Vuosi 2019 on päättynyt ja olen lukenut 158 kirjaa. Vähemmän kuin viime vuonna, jolloin luin 184. Joka taas on vähemmän kuin vuonna 2017, jolloin luin 215 kirjaa.
Syy luettujen kirojen määrän romahdukseen on se, että rakastuin ja hankin töitä. Kaksi asiaa, jotka viisaimpien ihmisten mukaan häiritsevät lukemista todella paljon.
Kesällä tajusin, että elämässä on muutakin kuin opiskelua ja kirjoja, joten aloin viettää enemmän aikaa ystävien luona ja käydä juhlissa ja trefeissä. Siinä sitten jäi vähemmän aikaa lukea, mutta se ei haittaa, koska olen huomannut, että olen tyytyväisempi ja onnellisempi, kun vietän aikaa rakkaitten ihmisten kanssa.
Samalla kuitenkin blogini Facebook-sivu on kerännyt melkein 900 tykkäystä. Nyt blogini on sen verran suosittu, että olen tavannut oikeassa elämässä sen faneja, jotka eivät ole keski-ikäisiä naisia! Merkki siitä, että blogini tavoittaa nyt muitakin demografioita kuin Facebookin-kirjallisuudenystävät -ryhmä, josta aloitin. Samalla tänä vuonna kirjailijat ja kustantamot ovat omatoimisesti tyrkyttäneet kirjojaan minulle, joten en tarvitse edes pyytää enää arvostelukappaleita.
Blogini Intagram ja Twitter-tilit eivät ole kasvaneet yhtä paljon. Henkilökohtaisessa Twitter-tilissä on toki 965 seuraajaa, mutta en tiedä ovatko he seuraamassa blogiani vai näkemyksiäni äärioikeistosta. Olenhan oikeasti äärioikeiston tutkimukseen keskittyvä maisteriopiskelija.
Samalla blogini on ollut erinomainen tapa saada oikeitten ääriliiketutkijoitten huomion, joilta olen saanut paljon hyödyllisiä neuvoja ja kirjavinkkejä.
Tämän vuoden teemana on ollut fasismi ilmiönä. Luin melkein kaikki merkittävät kirjat aiheesta, kuten Roger Griffinin “The Nature of Fascism”, Corey Robinin ”The Reactionary Mind: Conservatism from Edmund Burke to Sarah Palin” ja James A. Ahon ”This Thing of Darkness: A Sociology of the Enemy”
Griffinin ja Robinin kirjat olivat merkittävämmät, koska ne teorioivat monia äärioikeistoon liittyviä ilmiöitä, joita itsekin olin havainnut lukiessani niitten vihajulkaisuja
Vihamanifestien osalta käsittelin tänä vuonna Paavo Väyrysen viimeisintä ”Terve Suomi” manifestia, jossa ikuinen presidenttiehdokas syöksyi äärioikeistolaisten salaliittoteorioitten maailmaan. Luin myöskin Timo Vihavaisen ”Barbarian paluu. Eurooppa auringon laskiessa” tietokirjaa, joka on oppikirjaesimerkki laitaoikeiston käsityksestä, että Eurooppa on moraalisempi kuin muu maailma ja sen vuoksi oikeutettu syrjimään muita.
Merkittävin tapaus kuitenkin oli Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liike –puolueen Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” artikkelikokoelma, joka lahjoitettiin kansanedustajille keväällä. Kyseinen 800-sivuinen opus on MV- ja muitten salaliittoteorialehtien sakeimpien artikkeleitten epäjäsennelty kokoelma, jossa käsitellään kaikki mahdolliset salaliittoteoriat.
Kyseinen teos sisältää joka ikisen nykyisen äärioikeistolaisen toimijan mielipiteet Suomesta ja maailmasta. Se onkin todella arvokas aarre näitten ääriliikkeitten retoriikasta ja maailmankuvasta.
Olen ylpeä siitä, että olen ainoa ihminen, joka on toistaiseksi kirjoittanut analyysin koko Pesolan teoksesta, eikä vain naureskellut sille Twitterissä!
Toiseksi luetuin vihamanifestin arvio on Tapio Puolimatkan “Seksuaalivallankumous: perheen ja kulttuurin romahdus”, joka oli monille ensikosketus Jyväskylän yliopiston kasvatusteorian ja tradition professorin sakeimpiin teksteihin.
Monet käyttivätkin analyysiäni todisteena, että Puolimatka on hullu ja pitäisi erottaa Jyväskylän yliopistosta. Minulla tämä tuli yllätykseksi, koska Puolimatkan harhaiset tekstit ovat tuttuja jo kymmen vuoden takaa. Tämä kertonee, että blogini on suositumpi kuin Puolimatkan!
Näitten lisäksi syöksyin pimeyden syvimpään ytimeen lukemalla varsinaisia uusnatsien terroristisia ja okkultistisia manifesteja sekä salaliittoteoriakirjoja, joissa UFO:t ja tummapukuiset miehet seikkailevat satanistipedofiilieliitin kanssa! Mutta myöskin brasilialaisen äärioikeiston johtavasta manifestista, jonka oppeja Brasilian uusi presidentti noudattaa.
Kuitenkin en ole keskittynyt vain äärioikeistoon, vaan olen lukenut tänä vuonna laajasti Neuvostoliiton ongelmista, niin sen totalitaristisesta kehityksestä, Gulag-vankileirijärjestelmästä kuin sen yleisestä historiasta. Mutta myöskin suomalaisen kommunismin historiasta, sekä todella paljon Karl Marxista.
Luin myöskin kirjoja äärivasemmistolaisesta terrorismista. Antikommunistinen lukemisto sai minut viimein ymmärtämään antikommunismia paremmin ja, miksi se yhä ilmenee voimakkaasti kulttuurissamme, vaikka kommunismin suosio on romahtanut viimeisen vuosisadan lopussa.
Oikeastaan pisin kirja, jonka luin tänä vuonna on Gareth Stedman Jonesin Karl Marxin elämäkerta ”Karl Marx: Greatness and Illusion”, jossa oli huikeat 768 sivua! Entisinä vuosina näin pitkiä kirjoja olivat scifi-romaanit.
Varsinaisia äärivasemmistolaisia manifesteja luin aika vähän. Mainittavin on Domitila B. De Chungara ”Let Me Speak! Testimony of Domitila, a Woman of the Bolivian Mines”, jossa käytetään omaa kokemusta sorrettuna bolivialaisena kotiäitinä edistääkseen Marxismi-Leninismiä sekä monen kirjoittama ”Työstä kieltäytyjän käsikirjaa”. Näissä kirjoissa oli oikeasti jotain uutta ja jännittävää.
Muuten olen lukenut tänä vuonna monia kapitalismikriittisiä kirjoja, niin prekariaatista, sosialidemokratiasta kuin uuskommunismista, mutta näissä ei ollut mitään uutta tai innostavaa.
Poskitiivisempien aatteellisten kirjojen saralla mainittavimmat ovat kahden ympäristöaktivistin elämäkerrtat: Greta Thunbergin ja Leo Straniuksen omaelämäkerrat sekä Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. ilmasto”, jotka kaikki yhdessä argumentoivat vakuuttavasti, ettei nykyjärjestelmä kykene ratkaisemaan ilmastonmuutosta.
Vakavien tietokirjojen osalta luin runsaasti kotimaista kirjallisuutta, kuten Teemu Tammikko ”Vihalla ja voimalla”, joka käsittelee nykyisiä suomalaisia poliittisia ääriliikkeitä. Mutta myöskin mainittava on Jussi Jalosen äärikapitalismin teoreetikko Ayn Randin yksityiskohtainen elämäkerta ”Ayn Rand. Kapitalismin valtiatar”.
Kulttuurin alalla taas Heini Strandin ”Hyvä verse – Suomiräpin naiset” aika itseään selittävä tietokirja sekä Jari Tammisen ”Nauti tyhjyydestä ja muita vastamainoksia”, joka hienojen kuvien kautta avasi monia nykymaailmamme ongelmia.
Kiistanalaisemmat kotimaiset kirjat olivat taas Vasemmistoliiton kansanedustaja Veronika Honkasalon manifesti ”Toivon politiikka”, jonka negatiivinen kritiikkini herätti suurta suuttumusta monessa vasemmistolaisessa. Vuosi 2019 olikin ensimmäinen vuosi, jossa vasemmistolaiset haukkuivat minua. Ennen tätä olin kokenut niin paljon oikeiston suuttumusta, että moni luonnehti minua joko kommunistiksi tai anarkistiksi.
Toinen kiistanalainen tietokirja tänä vuonna on Matti Kankaanniemi ”Ilmiö Jordan B. Peterson”, jossa Åbo akatemian teologian tohtori pyrkii selittämään mitä kiistanalainen kanadalaisprofessori Jordan B. Peterson oikeasti tarkoittaa? Kankaanniemi profiloi itsensä Petersonin kannattajaksi ja pyrkii ”oikomaan” kyseisen elämäntapaguruun liittyviä väärinkäsityksiä, päättyen vahvistamaan, että viime vuonna esittämäni näkemys Petersonista on aivan oikea! Eli kaikki ihmiset, jotka haukkuivat minua kulttuurimarxilaiseksi pelleksi, vääristelijäksi ja jopa autistiksi, voivat lukea Kankaanniemen kirjan ja sen jälkeen syödä sen sivut!
Ääriliikkeitten lisäksi luin tänä vuonna paljon rasismista, niin sen historiasta, ideologiasta kuin sen mekanismeista. Mutta myöskin erikseen suomalaisesta juutalaisvastaisuudesta. Nämä kirjat osoittivat, ettei rasismi ole paljon muuttunut 1700-luvulta ja, että Suomen Sisussa on ihmisiä, jotka yhä referioivat omissa kirjoituksissaan Natsi-Saksaa tukevia rotutohtoreita, olettaen ettei kukaan tarkasta referoidun henkilön taustoja!
Luin myöskin maapallon ulkopuolisen elämän etsimisestä, populismista, Euroopan, Yhdysvaltojen, Mongolian, Jerusalemin, Brittien hallitseman Intian ja kapitalistisen järjestelmän historiasta. Sekä paljon tietokirjoja suurista teknologiayhtiöistä ja internetistä. Jopa yksi solubiologiaa käsittelevä tietokirja mahtui tänä vuonna!
Tietokirjalukemistoni onkin samankaltaista kuin edellisissä vuosissa. Vähän kovia tieteitä ja paljon erilaisten politiikan hörhöjen kirjoittamia kirjoja radikaaleista ideoista tai niitten vaikutuksista yhteiskuntaan.
Romaanien osalta oli taas monipuolista, mutta scifivoittoista, kuten aina. Tällä kertaa kuitenkin ponnistin aktiivisesti lukemaan enemmän naisten kirjoja.
Luin 30-luvun scifiromaanista, jossa seurataan ihmiskunnan tulevaisuuden evoluutiota, naisia sortavasta äärikristillisestä dystopiasta, antiikin Kreikkaan Platonin valtiota rakentamaan lähetetyistä aikamatkaajista, avaruusolioitten kaappaamista maailmanlopusta selvinneistä ihmisistä, aika-avaruustunneleita poraavasta miehistöstä, maahanmuuttajataustaisten hahmojen sukupolvikuiluista, Kuoleman oppipojasta, mystisten haamujen riivaamasta matkustajalaivasta ja kadonneen identiteetin kafkamaisesta kauhusta. Sekä aloitin yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen Harry Potterien lukemisen.
Tänä vuonna pyrin määrätietoisesti lukemaan enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Kuitenkin loppujen lopuksi luinkin vain 50 naisten kirjoittamaa kirjaa ja 108 miesten, joka on 15% enemmän naisten kirjoittamia kirjoja kuin edellisenä vuonna. Syy vaatimattomaan kasvuun on se, että suurin osa äärioikeistoa käsittelevästä kirjallisuudesta on miesten kirjoittamia. Sama on fiktion saralta. Luen suurimmaksi osaksi scifiä ja fantasiaa, eikä niin paljon tavanomaista proosaa.
Spefikirjallisuus on ollut hyvin pitkään miesten dominoima, kuten tänä vuonna arvioimani Alec Nevala-Leen scifi-kirjallisuuden kulta-aikaa käsittelevässä ”Astounding: John W. Campbell, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein, L. Ron Hubbard, and the Golden Age of Science Fiction” tietokirjassa ilmenee.
Syy ei ollut se, että miehet olisivat parempia kirjoittajia, vaan koska kulta-aika tapahtui aikakautena, jolloin naisia aktiivisesti pidettiin syrjässä sekä yhteiskunnan, että kirjailijoitten omien sovinististen asenteitten toimesta. Asia on vasta viime vuosina korjautunut ja monet uudet sicifi- ja fantasiakirjat ovat naisten kirjoittamia.
Top 10 tänä vuonna lukemani romaanit olivat:
Margaret Atwoodin ”Orjattaresi”
Octavia E. Butlerin ”Aamunkoitto”
Mary Robinette Kowalin “The Calculating Stars”
Amy Tanin ”Ilon ja onnen tarinat”
Lois Lowryn ”The Giver”
Terry Pratchett ”Mort”
Becky Chambersin ”The Long Way to a Small, Angry Planet”
Zadie Smithin “Valkoiset hampaat”
William S. Burroughsin ”Nisti”
Alice Seboldin “Oma taivas”
Listauksessa näkee ylivoimainen naisedustus, mutta myöskin suomalaisten romaanien puute. Luin kyllä suomalaisia romaaneja tänä vuonna, mutta vaikka pidin muutamasta, ne eivät jääneet vuoden jälkeen kovin hyvin mieleen. Kirja pitää koskettaa niin syvälle, että sen ikuisesti muistaa, jotta voin sanoa sen olleen hyvä.
Voin sanoa, että tämä vuosi oli menestyksekkäämpi kuin edellinen, mikä olikin tarkoitus. Ensi vuonna yritän tehdä vielä kovemmin töitä saadakseen blogini menestymään vielä enemmän. Kuitenkin teemat tulevat pysymään samoina. Keskityn radikaalien kirjojen ideoitten analyysiin, riippumatta kuinka vastenmielisiä ne ovat. Samalla kuitenkin luen kaikenlaisia romaaneja, niin merkittäviä klassikoita kuin todella hämäriä teoksia. Esimerkiksi tänä vuonna julkaisin arvion kaverin silmistä kirjoitettuun kauhuscfiantologian!
Hyvää uutta vuotta ja lukemistoa kaikille!
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 