Sosialistinen manifesti

Samalla, kun äärioikeisto on noussut Yhdysvalloissa, sosialismi on alkanut saada kasvavaa suosiota nuorison keskuudessa. Monet asiantuntijat ovat kuitenkin jakautuneita siitä, mitä tämä tarkoittaa? Joittenkin mukaan maan luisumista kommunismiin, toisen mukaan amerikkalaisen surkean koulutusjärjestelmän tulos, jossa hyvinvointivaltiota kannattavat nuoret luulevat erheellisesti olevansa sosialisteja.

Kuitenkin selvästi jonkinlainen sosialismin suosio on kasvussa, kuten ”sosialisteiksi” itseään julistavat senaattori Bernie Sanders ja ”The squad” kutsuttujen nuorten naiskansanedustajien ryhmän vaalimenestykset osoittavat. Tarttuakseen tähän sosialismin nousun aallonharjalle, uusmarxilaisen Jacobin-lehden päätoimittaja Bhaskar Sunkara julkaisi viime vuonna ”Sosialistisen manifestin: argumentti radikaalin politiikan puolesta äärimmäisen epätasa-arvon aikakaudelle” (oma suomennos)

Idea

Bhaskar Sunkara pyrkii manifestissaan argumentoimaan, että ratkaisuksi lähes kaikille nykymaailman ongelmille on sosialismi.

Vaikka kirjailija kutsuu omaa käsitystään sosialismista ”demokraattiseksi sosialismiksi”, se on käytännössä vanhaa sosialidemokratiaa. Vanhalla sosialidemokratialla tarkoitan sitä 1900-luvun alun sosialidemokratiaa, jonka päämääränä oli demokraattisesti ja asteittain siirtää kansakunta kohti kommunismia. Nykyiset demaripuolueet ovat täysin luopuneet tästä pyrkimyksestä. Kirjailija sanookin, että päästääkseen kommunismiin, sosialidemokratia on ainoa oikea tie, koska verinen vallankumous kokeiltiin ja se osoittautui täysin vääräksi tieksi.

Kirjailija nimeääkin manifestissaan tärkeimmiksi esikuviksi Karl Marxin lisäksi Saksan sosialidemokraattisen puolueen (SPD) teoreetikko Karl Kautskyn (1854 –1938) ja Ruotsin demaripääministeri Olof Palmen (1927 – 1986).

Toisin kuin monissa muissa ideologian kirjoissa, kirjailija sanoo, että on turha ajatella kommunismia joksikin loppuun suunnitelluksi utopiaksi, joka on saavutettava tarkoilla ohjeilla. Sen sijaan kommunismi on kirjailijalle enemmänkin pyrkimys demokratian laajentamiseen, joka voi historian aikana muuttaa useitakin kertoja suuntaansa.

Kirjailija referoikin kommunismin pääteoreetikkoa Karl Marxia, joka jätti kirjoituksissa melko avoimeksi miltä kommunismi näyttäisi. Esimerkiksi Kommunistinen manifesti ei koskaan tarkoitettu ikuiseksi ohjenuoraksi, vaan sen julkaisuajankohdan kontekstiin tarkoitetuksi julkaisuksi.

Se olikin yllättävää, että tässä manifestissa ei vain kerrota, miten maailma olisi parempi, jos työläiset omistaisivat yhteisesti yritykset ja valtio tukisi niitä taloudellisesti, vaan se käsittelee reaalisosialismin historiaa avoimen rehellisesti.

Bhaskar Sunkara ei häpeä ideologiansa historiaa, vaan analysoi pikku tarkasti niin Saksan demaripuolueen kuin Maon kommunistisen kiinan onnistumisia ja epäonnistumisia, muotoillakseen lopuksi parhaimman strategian saavuttaa valta.

Se onkin virkistävää, ettei Sunkara vähättele Marxismi-Leninismin ja maoismin aiheuttamia globaaleja kauhuja, vaan esittää ne puolineutraalisti, yksityiskohtia kaihtamatta, eikä sorru syyttämään ainoastaan ”imperialistisia vihollisia” reaalisosialismin epäonnistumisesta.

Puolineutraaliudella tarkoitan, että selostaessaan jonkun kommunistivaltion historiaa, kirjailija ei arvuuta niissä tapahtumia asioita tunteita vetoavilla epiteeteillä. Mutta kun hän puhuu puhtaasti teoriasta, hän välillä esimerkiksi kirjoittaa ”Maon aiheuttamasta anteeksiantamattomasta tragediasta”. Puolineutraalinen kirjoitustapa antaakin lukijalle tilaisuuden itse analysoida miten kauheita ja ilmiselvän mielipuolisia joittenkin sosialistimaitten megalomaaniset projektit olivat.

Vaikka suurin osa teoksesta käsittelee sosialismin historiaa ja teoriaa, se on aika vauhdikkaasti kirjoitettu, mikä johtuu varmaan siitä, että monet teoksen kappaleista ovat olleet alun perin Jacobin-lehden artikkeleita.

Koska tämä kirja on oikeasti sosialidemokraattinen manifesti, sen retoriikka ei perustu aggressiiviseen vastakkainasetteluun eliitin ja kansan välille, vaan keskittyy enemmänkin kapitalistisen järjestelmän kritiikkiin. Kirjailija erikseen mainitsee, etteivät yksityisten yritysten pomot aina tee asioita oman sydämensä pahuuden takia, vaan koska kapitalistinen voitontavoittelu ohjaa heitä toimimaan riistävästi.

Teoksen ”vallankumous” retoriikkakin korostaa enemmän laajaa ”demokraattista rintamaa”, jossa työväenpuolue ja ammattiliitot kukin vuorollaan painostavat maan eliitin lakoilla, mielenosoituksilla ja lakiehdotuksilla luopumaan vähitellen etuoikeuksista, kunnes lähes kaikki yhteiskunnassa on jonkinlaisessa valtion kontrollissa. Kirjailija kuitenkin korostaa, ettei valtion pidä suoraan omistaa tehtaita ja muuta infraa, kuten Neuvostoliitossa, vaan enemmänkin tukea taloudellisesti ja lakisääteisesti työläisten yhteisesti ja itsenäisesti omistamia organisaatioita.

Ongelmia

Teoksen suurin ongelma on sen vaihteleva kirjoitustyyli, joka juurikin voi johtua siitä, että tämä on oikeastaan aikakauslehden artikkelikokoelma. Sitten tietenkin teos keskittyy Yhdysvaltojen politiikkaan ja rakenteisiin, jotka ovat melko epärelevantteja suomalaisille.

Silti tässä mainitaan monia sosialismin kokeiluja ja niihin liittyviä tapahtumia, kuten Suomen sisällissota, joten tässä löytyy kaikille jotain.

Yhteenveto

Bhaskar Sunkaran ”The Socialist Manifesto: The Case for Radical Politics in an Era of Extreme Inequality” on yksi parhaimmista vasemmistolaisista manifesteista, joita luin. Enkä tarkoita siinä mielessä, että olisin samaa mieltä sen kanssa, vaan koska kirjailija esittää ideansa itsevarmasti, ilman että yrittää peitellä tai vähätellä ideologiansa aiheuttamaa suunnatonta kärsimystä.

Samalla kirjan retoriikka ei perustu turhaan vastakkainasetteluun ja vihan lietsontaa, vaan konkreettisiin ehdotuksiin lisätä ihmisten päätäntävaltaa yhteiskunnassa. Tämä teos onkin jännittävä sekoitus lähes muinaista ja modernia sosialismia, jossa ei uskota sokeasti suunnitelmatalouteen, vaan myönnetään kapitalismilla olevan jonkinlainen positiivinen rooli yhteiskunnan varallisuuden jaossa.