paavi ole oikea kristitty, koska luterilaiset tulkitsevat kristinuskon eri tavalla kuin katolilaiset.

Vaikka luettuani tämän kirjan pidän Kuusista moraalittomana lurjuksena, niin hän sentään otti vastuun tekemisistään ja eli katkeraan loppuunsa asti omien elämänvalintojensa kanssa. Mielestäni ihmiset, jotka kieltävät Neuvostoliiton edustaneen kommunismia pakenevat vastuuta. Jos aikoo omaksua jonkun ideologian, on oltava tietoinen sen historiasta ja sen nimissä tehdystä virheistä, eikä yrittää semanttisilla kielipeleillä määritellä oma versio ideologiasta ”oikeaksi”. Kuten kuuluisa lause menee ”se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sen.” On yksi asia sanoa edustavansa erilaista ja ”parempaa” kommunismia kuin Neuvostoliitto, mutta toinen on kieltää että edellä mainittu ei olisi ollut yritys päästä kommunismiin.

Melkein kaksi viikkoa myöhemmin Kansan uutisten haastattelussa (26.10) Anna Kontula myöntää, että “kommunismi on yläkäsite kuten feminismi, jonka alla on lukuisia alasuuntauksia” ja, että “Minkä tahansa ideologian nimissä – ehkä nudismi poislukien – on tapettu ihmisiä. Mutta kristinuskon arvioiminen kristinuskon nimissä tapettujen ihmisten lukumäärän perusteella tai kapitalismin arvioiminen kapitalismin nimessä tapettujen ihmisten lukumäärän perusteella olisi ihan pöhköä. Sama pätee myös kommunismiin. Ne ovat asioita, jotka on syytä ottaa huomioon. Mutta ne ovat enemmän toiminnallisia, strategisia ja poliittisia kysymyksiä kuin varsinaisesti aatehistoriallisia kysymyksiä.” Pidän tätä osoituksena, että Kontula otti hänen kirjoitukseensa kohdistuneen kritiikin vastaan, pohti melkein kahden viikon aikana asioita ja otti vastuun ideolgiansa painolastista.

Menenkin niin pitkälle, että rinnastan ”ei-oikeaa kommunismia” hokevia ihmisiä äärioikeistolaisiin, jotka kieltävät olevansa natseja, vaikka selvästi ovat. Toki tiedän, ettei kommunismi ole sama asia kuin fasismi tai edes yhtä paha, mutta käytökseltään historialliset kommunistit ja natsit lähentyvät toisiaan, vaikka tarkoitukset ja päämäärät ovat täysin vastakkaisia. Kuusinen uskoi edustavansa aitoa kommunismia ja olisi anakronistista väittää, ettei hän ollut kommunisti.

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on tarkkojen lähdeviitteiden puute. Tässä toki välillä mainitaan asiakirjoja ja tutkijoita, mutta suurimmaksi osaksi kirjailijan ote on aika populaari, eikä tarkkoja sivunumeroita tietyille sitaateille tai väitteille anneta. Pahempaa on kun Uitto kirjoittaa ”jotkut tutkijat väittävät, että…” eikä mainitse ketkä tai missä? Tämä voi syödä kirjan uskottavuutta.

Toinen ongelma on kirjan omituinen tyyli, jossa alussa Uitto kirjoittaa Kuusisen perspektiivillä, tehden kirjan kuulostamaan kommunistiselta propagandalta. Mutta sitten, kun kirjassa Kuusinen pakenee Neuvostoliittoon, tyyli muuttuu kirjailijan omaksi ääneksi, joka kritisoi ankarasti kohdettaan. Kirja muuttuukin sävyltään jyrkän antikommunistiseksi, esittäen Kuusisen ja Neuvostoliiton rikollisina tahoina. Kirjan väitteet ovat uskottavia, kun niitä peilaa muuhun lukemaani, mutta en ihan ymmärrä, miksi kirjailijalla on näin bipolaarinen kirjoitustyyli? Oliko tarkoitus huijata kommunistit lukemaan kirjaa, jotta heidät voisi yllättää Neuvostoliiton kauhuilla?

Yhteenveto

Antero Uitton ”Suomensyöjä Otto Wille Kuusinen” on herkullinen ja hyvin yksityiskohtainen elämäkerta, joka ongelmistaan huolimatta, antaa hyvin monipuolisen kuvan suomalaisen historian kiistanalaisimmista poliitikoista. Kuten Uittio kirjoittaa, Kuusinen on ehkä historian vaikutusvaltaisin Suomalainen maahanmuuttaja. Kuusisen vallasta kertoo sen, että hänet haudattiin Kremlin muuriin, Stalinin ja Leninin lähettyville, eikä hautausmaalle. Harva suomalainen poliitikko on saanut tällaista tunnustusta ulkomailla. Toki ikävää, että Kuusinen sai tunnustusta koska oli historian väärällä puolella.