Taistolaisuuden harmaa kirja

Olin keskustelemassa Facebookissa natseista, kun joku puhui taistolaisista. En muista, miten päädyimme puhumaan taistolaisista, mutta niin kävi. Muistan vain tunnustaneeni tietäväni taistolaisista hyvin vähän ja pyysin lukuvinkkejä. Joku sitten suositteli tätä Heikki Mäki-Kulmalan, vuonna 2004 julkaistua “Taistolaisuuden harmaa kirja” muistelmaa.

Toisin kuin esimerkiksi keväällä arvioimani Matti Hyvärisen ”Viimeiset taistot” (1994) tietokirja, Mäki-Kumalan teos ei ole tieteellinen analyysi taistolaisten muisteluista, vaan omakohtainen puhdistelu siitä, mikä ajoi nuoren miehen 70-luvulla kannattamaan uustalisnismia?

Idea

Heikki Mäki-Kulmala oli yksi ensimmäisistä taistolaisista, joka aloitti aktivisminsa jo vuonna 1969. Mutta Mäki-Kulmala mukaan hän ei kuulunut johtoon, vaan oli enemmänkin “rivimies”.

Heikki Mäki-Kulmalan mukaan taistolaiseksi ryhtymiseen liittyi sukupolvikokemus, jossa Suomen sisällissodan ristiriidat olivat yhä elävinä suullisessa perinteessä.

Yksi vaikutusvaltaisimmista sisällissodan kertomuksista oli punaisiksi epäiltyjen ihmisten teloitukset valkoisten toimesta. Moni ihminen, joka ei ollut tarttunut aseeseen tai kuulunut punaisiin, teloitettiin henkilökohtaisten kostojen takia tai, koska nämä ihmiset eivät varauksettomasti tukeneet valkoisia.

Kirjailijan mukaan nämä suulliset kauhukertomukset yhä elivät 1970-luvulla ihmisten puheissa, koska moni entinen punakaartilainen ja punaorpo oli vielä elossa ja mukana vasemmistolaisessa järjestökentässä.

Näistä ikään kuin elävistä kertomuksista, moni vasemmistotaustainen nuori alkoi pelätä, että heitä tultaisiin teloittamaan tulevassa sisällissodassa tai valtion repression aallossa, jos he olivat mukana missään ihmisoikeuksiin tai demokratiaan liittyvässä aktivismissa.

Sitä kirjailija ei pohdi, miksi tämä kuolemanpelko ei heijastunut apatiaan, vaan aktivismin lisääntymiseen? Varmaan moni ryhtyikin apatiaan, koska oikeasti taistolaiset olivat vain todella äänekäs vähemmistö.

Kuitenkin kirjan mukaan noihin aikoihin Vietnamin sota oli käynnissä ja monia sotaa vastustavia leimattiin kommunistiksi. Samoihin aikoihin Chilessä tapahtui sotilasvallankaappaus, jossa vasemmistolainen hallitus murskattiin väkivaltaisesti ja satoja tuhansia ihmisiä vangittiin tai tapettiin. Kirjailijan mukaan Vietnamin sodan ja Chilen vallankaappaus saivat monet nuoret kokemaan, että jos ihmisoikeuksien ja rauhan puolustaminen teki heistä kommunisteja, he ovat sitten kommunisteja.

Kirjailijan mukaan samalla monille oli jännittävää ajatella, että olemalla kommunisti, automaattisesti on vastarinnan jäsen, joka on SUPO:n ja CIA:n erityistarkkailussa. Kommunismi saikin kirjailijan mukaan romanttisen auran vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolustajana, suurta mahtavaa imperiumia vastaan.

Sitten nuoret liittyvätkin SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) vähemmistöläisiin, eri taistolaisiin, jotka koettiin olevan “realistisia” kommunisteja.

Kirjailijan mukaan taistolaisten “tieteellinen Marxismi-Leninismi” kuulosti juuri oikealta ideologialta, jonka kautta tuoda yhteiskunnallinen muutos. Syy tähän oli se, että se oli “valmis” ideologia, jolla oli kaikki vastaukset valmiina. Kirjailijan mukaan nuori ei tarvinnutkaan pohtia itse mitään, vaan lukea laajasti Leninin ja Neuvostoliiton tulkintaa marxilaisuudesta ja se siitä.

Mäki-Kulmalan teoksessa on myöskin paljon sarkastista huumoria, vaikkakin se on suurimmaksi osaksi kirjoitettu kristillisen syntitunnustuksen muodossa.

Esimerkiksi kun kirjailija kuvaa, miten eräs taistolainen puolusti Neuvostoliiton puutteellisia oloja kuukautisiin liittyvien tahrojen poistoon, ylistämällä Spuntnik-sateliittia, hän kommentoi “En tiedä, pystyykö ihminen aivan täysipainoisesti ihailemaan sputnikkien majesteetillista vaellusta taivaalla, jos samaan aikaan veri valuu vaatteiden läpi tai tulehdus alkaa kuumottaa”

Taistolaisuus

Kuitenkin taistolaisten kommunismi ei ollut samaa stalinismia kuin 20-40-luvuilla, vaan uutta maolaissävytteistä kolmannen maailman marxismia.

Taistolaisuudessa työväestö itsesään ei ollut se riistetyin kansanosa, vaan erityisesti globaalin etelän köyhät. Joten etelän valtioitten piti vapautua länsimaisesta taloudellisesta riistosta. Juuri Vietnamin sota teki tästä käsityksestä erityisen uskottava.

Taistolaisuudessa länsimaisen nuorison tehtävä on saada omat maat pysymään poissa etelää riistävistä sodista ja taloussuhteista. Tämä kansainvälinen fokus ajoikin liikkeen marginaaliin kotimaisen työväestön kentästä, jota nimellisesti pyrittiin puolustamaan.

Kirjailijalle taistolaisuuden poliittinen “realismin” omaksuminen tarkoitti väkivallan ja mustavalkoisen ajattelun kannatusta. Jos maailma jaetaan riistettyyn etelään ja riistävään pohjoiseen ja Neuvostoliitto oli imperialismia torjuva voima, mikä tahansa Neuvostoliiton arvostelu tarkoitti imperialismin edistämistä. Näin idealistiset rauhaa rakastavat nuoret saatiin puolustamaan henkeen ja vereen yhtä maailmanhistorian julminta imperiumia.

Kirjailijan mukaan kaikki taistolaiset tiesivät Stalinin hirmuteoista ja Neuvostoliiton ongelmista, mutta nämä ikävät faktat pyrittiin vaientamaan mielistä, koska Neuvostoliiton idea itsesään oli arvokas ja oltiinhan sodassa imperialismia vastaan.

Samalla uskoteltiin, että Neuvostoliitto on “rakentamassa sosialismia” ja näin kaikki sen ongelmat johtuvat maan keskeneräisyydestä ja seuraavassa viisivuotissuunnitelmassa ne korjataan.

Mäki-Kulmalan mukaan mustavalkoinen ajattelu ajoikin taistolaiset käsittämään kaikki ihmiset välineinä, eikä yksilöinä. Ihmisillä oli vain arvoa, jos tämä arvioitiin suhteessa johonkin muuhun asiaan, muuten hän ei ollut itseään mitään. Näin, jos ihminen ei kuulunut “kansanrintamaan” tai muuten tukenut Neuvostoliittoa, hän oli merkityksetön. Ajatus vietiinkin niin pitkään, ettei Neuvostoliitosta pakenevia ihmisiä kuunneltu, koska nämä olivat juurikin paenneet Neuvostoliitosta, eli pettäneet rintaman.

Kuitenkin kirjailija vakuuttaa, etteivät taistolaiset suunnitelleet väkivaltaista vallankumousta, vaikka nuorena taistolaisena nykyinen RKP:n presidenttiehdokas Nils Torvalds mainitsi, että valtaan päästyä, joitain ihmisiä on teloitettava.

Mäki-Kulmalan mukaan kaikki puheet vallankumouksesta olivat enemmänkin nuorison uhoa kuin realistinen toimintasuunnitelma. Sen sijaan SKDL pyrki pysymään demokraattisen muutoksen tiessä.

Proletariaatin diktatuurikin käsitettiin taistolaisten keskuudessa enemmänkin “varakeinona” jolla turvata demokraattisesti saavutetut sosialistiset uudistukset, ei päämääränä. Juurikin Chilen vallankaappaus nostettiin varoitukseksi, että jos sosialistit eivät turvaa selustaansa, heidät voidaan kaataa ja kaikki työ sosialismin puolesta valua hukkaan.

Lopulta kuitenkin todellisuus oli se, mikä tuhosi taistolaisuuden. Kirjailija itse kertoo alkaneensa väsyä jatkuvaan itsensä pettämiseen ja hitaasti irtautui taistolaisuudesta, kuten moni muu. Mitään dramaattista hajoamista ei tapahtunut, yksinkertaisesti moni vain kasvoi aikuiseksi ja lopetti sekoilun.

Kirjailija ihmetteleekin jälkiviisaasti, miksi taistolaisuus ylipäätänsä syntyi 1970-luvulla, jolloin reaalisosialismi oli natisemassa liitoksistaan? Ehkä asiaan liittyy juuri nuoremman sukupolven imemät kertomukset vallankumouksesta ja halu osallistua siihen, vaikka laskusuunta oli jo alkanut.

Yhtä paha?

Luettuani tätä kirjaa, en ihan ole varma, miksi taistolaisia rinnastetaan jatkuvasti natseihin? Taistolaisten radikalisoitumiseen syy ei vaikuta olevan viha, jotain ihmisryhmää vastaan, vaan enemmän ahdistus, että tavalliset ihmiset, olivatpa ne vietnamilaiset talonpojat tai mustat Yhdysvaltojen Etelä-valtioissa, olivat kärsimässä suurten järjestelmien ikeessä. Olipa se amerikkalainen imperialismi tai rasismi.

Vaikka taistolaiset vihasivat porvareita ja käsittivät maailman hyvin kyynisen mustavalkoiseksi sodaksi, he käsittivät vihollisekseen enemmänkin poliittistaloudellisia järjestelmiä kuin ihmisryhmiä. Toki valmius tappaa ihmisiä oli, mutta se ei ollut päämäärä.

Kirjailija ainakin korostaa, että väkivalta käsiteltiin mahdollisena hätäkeinona, jos porvaristo itse ryhtyisi väkivaltaan. Toki voidaan argumentoida, että muualla maailmassa kommunistien väkivaltaisuus riistäytyi käsistä, joten todennäköisesti niin tapahtuisi taistolaisten valtaamassa Suomessa. Kuitenkin se ei ollut itse ideolginen päämäärä.

Mutta jos mennään puhtaasti ideologian ulottuvuudessa, eikä käytännön toiminnassa, taistolaiset käsittivät porvarit ihmisinä, joilla on materiaalisia etuoikeusksia, joista on luovuttava väkivallan uhalla. Natsit taas käsittävät etniset vähemmistöt itsesään hävitettävänä asiana. Minusta ainakin on eroa siinä haluaako tappaa ihmisen koska tämäei halua luopua omistamistaan asioista ja se haluaako tappaa ihmisen vain koska tämä on olemassa.

Toki voimme argumentoida, sen puolesta, ettei ideologian ihanteilla ole väliä, vaan juuri käytännössä, mutta silloinkin taistolaiset eivät ole täysin rinnastettavissa uusnatseihin.

Samankaltaisuus näkyykin ainoastaan ehdottomuudessa, väkivallan kannatuksessa ja epädemokraattisuudessa. Kuitenkin taistolaiset eivät ainakaan lukemani perustella, koskaan lähteneet pahoinpitelemään satunnaisia porvareita, kuten Joensuun skinit maahanmuuttajia. Taistolaiset eivät myöskään ryhtyneet pommi-iskuihin, kuten kotimaiset uusnatsit. Henkinen väkivalta, painostuksen muodossa oli se, mitä taistolaiset harrastivat.

Toki muualla maailmassa kommunistit ovat suorittaneet etnisiä puhdistuksia, murhanneet miljoonia ihmisiä ja suorittaneet terrori-iskuja, mutta jos rajoitamme puheen suomalaisiin taistolaisuuteen, rinnastus ei ole toimiva.

Ongelmia

Heikki Mäki-Kulmala ei tyydy vain raportoimaan muistojaan, vaan hän pyrkii värittämään tuntemuksiaan taiteen keinoin, lainaamalla erilasia kirjallisuuden, musiikin ja runouden pätkiä. Tämä tapa kuvata omaa tunnemaisemaan häiritsi, koska muistelu jatkuvasti keskeytyi, kun kirjailija joutui ensin kertomaan mieleen tulevan teoksen nimi ja niin edelleen.

En tuntenut monia mainittuja teoksia, joten joudun pysähtymään, googlataakseen niistä tai, jopa kuuntelemaan YouTubesta, jotta voisin käsittää, miksi juuri nämä sanat kuvaavat niin hyvin taistolaisuutta?

Mutta varsinaiselta analyyttiseltä sisällöltään, Heikki Mäki-Kulmalan muistelmat ovat aika samat, mitä Matti Hyvärisen tutkimuksessa havaittiin. Ainoa ero on, että Mäki-Kulmala pyrkii kirjassaan vähättelemään taistolaisuuden merkitystä, jopa paikoin oikeuttamaan ideologian näkemyksiä, vaikkakin hän toteaa kokonaisuutena koko liikkeen olleen harhapolulla.

Yhteenveto

Heikki Mäki-Kulmalan “Taistolaisuuden harmaa kirja” on hyvä kirja, jos etsii kertomusta, miksi joku ryhtyisi taistolaiseksi, mutta tarkka tietokirja tämä ei ole. Kuitenkin Matti Hyvärisen tarkempi tutkimus on niin tieteellisteknisellä kielellä varustettu, että suosittelen maallikolle Mäki-Kulmalan teosta, jossa on samat pontit, mutta lyhyemmin.