Loistava toveri Kim Jong Un

Olin lomailemassa perheeni kanssa Hollannissa, kun jännitteet Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välillä kiristyivät.

Hotellihuoneessa kännykän ja televisiossa olevan CNN:n kautta sainkin sitten selville, että Trump ja Pohjois-Korean nuori diktaattori Kim Jong Un olivatkin hieromassa rauhaa.

Lomailuni sujuikin rauhallisemmin sen jälkeen. Mutta Pohjois-Korean ja Trumpin naurettava sanasota jäivät mieleen. Erityisesti amerikkalaisen presidentin keksimä haukkumanimi Kim Jong Unille ”Pieni rakettimies”

Kun sitten törmäsin tänä vuonna Anna Fifieldin kirjoittamaan ”Loistava toveri Kim Jong Un” elämäkertaan, kiinnostuin siitä. Pitäähän tästä ylipainoisesta ”pikku rakettimiehestä” tietää enemmän!

Idea

Koska Pohjois-Korea on maailman eristäytynein valtio, Anna Fifield joutui kokomaan eri diktaattorin kanssa olleitten ihmisten haastattelujen kautta hänen henkilökuvansa ja persoonansa. Kuitenkin aineistoa on niin niukasti, että suurin osa kirjaa käsittelee Pohjois-Korean historiaa ja Kim Jong Unin poliittisia tekoja. Kirjassa nuori diktaattori onkin enemmän mikrohistoriallinen tarkastelukohde, josta Pohjois-Korea valtiona paljastuu laajemmin.

Sitä voisi luulla kirjan piirrosmaisella kansitaiteella ja sarkastisella otsikolla ”Loistava toveri”, että tämä kirja on ilkeämielinen pilkkateos yhdestä ulkomaalaisesta päämiehestä, mutta tämä on oikein vakava tietokirja. Teoksessa on huumoria, mutta se syntyy enemmänkin siinä, että Pohjois-Korea on oikeasti absurdin postmodernistinen valtio ja amerikkalainen presidentti Trump epävakaa sekopää.

Postmodernismi syntyy siitä, että Pohjois-Korean eliitti elää länsimaista kapitalistista elämää, samalla kun tavallinen kansa elää jatkuvan nälänhädän partaalla.

Stalinismista kapitalistiseen oligarkkiaan

Kirjan mukaan Pohjois-Korea on osoittautunut pitkäaikaisemmaksi kuin Neuvostoliitto, mutta silti se on olemassa pääosin koska Kiina tukee sitä.

Kirjan mukaan Pohjois-Korean valtiojärjestelmä on sekoitusta stalinismia ja feodaalista Chosum-dynastian kastijärjestelmää, joka oli olemassa 1900-luvun alkuun saakka. Tarkoittaen, ettei Korea ollut koskaan mikään liberaalidemokratia.

Kastijärjestelmän mukaan tietyt yhteiskuntaluokat ovat sen verran “poliittisesti luotettavia” että he voivat nousta puolueen hierarkiassa ja toiset taas ovat tuomittuja elämään vuoristoisissa kylissä, armeijassa tai keskitysleireissä.

Pohjois-Korea onkin lähes ainoa dynastinen kommunistivaltio. Kuubaakin voisi sellaiseksi laskea, kun maata johtaa Fidel Castron veli, mutta Pohjois-Koreassa valtaperimys on tietoisesti rakennettu instituutio, jossa on itsestään selvää, että joku Kim-suvun jäsenistä on seuraava hallitsija. Kuten vanhoissa kuningassuvuissa, veljesten ja serkkujen välinen valtakamppailu alkaa ennen kuin nykyinen hallitsija on edes kuollut.

Kuten kaikissa kommunistivaltioissa Pohjois-Korean talous on totaalisesti retuperällä, eikä sen huonoa menestystä voi selittää hirvittävällä Korean sodalla tai pakotteilla, vaan sillä ettei suunnitelmatalous toimi.

Kirjailija kertoo, että Korean sodan aikana Yhdysvallat pommitti maan lähes kivikauteen, tuhoten maan teollisuuden, lähes kaikki asuinrakennukset ja padot. Maa siis joutui rakentamaan itsensä lähes tyhjästä.

Kirjailijan mukaan Etelä-Korealla ei ollut edes teollisuutta, jota pommittaa ja se onnistui rikastumaan hyvin nopeasti valtion massiivisella rakennus- ja rahoitusohjelmalla. Pohjois-Korea olisi pitänyt sodasta huolimatta kyetä menestymään, kuten etelässä, jossa turvauduttiin eräänlaiseen sosialismiin. Talouspakotteetkin ovat kiristyneet vasta viimeisillä vuosilla.

Pohjois-Korea pystyikin pärjäämään 2000-luvulle asti muuntautumalla hitaasti kapitalistiseksi valtioksi, ilman että se demokratisoitui. Siirtyminen kapitalismiin tehtiin hirvittävän nälänhädän aikana, kun valtiolla ei ollut keinoa ruokkia omaa kansaa. Hallitus salli pienimuotoisen torikaupan, keinoksi kansalaisten hankkia rahaa ja ostaa elintarvikkeita toisiltaan ja Kiinasta. Tästä pienestä torikaupustelusta syntyi myöhemmin Pohjois-Korean oligarkia.

Kim Jong Un nousi isänsä jalkavaimon perheestä maan valtaan, ja toisin kuin moni odotti, hän kykeni tuhoamaan kilpailijansa, lujittamaan valtaansa ja kohottamaan valtakuntansa taloutta.

Kirjan punainen lanka onkin italialaisen Nicolo Machiavelin (1469-1527) poliittisen teorian soveltaminen Unin valtakauteen. Kim Jong Un onkin toteuttanut lähes oppikirjamaisesti menestyneen diktaattorin askeleita, lujittaakseen valtaansa. Yksi tarkeimmistä seikoista hänen absoluuttiseen valtaansa, on edellä mainitun oligarkian rikastuttaminen hänen valtakautensa aikana.

Mutta diktaattori osaa myöskin pitää hauskaa, kuten hänen monet yksityiset vesi- ja huvipuistot ja koripallokentät osoittavat. Se kuva, mikä Evan Goldbergin ja Seth Rogenin ”The Interveiw” (2014) elokuva esittää Kim Jon Unista perustuukin aikalailla totuuteen.

Kirjan mukaan Kim Jong Un höllensi maan taloussääntelyä, luoden oligarkkien luokan, joka muistuttaa hyvin nykyistä venäläistä oligarkista järjestelmää. Niin kauan, kun Kim Jong Un on vallassa, hänen suojeluksessaan olevat pohjoiskorealaiset miljardöörit ovat vallassa. Vaihdoksi, nämä miljardöörit ylläpitävät maan tärkeitä instituutioita ja massiivista hakkeriarmeijaa. Pohjois-Korean armeijan voima syntyykin sen ydinpommeista ja hakkeriarmeijasta, joka ryöstää miljoonia dollareita maailman pankeista.

Ristiriitaisesta onkin, että virallisesti kommunistinen valtion kansan elintaso on kohonnut rajoitetun kapitalismin alla. Kim Jong Unin suunnitelma olikin kehittää samaan aikaan maan suvereniteettia suojelevat ydinpommit ja puoliliberaalia taloutta.

Kirjan mukaan Kim Jong Unin suurin tavoite on saada tavallisen valtionpäämiehen kohtelua ja tulla samanlaiseksi kehittämishaluiseksi moderniksi diktaattoriksi, kuin muutkin Aasian autoritaariset johtajat. Kirjailija kuitenkin muistuttaa, että yksi suurimmista esteistä Pohjois-Korean taloudelliselle menestykselle on maan olematon oikeusvaltio.

Suuryrityksillä ei ole mitään ongelmaa tehdä kauppaa diktaattorien kanssa, mutta niin kauan, kun kauppakiistoja ei voi ratkaista puolueettomissa oikeusistunnoissa, nämä eivät ole kovin halukkaita sijoittamaan Pohjois-Koreaan.

Pohjois-Korea onkin totalitaristisempi kuin nyky-Kiina, mutta yhtä villin kapitalistinen kuin Putinin Venäjä. Maassa ei ole mitään kansalaisvapauksia ja valtio yhä omistaa strategisia tuotantolaitoksia, mutta samaan aikaan sen pääkaupungissa on miljardöörejä, jotka juovat kymmenen dollarin cappuccinoja ja matkustavat ympäri maailmaa yksityiskoneillaan. Kuitenkin koska tahansa, joku näistä oligarkeista voidaan riisua kaikesta rahasta ja teloittaa keskitysleirissä.

Se onkin yllättävää, että vaikka kirja osoittaa, miten murhanhimoinen ja häikäilemätön Kim Jon Un on, hän ei ole mielipuoli, vaan laskelmoiva valtionjohtaja, jolla on suunnitelmien mukaisesti etenevä strategia.

Sen sijaan tässä kirjassa haukutaan amerikkalaista presidentti Donad Trumppia epävakaaksi sekopääksi, joka ei tiedä mitä on tekemässä. Se onkin jokin pettymys, että totalitaristisen ja ideologisesti räikeän tekopyhän valtion johtaja on se järkevin osapuoli maailman politiikassa.

Lukiessani tätä kirjaa, aloin tuntea kunnioitusta Kim Jon Unia kohtaan. Hän on epärehellinen ja itsekäs hirviö, mutta hänen epärehellisyytensä ja hirviömäisyytensä on tietoista machiavelista streategiaa, ei patologista. Kim Jon Un onkin oikean elämämän Valtaistuinpelin häikäilemätön hahmo.Jollain perversillä tavalla se tekee hänestä kiehtovan ja ylevän. Sen sijaan Donald Trump luulee olevansa häikäilemätön ja älykäs johtaja, mutta oikeasti hän on vain tyhmä ja ehkä jopa kärsii henkisistä ongelmista.

Jollain primitiivisellä tavalla tietoinen tai hallittu pahuus on tunnetasolla kunnioitettavampaa kuin patologinen tai kaaoottinen pahuus. Tämä selittäisi, miksi me pidämme Batmanin Jokeri-hahmosta. Hahmo osaa pueta pahuutensa intelektuaaliseen kaavuun, oikeuttaen irrationaalisen vihan, mitä me kaikki joskus tunnemme.

Mutta tämä tunne voi toki riippua omista poliittisista mieltymyksistäni. On itsestäänselvää, että Pohjois-Korean diktaattori on paha, mutta länsimaisena minulla on halu pitää demokraattisesti valitusta amerikkalaispresidentistä, joten on suuri pettymys, että nykyinen johtaja on fasistisilla impulsseilla toimiva sekopää. Tämä pettymys voi värittää käsitystäni. Ihaileehan osa oikeistosta Trumppia juurikin suurena johtajana, joka pelaa neliulotteista shakkipeliä.

Kuitenkin Trump yritti rauhanneuvottelujen aikana ehdottaa Kim Jong Unille, että hän muuttaisi Pohjois-Korean Japanin kaltaiseksi demokratiaksi, jossa Kim-suku olisi kuin Japanin edustuksellinen keisari. Maa olisi demokratia, mutta keisarillisen suvun aineellinen ja symbolinen hyvinvointi olisi ikuisesti taattu. Kuitenkin Kim Jong Un ei suostunut tähän, vaan hän on luottavainen siihen, että maa pystyy olemaan samaan aikaan totalitaristinen diktatuuri, että hyperkapitalistinen valtio.

Ongelmia

Välillä tässä teoksessa kirjailijan puolueellisuus paistaa läpi, vaikka tämä kirja on yllättävän tasapuolinen. Paras esimerkki puolueellisuudesta on, kun Anna Fifield kirjoittaa, että Pohjois-Koreaa tuki kommunistiset Neuvostoliitto ja Kiina, kun sitä vastaan taisteli “demokraattinen” USA, ihan kuin Korean sota olisi kommunismin ja demokratian välinen sota. Parempi olisi ollut käyttää termiä “kapitalistinen”, kun kommunistitkin väittivät taistelevansa demokratian puolesta, eikä Etelä-Korea ollut sodan aikana ja pari vuosikymmentä sen jälkeenkään demokratia.

Sitten kirjailija pilkkaa Pohjois-Korean tekopyhyyttä, kun se joutuu tukeutumaan kapitalismiin, mutta samaan aikaan hän sivumennen mainitsee, että Etelä-Korea talous kasvoi valtion avustuksilla, eikä vapaalla markkinataloudella. Melkein kuin olisi olemassa herkkä tasapaino, jossa tietty määrä sosialismia voi toimia? Jos haluaa tietää lisää Etelä-Korean talouskehityuksestä, suosittelen taloustieteilijä Ha-Joon Changin ”Bad Samaritans: Rich Nations, Poor Policies And The Threat To The Developing World” (2007) tietokirjaa.

Sitten kirjan alussa Fifield ihmettelee, miten Kim Jong Un voi olla totalitaristinen diktaattori, jos hän opiskeli nuorena sveitsiläisessä eliittikoulussa? En tiedä, mistä kirjailija sai idean, että länsimainen eliittikoulu kasvattaisi demokratiaa ja ihmisoikeuksia rakastavia ihmisiä? Kun muistaa, että nämä koulut ovat historiallisesti kasvattaneet kansasta piittaamattomia imperialisteja ja elitistisiä suuryritysten omistajia, en ihmettele yhtään, että pseudokommunistisia diktaattorejakin putkahtaa niistä. Ei Martin Luther King Jr tai Nelson Mandela opiskelleet missään yksityisessä eliittikoulussa.

Kirjailija kuitenkin on sen verran rehellinen, että hän mainitsee USA:n aiheuttaman massiivisen hävityksen Pohjois-Koreassa, joka osittain selittää maan Amerikka-vastaisuuden.

Samalla Anna Fifield kertoo, että Yhdysvallat ja Etelä-Korea lähettävät säännöllisesti ydinaseiden kantamiseen kykeneviä strategisia suihkukoneita Pohjois-Korean lähelle, eivätkä he suostu vetämään näitä koneita pois. Pohjois-Korea kokee tällaisen ydinpommilentokoneitten jatkuvan läheisyyden uhaksi. Jos meitä suomalaisia ärsyttää venäläisten hävittäjien jatkuva ilmatilamme loukkaukset, kuvitelkaa miltä tuntuisi, jos nämä olisivat ydinpommi-iskuihin kykeneviä koneita?

Yhteenveto

Anna Fifieldin ”Loistava toveri Kim Jong Un” on loistava elämäkerta, joka avaa monipuolisesti Kylmän sodan yhtä elävää fossiilia ja sen nuorta johtajaa.

Kirjan asenteellisuus on hyvin vähäistä ja kirjailija murtaakin joitain villeimpiä myyttejä Pohjois-Koreasta, jotka liikkuvat internetissä. Kuitenkin Kim Jon Un ja hänen maansa ovat tarpeeksi absurdeja, että mielenkiinto pysyy. Kirjan kauhu ei synnykään Pohjois-Korean kauheista oloista, vaan siitä että sen johtaja paljastuu täysin normaaliksi virkamieheksi, joka vain on todella intohimoinen amerikkalaisen koripallon fani. Oikea maailman vakautta uhkaava villi sekopää on amerikkalainen presidentti.