Uusliberalismin kertomus

Uusliberalismi on joittenkin mukaan nykymaailman ongelmien syy, kun taas toisten mielestä uusliberalismia ei ole olemassa, vaan se on vasemmistolaisten haukkumasana klassisia liberaaleja vastaan. Kuulin ensimmäisen kerran uusliberalismista lukiossa, Naomi Kleinin ”Tuhokapitalismin nousu” tietokirjan kautta. Kuitenkin olin epävarma uusliberalismin olemassaolosta: oliko se ideologia, asenne tai kattonimitys joukolle markkinaliberalismia suosivalle politiikalle? Hankin sitten vastaukseksi Paavo Löppösen ”Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus” (2017) tietokirjan.

Löppösen kirjan mukaan uusliberalismi on ideologia, jonka ydin perustuu käsitykseen, että vapaat markkinat edistävät ”elegantisti ja luotettavasti hyveellistä käyttäytymistä”. Uusliberaalit uskovatkin, että talouden heilahdellut johtuvat valtion interventiosta, joten valtion roolia on vähennettävä.

Uusliberalismin pääteoreetikot ovat Friedrich von Hayek, Lydwig von Mises ja Karl Popper. Nämä kolme ajattelijaa ja taloustieteilijää pyrkivät toisen maailmansodan kauhujen jälkeen muotoilemaan ja edistämään uudenlaista liberalismia, joka korostaisi vapautta ja vastustaisi totalitarismia. Kuitenkin Hayekille ja Misesille totalitarismi ei tarkoittanut vain kaiken kattavaa diktatuuria, vaan mitä tahansa valtion toimintaa, jota ei ollut olemassa heidän ihailemassa 1800-luvun liberaaleissa yhteiskunnissa, kuten sosialismia.

Kirja pyrkiikin ensisijaisesti kertomaan uusliberalismin historian, Itävallan taloustieteellisten yliopistojen käytävistä maailman mahtavimman supervallan taloustieteelliseksi ohjenuoraksi ja siitä lähes koko maailmaa kattavaksi oikeistolaiseksi ideologiaksi. Kirja myöskin analysoi kriittisesti uusliberalismin filosofian rakenteet ja pohjat hyvin syvällisesti, paljastaen sen psykologisia oletuksia.

Löppösen mukaan uusliberalismista tuli valtavirtapolitiikkaa, kun uusliberaali taloustieteilijä Friedman todisti, että jos poliitikot yrittävät pitää työttömyyden matalana korkean inflaation politiikalla, menestys on vain lyhytaikainen. Friedmanin mukaan tällainen politiikka aiheuttaa pitkällä aikavälillä työttömyyden kasvua: talous ajautuu lopulta stagflaatioon. (Talous ei kasva, mutta korot nousevat) Tämän vuoksi valtioitten pitää luopua työttömyyden kasvun estämistä ja sen sijaan varmistaa mahdollisimman alhainen inflaatio. Näin tuotteet ja lainat pysyvät matalina ja yritystoiminnasta kannattavampaa.

Uusliberalismi onkin ideologia, jolla on vahva usko markkinoitten itsesääntelyyn ja sen vuoksi sen kannattajat vastustavat kaikkia valtion toimintaa, joka voisi muuttaa herkän järjestelmän ”luonnollista” tasapainoa.

Vapautta ilman demokratiaa

Löppösen mukaan uusliberalismi ei perustu demokratian laajenemiseen, vaan uskoon, että talous pitää irrottaa demokratiasta ja siirtää talousasiantuntijoitten valvontaan ja suojeluun, päämääränä edistää kapitalismin tehokkuutta ja kilpailukykyä. Tätä järjestelmää uusliberalismin pääteoreetikko Friedrich A. Hayek kutsui ”demarchyksi” tai ”rajoitettuksi demokratiaksi”.

Kirjan mukaan rajoitettu demokratia erottaakin uusliberalismin klassisesta liberalismista, koska alkuperäisen liberalismin idea oli laajentaa demokratiaa, mutta uusliberalisteille demokratian laajentaminen tarkoittaa vääjäämätöntä ajautumista totalitaristiseksi koettuun sosialismiin. Kirjan mukaan uusliberaaleille yhteiskunnan alemmat luokat ovat loisia, jotka vaativat rikkailta verojen muodossa varastettuja tuloja käyttöönsä, joten heiltä on vietävä joitain kansalaisoikeuksia pois, suojellakseen järjestelmää.

Kirjailijan mukaan uusliberaalit kuten Hayek vastustivat ”yhteiskunta” käsitteen käyttöä, koska se tarkoitti, että ihmisillä olisi kykyä tehdä pyyteetöntä yhteistyötä toistensa kanssa laajemmissa ryhmissä kuin oman perheen sisällä.  Hayekin mukaan tällainen ajattelutapa on vaarallista, koska se saa ihmiset ajattelemaan, että muillakin ihmisillä kuin heillä itsellään pitäisi olla oikeuksia, mikä taas voi johtaa sosialismiin.

Haykekin yhteiskuntavastaisuudesta onkin peräisin Britannian entisen pääministeri Margaret Thatcherin lause “ei ole olemassa yhteiskuntaa, vaan yksilöitä”. Löppöpsen mukaan juuri tällainen lähes atomisoiva ajattelu on luonut nykyisen maailman, jossa ihmiset tuntevat olevansa erityksissä toisistaan, jolloin he masentuvat ja syrjäytyvät, ruokkien juurikin äärikonservatiivisia voimia, jotka taas väittävät kommunistien, vähemmistöjen tai naisten aiheuttavan ongelmia.

Löppösen mukaan tämä usko rajoitettuun demokratiaan perustuu Hayekin ideaan, että eriarvoisuus on välttämätöntä kapitalistiselle järjestelmälle, koska eriarvoisuus syntyy kilpailusta, jolloin markkinamekanismi palkitsee eri kykyjä eri tavoin. Hallitus, joka pyrkii tasa-arvoon uhkaa tuhota tällaisen järjestelmän.

Kuitenkin, miten saada kansa kansa uskolliseksi tällaiselle demokratian rajoitukselle, ilman represiota? Kirjailijan mukaan uusliberaali filosofi Leo Strauss keksi ratkaisuksi iskostaa ihmisiin, että järjestelmä perustuu johonkin pyhään, jolloin siihen ei voida koskea. Straussin mukaan eliitin on pakko valehdella kansalle luomalla ja levittämällä myyttejä: myytti on tämän petoksen väline. Eliitti on tietoinen siitä, että myytti ei ole tosi, mutta se on välttämätön illuusio. Strauss näki valistuksen ja liberalismin demokratisoineen ilmiötä, jotka tuhoavat aitoa tietoa ja luonnollisia hierarkioita ja joita on vastustettava. Myytin käyttö on välttämätöntä, koska ”yksinkertaisten ihmisten” vapaus johtaa demokratiassa kaiken kyseenalaistamiseen, mikä saattaisi tuhota yhteiskuntakokonaisuuden.

Tässä kohtaa Löppösen kirjaa, mieleeni tuli keskustelu, joka pyöri fasistisen teoreetikko Julius Evolan manifestin ympärillä. Eräs lukija kysyi minulta, miksi vasemmistossa ei löydy niin paljon okkultistisia tai muuten uskonnollisuuteen kaleillaan olevia poliittisia filosofeja? Koska kannatan Corey Robinin teoriaa, että oikeistokonservatismi perustuu vallitsevien yhteiskunnallisten hierarkioitten puolustukseen, spekuloin mahdolliseksi syyksi, ettei kaikkia hierarkioita voida perustella järjellä, jolloin on pakko mystifikoida ne.

Yhteiskunta ja ihmiset jatkuvasti muuttuvat, jolloin kenenkään ihmisen tai yhteiskuntaluokan asema voi olla pysyvä. Vastasinkin lukijalle, että tämä pakottaa hierarkioitten puolustajat etsimään jonkun maallisen järjen ulkopuolella olevan selityksen, jolloin myytit ja uskonnot tarjoavat paremman vaihtoehdon. Esimerkiksi Julius Evola uskoi, että hän kykenisi “pelastamaan” fasismin kehystämällä sen hierarkiat itse Jumalan luomiksi.

Samalla mieleen tulee brasilialainen äärioikeistolainen teoreetikko Olavo de Carvalho, jonka kieltää ihmisoikeudet, koska hänen mukaansa “oikeus” ja “demokratian laajentaminen” ovat vain eufemismi muitten ihmisten pakottamiselle. Carvalho uskookin, että vapaa markkinatalous toimii parhaiten, jos kaikki ihmiset saadaan uskollisiksi kristityiksi.

Löppösen luonnehdinta uusliberalismin myyttisestä ajattelusta osoittaa, että olin oikeassa. Miten voitkaan kyseenalaistaa rajoitetun demokratian, jos se on vaikka Jumalan luoma? Löppönen kertookin, että useimmiten uusliberaalit ovat liittoutuneet uskonnollisten konservatiivien, jopa fundamentalistien kanssa, päästääkseen valtaan.

Tämä on hyvin ristiriitaista, koska juuri kapitalismi aiheuttaa konservatiivisten arvojen murenemisen, mutta jos pitää valita vallitsevien hierarkioitten puolustamisen ja perhearvojen välillä, konservatiivit tulevat valitsemaan ensimmäisen joka kerta. Parempi olla masentunut ja yksinäinen valkoinen heteromies yhteiskunnan huipulla kuin jakaa tämä tila naisten ja vähemmistöjen kanssa.

Löppönen pyrkiikin kirjassaan osoittamaan erilaisilla käytännön esimerkeillä, että uusliberaalien epäluottamus demokratiaan on ajanut heitä tukemaan niin Yhdysvaltojen rotuerottelua, Chilen oikeistodiktatuuria kuin itse imperialismia. Kirjailija jatkaakin väittämällä, että kun entiset siirtomaat alkoivat itsenäistyä, uusliberaalit kannattivat valkoisten johtamia apartheid-hallintoja, koska uskoivat niitten turvaavan parhaiten maailman markkinoitten vapauden.

Imperialismin kannatus oli minulle uutta, vaikka esimerkiksi Neuvostoliiton perustaja Vladimir Lenin teoretisoi, ettei kapitalismi pärjää ilman imperialismia. Se onkin ironista, että uusliberalistit ja kommunistit ovat samaa mieltä jostain.

Mutta Löppösen mukaan lievemmässä muodossa uusliberalismin demokratiakriittisyys heijastuu megakorporaatioitten olemassaolon oikeutuksena. Kirjailijan mukaan uusliberaali Chicagon koulukunta ei uskonut markkinoitten ratkaisevan kaikkea, vaan se siirtyi luomaan kilpailuprosessiteorian, jonka mukaan joskus monopolit ja hierarkiat ovat tehokkaampia kuin vapaa kilpailu.

Uusliberaali teoreetikko Donald Coasen mukaan valtioitten ei pitäisi estää tai rajoittaa monopoleja, jos ei pystytä tarkasti osoittaman, että monopoli tai jokin yritystoiminta haittaa taloutta. Uusliberalismin suurimmat saavutukset ovatkin Googlen, Amazonin ja Facebookin kaltaiset suuryritykset, joilla on enemmän varallisuutta kuin kokonaisilla valtioilla ja niin ylivoimainen markkina-asema, ettei melkein kukaan maailmassa voi toimia ilman niitten tuotteita.

Kyseiset suuryritykset eivät kuitenkaan ole kirjailijan mukaan uusliberalismi tahaton sivuvaikutus, vaan päämäärä, koska uusliberaaleja tukivat 30-60-luvulla suuryrykset, kuten AT&T, Chrysler, DuPoint, Ford, GE, GM, IBM, Lockheed Martin, Shell, Sun Oil, Exxon, Gulf ja Mobil. Joukossa onkin elektroniikka-, telekommunikaatio-, sota- ja öljyteollisuuden jättiryrityksiä.

Lukiessani tätä kirjaa, tuli mieleen Sidney Lumetin ohjaama “Network” (1976) elokuva, jossa televisiokanavan päällikkö paljastaa tarinan sankarille maailman olevan suuryritysten hallinnassa: “Ei ole sellaista kuin Amerikkaa tai demokratiaa. On vain IBM, ITT, AT&T, DuPont, Dow, Union Carbide, ja Exxon. Nämä ovat maailman valtioita nykyään — Emme enää elä valtioitten tai ideologioitten maailmassa. Maailma on nykyään korporaatioitten kokoelma, joita määrittelee muuttumattomat businessin lait”. Ei ole sattumaa, että kyseinen kulttielokuva julkaistiin 70-luvun lopussa, jolloin uusliberalismi nousi Yhdysvaltojen hallinnon keskeiseksi taloudelliseksi filosofiaksi.  

Lisäisin vielä, että sota– ja öljyteollisuus on todettu olevan nykyään ilmastonmuutoksen suurimmat syylliset. Ei vain siinä, että esimerkiksi öljy-yhtiöt levittivät ilmastodenialistista propagandaa, vaan koska ne oikeasti saastuttavat ylivoimaisesti eniten. Löppösen lista ei ole edes täydellinen, koska tästä puuttuu uusliberaaleja tukevat kemikaaliyhtiö Koch industries ja öljynporausyhtiö Frac Tech, jotka ovat syyllistyneet sekä työntekijöittensä oikeuksien polkemiseen, luonnon saastuttamiseen, että äärioikeiston tukemiseen ja ilmastodenialismin levittämiseen. Kummankin yritysimperiumin omistajat ovat vakaumuksellisia fundamentalistikristittyjä, jotka uskovat uusliberalismin rajoittamattomien markkinoitten filosofiaan ja ovat valmiina investoimaan kyseisen ideologian vallassaolon keinolla millä hyvänsä, vaikka avustamalla uusfasistisia liikkeitä.

Uusliberalismi ei kuitenkaan ole äärioikeistolainen ideologia, vaan se on hyvinkin suvaitsevainen. Löppönen korostaa, ettei uusliberalismissa ole väliä mitä etnisyyttä, uskontoa tai sukupuolta ihmiset ovat, kunhan heillä on jotain arvokasta annettavaa markkinoille. Kuitenkin harvoin tällainen idelogia pääsee demokraattisesti valtaan, vaan sen on juuri sitouduttava johonkin identiteettiin, kuten fundamentalistikristillisyyteen tai valkoiseen ylivaltaan.

Ongelmia

Löppösen mielestä Suomessa ei ole koskaan sovellettu uusliberalismia, koska mikään maamme oikeistolaisista hallituksista ole korostanut tässä kirjassa esiintyvien teoreetikkojen ajatuksia. Kirjailijan mukaan varsinaiset kotimaiset uusliberaalit ovat lymyilleet ulkoparlamentaarisissa järjestöissä, kuten Libera ja Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA). Kirjailijan mukaan näillä järjestöillä on jonkin verran vaikutusvaltaa suomalaisessa politiikassa, mutta ei niin paljon, että hyvinvointivaltiota olisi innokkaasti ajettu alas yhtenäisellä vakaumuksellisella projektilla.

Kuitenkin Löppönen rajoittaa itseään käsitellessään uusliberalismia tiukkana dogmaattisena ideologiana, koska harvoin ideologiat käytäytyvät todellisessa maailmassa kuten suunniteltu. Esimerkiksi kommunismi muuttui aika radikaalisti, kun sitä alettiin soveltaa käytännössä Neuvostoliitossa.

Esimerkiksi globaaliin poliittiseen talouteen erikoistunut tutkija Lauri Holappa on hiljattain päättynyt luopua koko uusliberalismi termin käytöstä juuri, koska käytännön politiikassa se ei käyttäydy yhtä radikaalisti kuin teoriassa.Sen lisäksi hän vetoaa samaan käsitesotkuun, johon viittasin tämän arvion alussa.

Holappa nostaakin esiin maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen korvaavaa käsitettä uusliberalistiselle politiikalle: ”ekonomismi”. Teivainen mukaan ekonismi kuvaa sitä poliittista ilmiötä, jossa talouskuriin vedoten demokratiaa kavennetaan ja suositaan sen sijaan asiantuntijavaltaa.

Esimerkiksi Sipilän hallituksen 2015-2019 aikana luoti työttömyysturvan aktiivimalli on hyvä esimerkki ekonomismista. Aktiivimalli perustui Tanskan malliin, jossa työttömiä pakotetaan ottamaan mitä tahansa töitä tai koulutusta vastaan, jotta he voisivat saada työttömyysetuuksia. Jos työtön ei osoita tarpeeksi ”aktiivisuutta”, hänen etuudet aletaan leikkamaan. Mallin epädemokraattisuus näkyi siinä, että KELA automatisoi tukiäätöksen, tehden siitä valittamisesta mahdotonta.

Helsingin Sanommat kuvaa Tanskan aktiivimallin ideaa näin: ”Tarkoituksena on saada aikaa joustavat työmarkkinat, jotka pystyvät vastaamaan nopeasti talouden tarpeisiin. Työpaikkoja ei tarvitse suojata, vaan luova tuho saa jyllätä – vaikka ihmisiä irtisanotaan, vahva turvaverkko ottaa heidät vastaan ja sinkauttaa heidät pian uuteen työpaikkaan” tai kuten artikkelia varten haastateltu tanskalainen työvoimatoimiston osastopäällikkö Jensi Sibbersen sen ilmaisee: ”Ajatuksena on, että jos pystyt työskentelemään, sinun on työskenteleltävä vaikka vain yksi tunti. Sinun on oltava työmarkkinoitten käytettävissä”

Aktiivimalli ei mahdu Löppösen uusliberalismimääritelmään, koska sen tarkoitus on oltava hyvinvointivaltiota tehostava mekanismi.Tai oikeastaan hyvinvointivaltio on oltava markkinoita tehostava mekanismi, mikä on vielä ironisempaa, kun markkinoitten pitäisi itsessään tehokas.

Kuitenkin aktiivimalli kuvataan palvelevan esinsijaisesti markkinoita, eikä työttömiä. Työttömät ovatkin aktiivimallissa vain yksityisten yritysten pätkätyövoimareservi, joka voidaan hankkia silloin kun yrityksessä menee hyvin ja irtisanoa heti kun ei. Aktiivimalli luokin ihmisistä juuri Hayekin visioimaa toisistaan eristäytyneitten yksilöitten massaa, jolla ei ole mitään sanottavaa markkinoista. Joukko juurettomia työntekijöitä jotka vain pyörivät markkinoitten syklisten aaltojen pyörteissä, vaikka vakituista työtä tai identiteettiä. Hayek ei kuitenkaan ehtinyt visioida kyberneettistä kyttäysjärjestelmää, joka on täysin irti ”liiallisesta” demokratiasta.

Löppösen kirjassa ilmeneekin, että tämä epädemokraattisuus talousasioissa on koko uusliberalistisen ideologian ydin. Teivaisen artikkeli ekonomismista julkaistiin vuosi ennen Löppösen kirjaa, joten ehkä hän olisi voinut käsitellä tätä Teivaisen huomiota edes jonkin verran kirjassaan.

Tämän kirjan suurin ongelma on kuitekin kirjailijan avoin asenteellisuus, joka heijastui epätarkkojen käsitteiden käyttämiseen ja suoranaiseen pilkkaan, kuten:  ”Minulle tuottaa vaikeuksia päättää, voiko lausuntoja pitää älykkäinä tai viisaina, mutta ainakin ne osoittavat jonkinlaista todellisuudentajua” toki hauska virke, mutta ei ihan tieteellisin tapa käsitellä jonkun toisen maailmankuvaa.

Pahinta on kuitenkin, että kirjan uskottavuus kärsii, kun joillekkin kirjan väittämille ei ole tarkkoja lähteitä.

Yhteenveto

Paavo Löppösen ”Vapauden markkinat. Uusliberalismin kertomus” on hyvä kirja, joka vastaa kysymykseeni onko uusliberalismi ideologia? Löppösen kirja antaa aika kattavan esityksen, että uusliberalismi on nimenomaan vakaumus, jolla on yhdenmukainen teoreettinen kirjallisuus ja oppi-isät. Sen kannattajia on olemassa ja he ovat uskollisia opeille, mutta samalla tarpeeksi joustavia, että kykenevät pysymään vallassa vaikka todellisuus jatkuvasti osoittaa heidän ideoittensa olevan väärässä.

Kuitenkin tätä kirjaa on luettava kriittisellä silmällä, sen joskus epätarkkojen lähteiden ja kirjoitusasun takia. Tämä teos ei olekkaan puolueeton tieteellinen esitys maailman vaikutusvaltaisemmasta ideologiasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s