Testamentit

Olen ollut Margaret Atwoodin fani ennen kuin hänen tunnetuimmasta teoksestansa “Orjattaresi” tehtiin HBO:n tv-sarja. Oli vuosi 2014 ja opiskelin avoimessa yliopistossa poliittista historiaa.

Tutustuin silloin mikrohistoriaan, joka on tietyn historiallisen aikakauden tutkimista jonkun tavallisen ”pienen” ihmisen elämäkerran kautta. Mikrohistoriassa uskotaan, että näin voidaan paljastaa paljon enemmän menneestä ajasta kuin tutkimalla suurmiehiä. Yksi oppikirjan esimerkki mikrohistoriallisesta teoksesta on Margaret Atwoodin kirjoittama “Nimeltään Grace” romaani, josta tuli välittömästi suosikkikirjani. Atwoodin tuotanto onkin hyvin lähellä sydäntäni siitä lähtien.

Atwoodin uusin romaani “Testamentit” on ”Orjattaresi” jatko-osa. Orjattaresi kertoo tulevaisuuden dystopiasta, jossa Yhdysvallat on naisia järjestelmällisesti raiskaava äärikristillinen Gilliad-niminen totalitaristinen valtio

Testamentti koostuu eri hahmojen perspektiivistä, mutta ei edellisen kirjan päähenkilön. On kulunut vuosikymmeniä edellisen kirjan tapahtumista ja diktatuuri on yhä olemassa. Kuitenkin tällä kertaa seurataan vastarintaan kuuluvien hahmojen juonitteluja.

Kirjan kerronta rakentuu edellisen romaanin tavoin osittain ensimmäisen persoonan kerronnasta, asiakirjoista ja päiväkirjamerkinnöistä, jotka antavat kuvan, että luet jotain vuosikymmeniä, jos ei satoja vuosia tulevaisuudessa koottua muistelmateosta.

Tunnelma romaanissa on todella hienosti toteutettu ja Atwoodin luoman hyperpatriarkaallisen dystopian maailmaa avataan vähän enemmän. Tämä maailmanrakennus on romaanin parasta antia, koska kirjailija kykeni jäljittämään todella hyvin miten totalitaristisissa diktatuureissa eletään. Tämä siitä huolimatta, ettei ole olemassa niinkin äärimmäistä naisia sortavaa valtiota kuin Gilliad. Mutta monilta aspekteilta Atwoodin dystopia on sekoitus Neuvostoliittoa, Natsi-Saksaa, Saudi-Arabiaa ja Irania.

Erityisen mielenkiintoista on, miten kyyniset opportunistit kehystetään tässä kirjassa lähes olosuhteitten pakosta muodostuneiksi hirviöiksi. Mieleeni tuli erityisesti Neuvostoliitto, jossa moni korkea kommunistivirkamies nousi vallan huipulle maan keskitysleireistä, kun taas rehelliset ideologit teloitettiin erilaisissa puhdistuksissa ja valtajuonitteluissa.

Erityisen mielenkiintoista on, miten Atwood laajentaa totalitaristisen diktatuurin palkitsemisjärjestelmää. Gileadissa naisilla ei ole mitään oikeuksia ja suurin osa ihmisistä elää aineellisessa ja henkisessä puutteessa. Mutta jos osaa pelata korttinsa oikein, nainenkin voi päästä “Tädiksi”, joka on eräänlainen nunnien ja kansankomisarien risteys.

Tavallisessa maailmassa kyseinen virka olisi hirvitys suurimmalle osalle ihmisistä, mutta maailmassa, jossa toinen vaihtoehto on joutua pakkoavioliittoon ja näin aviomiehen raiskaamaksi jos ei murhaamaksi, siirtyminen palvelemaan muita naisia sortavaa koneistoa tuntuu siunaukselta. Näin tehtiin Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa. Ensin viedään kaikkien oikeudet ja sitten palkitaan “uskollisuus” antamalla joitakin vietyjä oikeuksia takaisin, jos vain suostuu palvelemaan sokeasti valtakoneistoa.

Atwoodin tädit muistuttavatkin Isiksen naisprikaateja, joilla on valta partioida katuja ja jopa teloittaa ihmisiä. Naisprikaarien ensisijainen funktio on varmistaa muitten naisten tottelevaisuus. Näin sorrettu kansanosa saadaan palvelemaan omaa sortoaan.

Atwoodin dystopia-sarja saakin voimaa siitä, miten realistinen se on. Syy, miksi ensimmäisestä kirjasta inspiroitunut tv-sarja menestyi ja vaikutti jatko-osan kirjoittamiseen, johtuu politiikan muutoksista. Äärioikeisto ja uskonnollinen fundamentalismi ovat nouseet valtaan useissa maissa tai uhkaavat niitten turvallisuutta.

Jopa täällä Suomessa on avoimesti naisvihamielisiä päättäjiä, kuten perussuomalainen varavaltuutettu Riku Nevanpää. Kyseinen kansanedustaja kommentoi uutta Sanna Marin (SDP) johtamaa  naisvaltaista hallitusta Facebookissa ”Nuo akkelit kuuluvat kotiin hoitamaan lapsia ja jos heillä ei sellaista ole, niin äkkiä tekemään, kyllä joku suostuu nuokin siittämään.” 

Nevanpään lausunto on kuin suoraan Atwoodin dystopiasta revitty, mutta se on tosissaan esitetty poliittinen kannannotto, jonka kyseinen poliitikko tarkensi erillisessä postauksessa muotoon: ”Maan johtoon on nousemassa joukko naisoletettuja. Näiden oikea paikka on kotona lapsia hoitamassa.”

Joku voi kysyä, miten Nevanpään voi halveksia naisia, jos hänen omassa puolueessa on heitä korkeissa asemissa? Samalla tavalla, kun Atwoodinkin ”Orjattaresi” sarjassa. Erityisesti ”Testamentit” käsittelee tätä naisten roolia naisvihamielisen väkivaltakoneiston ylläpitämisessä.

Orjatterisi -sarjassa käy ilmi, ettei naisviha ole viha naiseutta kohtaan, vaan viha vapaata naiseutta kohtaan. Naisvihaajalle nainen on vain esine, jota voidaan hallita ja alistaa.

Esimerkiksi Saudi-Arabiassa naisia verrataan herkkään kukkaseen, jota on suojeltava julmalta maailmalta. Käytännössä tämä ”suuri kunnioitus naiseutta” kohtaan heijastuu saudi-naisten itsenäisyyden puutteeseen kuoleman uhalla.

Naisvihaaja voikin sanoa rakastavansa naisia, olla heille kohtelias, mutta hän näkee naiset vain kiiltävinä esineinä, hienoina eläiminä, joita voi kohdella kuten haluaa.

Samalla tavalla kuin karjatilalliset silittävät lehmiä, puhuvat näille päivittän ja jopa antavat näille uniikin nimen, vaikka loppujen lopuksi lehmät teurastetaan, naisvihaajakin samaan aikaan voi olla kunnoioittava yksittäisiä naisia kohtaan, mutta kokonaisuutena hän pitää naisia vain kertakäyttäisinä synnytyskoneina.

Naisvihaajalle onkin suuri loukkaus, että on naisia, jotka eivät tarvitse miestä mihinkään. Nikonmaa voi kunnioittaa puolueensa naisia, koska hän kokee, että nämä palvelevat hänen konservatiivista maailmankuvaa. Sen sijaan sosiaalidemokraattinen pääministeri, joka kasvoi lesboperheessä on juurikin hirvitys, jonka paikka kuuluisi kotiin ”siitettäväksi”.

”Orjattaresi” ja ”Testamentit” ovatkin varoituksia, että äärikonservatiivinen totalitarismi voi nousta valtaan, joten on aina oltava varuillaan, koska saavutetut oikeudet voidaan myöskin viedä pois.

Ongelmia

Kuitenkin fiktiivisenä romaanina tämä on aika epäonnistunut tekele. Hahmot ja maailma ovat todella hyvin rakennettuja, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jo ensimmäisistä sivuista tiesin kaikki tulevat juonenkäänteet, mikä on ärsyttävää.

Pahempaa on satumainen loppu, jossa kaikki menee todella hyvin, koska ensimmäisen kirjan vahvuus oli juuri se mikrohistoriallinen realismi, että tavallinen yksilö on voimaton valtavien historiallisten voimien edessä.

Tuntuikin, että “Testamentit” kirjoitettiin miellyttämään TV-sarjan faneja, koska TV-sarjan toisesta tuotantokaudesta lähtien juoni lähtee paljon sankarillisempaan suuntaan. Tuntuikin, että Atwood itse joutui kaupallisten voimien painostamaksi ja kirjoitti lähes halpamaisen version omasta romaanistaan.

“Testamentit” olisikin toiminut paremmin, jos se olisi lyhyitten tarinoitten kokoelma, joka avaa enemmän ensimmäisen romaanin maailmaa eri hahmojen kautta, eikä yhtenä suurena sankarillisena jännityskertomuksena, joka se nyt on.

Yhteenveto

Margaret Atwoodin “Testamentit” on romaani, jolla ei ole syytä olla olemassa. Se ei tarjoa oikeastaan mitään uutta verrattuna ensimmäiseen romaaniin kuin muutaman havainnon totalitaristisen yhteiskunnan mekaniikasta. Mutta fiktiivisenä romaanina tämä on vain hieman paremmin kirjoitettua kioskikirjallisuutta, jossa on feministinen perspektiivi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s