Amerikan radikaali maanalainen

Toimittaja Bryan Burroug huomasi, että amerikkalaisesta äärivasemmistolaisesta terrorismista on kirjoitettu hyvin vähän, eikä oikeastaan melkein kukaan muista koko ilmiötä. Esimerkiksi kuulin ensimmäisen kerran Pentagonin räjäyttäneen Weather Undeground-terroristiryhmästä vasta viime vuonna.

Burroug valittaa, että nykyään moni amerikkalainen luulee terrorismin rantautuneen Yhdysvaltoihin kolmen matkustajalentokoneen mukana vuonna 2001. Mutta terrorismi on hyvin vanha amerikkalainen ilmiö, joka lähes kirjaimellisesti räjähti 60-luvun lopulla. Joten hän päätti kirjoittaa 60-80-luvun äärivasemmistolaisesta terrorismiaallosta kirjan: “Raivon päivät. Amerikan radikaali maanalainen, FBI ja unohdettu vallankumouksellisen väkivallan aikakausi” (2015)

Kirjailija kokosi tähän kirjaan FBI:n nykyään julkiseksi luokitellut asiakirjat sekä haastatteli elossa olevia aktivisteja ja konsultoi aikalaiskirjoituksia ja muita dokumentteja, kooten hyvin tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan amerikkalaisen äärivasemmistolaisen terrorismin evoluutiosta ja niitä vastaan taistelleesta tiedustelupalvelusta. Kirjassa käydäänkin läpi terroristien ja heitä jahdanneitten viranomaisten ja uhrien elämänvaiheet ja ajatukset.

Idea

Kirja alkaakin järkyttävällä tiedolla, että pelkästään vuonna 1972 Yhdysvalloissa tapahtui yli yhdeksänsataa pommi-iskua. FBI:n tilaston mukaan vuosina 1971-1972 kirjattiin 2500 pommi-iskua Yhdysvalloissa. Suurin osa näistä terrori-iskuista olivat äärivasemmistolaisten ryhmittymien suorittamia.

Kirja käsittelee nykyään lähes historian unohtamia kommunistisia ääriryhmiä kuin Weather Undergound (suom. Maanalainen sää), Black Liberation Army (Suom. Musta vapautusarmeija) Symbionese Liberation Army (Suom. Symbioottinen vapautusarmeija), Fuerzas Armadas de Liberación Nacional Puertorriqueña  (Suom. Puertoricolaiset aseistetut vapautusvoimat) ja monia muita.

Mutta kirjailijan mukaan vain prosentti näistä terrori-iskuista päättyi kuolemiin. Tyypillinen pommi-isku tuhosi jonkun tyhjän amerikkalaisen yrityskonttorin vessan seinät. Mutta iskuja oli niin tiheään, että esimerkiksi New Yorkin kaupungissa pilvenpiirtäjiä evakuoitiin lähes päivittäin. Kirjailijan mukaan vuosikymmenen tappavin pommi-isku tappoi yhteensä viisi ihmistä.

Kirjaailija käsittelee näitä liikkeitä melko puolueettomasti, mutta ymmärtäväisesti, kuitenkin kaunistelematta tai peittelemättä näitten ryhmittymien todella äärimmäistä ideologiaa ja taktiikoitta. Tässä teoksessa esiintyykin vasemmistolaista vihapuhetta, joka on nykystandardeissa todella rajua ja osoittaa miten laaja sananvapaus Yhdysvalloissa on.

Miksi?

Kirjailijan mukaan syy 60-luvun nuorten radikalisoitumiseen äärivasemmistolaiseen terrorismiin ei johtunut kommunistisen talousjärjestelmän koetusta paremmuudesta tai rikkaita kohtaan koettusta kateudesta, vaan afroamerikkalaisten kokemasta sorrosta ja Vietnamin sodan kauhuista.

Kirjailija mukaan 50-luvun lopussa ennätyksellinen määrä nuoria oli päässyt yliopistoon ja televisiosta tuli valtavirtaa. Yhtäkkiä kaksi eri maailmaa törmäsivät väkivaltaisesti yhteen. Yksi oli nuorten omakohtainen vanhempien kotona luoma suojattu maailma, jossa Yhdysvallat oli moraalisesti ylivertainen demokratia ja toinen oli median ja yliopistojen kuvaama julma rasistinen imperiumi.

Merkittävä määrä nuoria tunsi itsensä huijatuksi. He kokivat syvää häpeää itsenään ja koko maataan kohtaan, jonka piti olla maailman paras valtio, mutta joka samaan aikaan lynkkasi ja pommitti viattomia ihmisiä vain koska he olivat eri värisiä tai halusivat itsenäisyyttä. Nämä häpeän ja petetyksi tulemisen tunteet ajoivat nuoret kyseenalaistamaan kaikki auktoriteetit ja kulttuurin arvot. Jotkut menivät kyseenalaistamisessaan äärimmäisyyksiin, tuhoisin seurauksin.

Kirjailijan mukaan samaan aikaan 50-luvulla afroamerikkalaiset alkoivat omatoimisesti järjestäytyä poliittiseksi liikkeeksi kuomakseen rotuerottelulait. Mutta ajan mittaan moni heistä alkoi turhautua Martin Luther Kingin jr passiivisen vastarinnan taktiikkojen tuoman muutoksen hitautta ja heitä vastaan kohdistetusta barbaarisesta väkivallasta. Samaan aikaan vasemmistossa alettiin turhautua demokratiaan kansalaisoikeusaktivistien ja presidentti Kennedyn murhien vuoksi. Moni alkoi kokea, etteivät kansalaisoikeustaistelut olleet poliittisia kamppailuja, vaan kirjaimellista sotaa.

Esimerkiksi entinen Martin Luther King jr seuraaja H. Rap Brown julisti eräässä mielenosoituksessa: “Tämä ei ole mellakka, veli! Tämä on kapina ja meillä on neljäsataa vuotta syitä repiä kaikki irti! Ei edes tarvita suurta ryhmää toteuttamaan sen, veljet. Kolme miestä voi polttaa tämän kokoisen kaupungin. Tätä kutsutaan sissisodaksi!”

Samaistun kirjassa kuvatun nuorten aktivistien tunteisiin. Olen lukenut ja nähnyt lukuisia rotuerottelun kauhujen kuvauksia ja ensimmäinen tunne, joka niistä syntyy ei ole suru, vaan raivo. Luonnollisesti ensimmäinen idea, joka tulee mieleen, on kostaa kiusaajalle. Moni aikalainen päättyi samaan johtopäätökseen.

Kirjailijan mukaan moni koki rasismin ja Vietnamin sodan osaksi yhtä ja samaa ylivoimaiseksi ahdistavaksi ja oksettavaksi koneistoiksi, jota he alkoivat kutsua “hirviöksi”. Monet päättyivät siihen johtopäätökseen, että ainoa tapa pysäyttää hirviö, oli vallankumous, joka tuhoaa perusteellisesti Yhdysvaltojen liittovaltion.

Kirjailija kutsuu tällaista ajattelua apokalyptisiksi vallankumoukselliseksi ideologiaksi, koska moni tämän ajan terroristityhmistä ei tavoitellut konkreettisesti kommunistista yhteiskuntaan, vaan he halusivat ensisijaisesti tuhota vallitsevan järjestelmän ja sitten miettiä mitä tehdä.

Vasemmistossa syntyikin äärimmäistä kommunismia ajava ideologia, jossa kaikki piti kollektivisoida, kuten seksi, huumeet ja hammasharhat, mikä ajoikin satoja ihmisiä seksiorgioihin, huumeriippuvuuteen ja yhden ainoan hammasharjan jakamiseen koko terroristisolun kesken sekä järjettömiin pommituskampanjoihin.

Koska ainoat väkivaltaista vallankumousta teoretisoivaa ja opastavaa kirjallisuutta olivat kommunistien kirjoittamia, moni kansalaisoikeusaktivisti alkoi lukea niitä ja kokea kommunismin olevan ainoa tapa saavuttaa rotujen välinen tasa-arvo. Tämä yhdistettynä globaalissa etelässä tapahtuviin kommunistien johtamiin itsenäisyystaisteluihin, johti yleiseen uskomukseen, että kapitalismin on tullut tiehensä päähän, että kommunistinen vallankumous oli vain nurkan takana. Kirjailijan mukaan jopa amerikkalainen poliittinen- taloudellinen eliitti uskoi samaan, mikä antoi tiedustelupalveluille melko vapaan käden kitkeä nämä terroristiryhmät kaikilla mahdollisilla keinoilla, johtaen laittomuuksiin sortumiseen.

Samaan aikaan terroristiryhmät yrittivätkin saada tukea Kuubalta ja muilta kommunistivaltioilta, mutta kannustinsanojen lisäksi moni ei saanut yhtään mitään muuta kuin turvapaikan, mikä voi selittääkin näitten ryhmien epäonnistumisen.

Puheista teoiksi

Koko 1960-luvun aikana moni kansalaisoikeusaktivisti puhui vallankumouksesta ja jotkut, kuten Malcolm X ja Mustat pantterit menivät pidemmälle puhumalla verisestä vallankumouksesta. Kuitenkin tällaiset puheet olivat vain puhetta, jota ei pitänyt ottaa tosissaan.

Kirjailijan mukaan esimerkiksi Mustat pantterit käyttivät vallankumousretoriikkaa julkisuuden saamiseksi ja rekrytoidakseen ihmisiä puolueensa. Heidän todellinen tarkoitus, oli kerätä kaikki vihaiset mustat nuoret kunnostamaan omat yhteisöt ylläpitämällä ruokapankkeja ja muita itsenäisiä sosiaalisia palveluita. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Mustan pantterin johto joko vangittiin tai murhatiin viranomaisten toimesta. Kirjailijan mukaan monille entisille mustille panttereille ja heitä tukeneille valkoisille aktivisteille vallankumouspuheet muuttuivat konkreettisiksi kehotuksesi kostaa valtiota vastaan.

Weather Undeground ja Musta vapautusarmeija perustettiinkin kostoksi Mutien panttereitten tuhoutumiselle. Ideana oli terrorismilla innostaa kansa kapinoimaan, kunnes nämä ryhmät voisivat ottaa kapinan ohjaukseen ja kaataa koko maan hallinto suuressa vallankumouksessa. Kuitenkin näin ei käynyt ja ajan mittaan nämä ryhmät joko hajosivat sisäisiin ristiriitaisuuksiin tai viranomaisten toimesta, antaen tilaa vielä radikaaleimmille ja oikeastaan lähes mielisairaisiin kommunistisiin terroristiryhmiin, jotka olivat enemmänkin kultteja kuin kunnolla järjestäytyneitä poliittisia ääriryhmiä.

Kirjassa kuvataankin, miten epäonnistuttuaan samaan työläiset kapinoimaan kommunismin puolesta, äärivasemmisto siirtyi agitoimaan vankeja, jolloin syntyi täysin moraalittomia, mutta samaan aikaan epäjärjestäytyneitä terroristisoluja.

Tässä huomaakin äärivasemmistolaisen ja –oikeistolaisen terrorismin eron. Kirjan mukaan kaikki sen käsittelemät terroristityhmät pyrkivät välttämään viattomien ihmisten murhia hälyttämällä etukäteen pommin sijainnin, mahdollistaen ihmisten evakuoinnin. Ainoastaan sekä kommunistinen, että nationalistinen puertoricolainen terroristiryhmä tappoi muutaman kerran viattomia ihmisiä pommi-iskuilla, mutta nekin se koki tarpeelliseksi perustelemaan uhrien seassa olevilla “riistokapitalisteilla”, jotka olivat “todellisia” kohteita. Kaikista verenhimoisemmat ryhmät taas keskittyivät vain poliisien salamurhaamiseen, koska nämä edustivat “valtion sikoja”.

Äärioikeistolainen terrorismi taas keskittyy lähes ainoastaan viattomien ihmisten teurastukseen, erityisesti jos nämä ovat rukoilemassa kirkossa, synagogassa tai moskeijassa. Esimerkiksi mikään äärivasemmistolainen terroristiryhmä tässä kirjassa ei lähtenyt murhaamaan kokonaisia perheitä, naisineen ja lapsineen, kuten äärioikeistolla on tapana.

Enkä tarkoita, että äärivasemmistolainen terrorismi olisi “parempaa”, koska kyllä nämä ryhmät päättyivät viattomienkin ihmisten murhaamiseen, mutta ero on aika selkeä. Syy löytyy ideologioitten erosta: äärioikeistolainen ideologian kovinta ydintä on tiettyjen ihmisryhmien hävitys, kun taas –vasemmistolaisen on järjestelmän.

Ongelmia

Tämän kirjan suurin ongelma on kirjailijan vähän omituinen tapa seksualisoida terroristit. Tässä saatkin lukea erään naisterroristin “kytevästä seksuaalisuudesta” tai terrorismia teoretisoineen vankila-aktivistin “vahvasta, mustasta ja kieltämättä seksuaalisesta olemuksesta”.

Kirjailija kuvaakin pariin kertaan, miten seksuaalisesti kiihottuneita naiset ja miehet olivat eräitten aktivistien läsnäolossa. En ole ihan varma kuinka tosissaan joku lähtee tukemaan terroristiryhmää näin pinnallisista syistä tai miksi olisi tärkeä edes kuvata terroristien seksikkyyttä?

Sitten yhdessä vaiheessa kirjailija vähättelee vankilassa radikalisoituneitten ihmisten motiiveja. Todeten esimerkiksi, että kaksi vankia radikalisoituivat kommunismiin, koska kyseinen ideologia kehysti heidän rikollisen elämänsä sankarilliseksi uhritarinaksi, jossa ryöstöt ja raiskaukset olivat vain epätoivoisia yrityksiä löytää itsekunnioitusta ja itsenäisyyttä rasistisessa kapitalistisessa järjestelmässä.

Näin toki voidaan sanoa, mutta olisi jotenkin osattava osoittaa heidän radikalisoituneen pelkästään näin itsekeskeisistä syistä. Esimerkiksi ISIS radikalisoi vankeja pelastuskertomuksella, jossa rikollinen voi pelastaa ”sielunsa” jos hän toimii terroristijärjestön puolesta. Voi hyvinkin olla, että kirjassa esiintyvät entiset vangit kokivat kommunismin samanalaisena aatteena, jossa uhraamalla itsensä ”kansan pelastukseen” he hyvittävät entisen rikollisen elämänsä aiheuttamia haittoja.

Ehkä jopa raiskaajilla on jonkinlainen myötätunto muita ihmisiä kohtaan, mikä ajoi heidät ajamaan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia, vaikkakin väkivallan kautta. Enkä tarkoita näitten aktivistien olevan parempia tai hyviä ihmisiä maailmankuvansa takia, vaan että ihmiset eivät ole pelkästään pahoja tai hyviä.

Yhteenveto

Bryan Burrouin ”Days of Rage: America’s Radical Underground, the FBI, and the Forgotten Age of Revolutionary Violence” on todella hyvä ja monipuolinen tietokirja, joka jäljittää hyvin yksityiskohtaisesti yhden historiamme lähes unohdetuista jaksoista. Kaikkesta väkivallasta ja uhosta huolimatta nämä äärivasemmistolaiset ryhmittymät eivät saavuttaneet muuta kuin pari mielenkiintoista elämänkertaa ja niihin viitataan muutamassa elokuvassa ja hip-hop albumissa. Juuri koska nämä ryhmät eivät saavuttaneet mitään on syy, miksi ne ovat maksimissaan historian alaviitteitä.

Kuitenkin näitten ryhmien väkivaltaisuus vaikutti politiikkaan, mutta ei tavalla, jolle niitten jäsenet olisivat halunneet.  Kirjan mukaan äärivasemmistolainen terrorismi pelotti amerikkalaisia niin paljon, että moni äänesti Nixonia ja Reagania juuri niitten vuoksi, koska kummatkin konservatiiviset presidentit lupasivat palauttaa kaduille lain ja järjestyksen. Kuten eräs aikalainen sanoi: “Lopettaakseen kaiken sen hulluuden!”

Kuitenkin kirjan lopussa vankilassa oleva entinen Mustan vapausarmeijan johtaja Sekou Odinga totesi kirjailijalle: “Yhdysvaltojen [rakenteelliset] ongelmat ovat vain pahentuneet. Jossain vaiheessa se tulee romahtamaan, koska imperiumit aina kaatuvat. Se on jo matkalla tuhoon. — Nykynuorison onkin valmistauduttava korjaamaan jäljet, kun niin tapahtuu” 

Voidaan todetakin, että elämme uuden levottomuuksien aaltoa, jossa riehuvat äärioikeisto ja jihadistit. Kapitalismi on jopa oikeistolaisten tahojen toimesta julistettu rikkinäiseksi ja samaan aikaan ilmastonmuutos haastaa koko järjestelmän järkevyyden. Vaikka homoilla, naisilla ja mustilla on nyt paremmat oltavat kuin 60-luvulla, monet silloin havaitut rakenteelliset ongelmat ovat yhä olemassa ja uusi aktivistien sukupolvi on noussut barrikadeille, vaatien kokonaista järjestelmän, eikä vain asenteitten muutosta. On odotettava, valitseeko tämä uusi sukupolvi apokalyptisen vallankumouksen vai demokraattisen kansalaisoikeusaktivismin tien.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s