Eurooppa vuodesta 1945 lähtien

Tiedän hyvin paljon siitä, miten Eurooppa syöksyi Toiseen maailmansotaan ja soti, mutta en kovin paljon mitä sen jälkeen tapahtui? Toki tiedän merkittävimmät tapahtumat sodanjälkeisestä Euroopasta, mutta yksittäisinä tapahtumina, ei suorana historiallisena jatkumona. Onneksi historioitsija Tony Judt julkaisi vuonna 2005 tietokirjan ”Sodanjälkeinen: Eurooppa vuodesta 1945 lähtien” (oma suomennos) johon sattumalta törmäsin.

Idea

Kuten otsikko antaa ymmärtää, Judt kertoo, miten Eurooppa uudelleenrakennettiin Toisen maailmansodan jälkeen ja mitkä poliittiset muutokset tulivat sen mukana. Kirja ei rajoitu vain tähän, vaan se käsittelee myöskin kulttuurin ja ympäristön muutosta.

Teos antaakin hyvin monipuolisen ja yllättävän jännittävän kertomuksen mantereesta, joka romahti täydellisesti suursodassa, mutta rakensi itsestään niin vauraan ja demokraattisen, että 1900-luvun alku tuntuu vieraalta planeetalta.

Kirjailija onnistuu piirtämään jatkumon nykyaikaan saakka, avaten lukijalle miksi Eurooppa ja länsimaat yleensäkin ovat kuin ovat. Siitäkin huolimatta, että Judtin kirja julkaistiin ennen someräjähdystä ja nykyistä äärioikeiston nousua.

Kollektiivisen muistin voima

Kirjailija paljastaa, että Toinen maailmansota oli niin jättiläismäinen sota, että se kirjaimellisesti tuhosi kokonaisia valtioita ja kansakuntia. Jopa voittajavaltiot olivat raunioina ja pahasti velkaantuneita, paitsi Yhdysvallat.

Kirjailija lainaa aikalaisia, jotka totesivat tuhon olleen niin suurta, että jälleenrakennus voisi kestää kymmeniä, jos ei satoja vuosia. Kuvaukset valottavat, että sodanjälkeinen Eurooppa oli nälänhädän, pandemioitten ja poliittisen kaaoksen partaalla. Kuvaukset herättävät mieleen monet Afrikan ja Lähi-Idän romahtaneet valtiot.

Toinen maailmansota aiheutti elinikäisen trauman Euroopassa, jossa toista suursotaa pyrittiin välttämään kaiken keinoin. Vaikka ydinpommia ei olisi keksitty, kolmas maailmasota voisi koitua Euroopan lopulliseksi tuhoksi.

Kollektiivisessa muistossa kuitenkin tämä seikka on unohtunut ja itsekin yllätyin tuhon skaalasta. Jos Yhdysvallat ei olisi tullut mukaan sotaan ja investoinut miljardeja dollareja Euroopan jälleenrakennukseen, manner olisi muuttunut maailmanpolitiikan säälittäväksi periferiaksi, jos ei osaksi Neuvostoliittoa.

Samaan aikaan natsien ja Neuvostoliiton suorittamat pakkosiirrot ja etniset puhdistukset loivat nykyiset suhteellisen kulttuurisesti ja etnisesti homogeeniset valtiot. Ennen Toista maailmansotaa, Euroopassa, erityisesti keski- ja itä-Euroopassa, valtiot olivat eri kansallisuuksien tilkkutäkkejä, mutta kummatkin suursodan totalitaristiset hirmuvallat hävittivät tällaiset yhteiskunnat, joissa muslimit, juutalaiset ja eri kristilliset valkoiset kansat elivät samojen valtioitten sisällä. Kirjailija painottaakin, että nykyinen käsitys monikulttuurisuudesta jonain modernina ilmiönä on hieman harhaanjohtavaa.

Unohdus kuitenkin ei tapahtunut vahingossa, vaan se oli eurooppalaisten valtioitten tietoinen strategia. Kirjailija käsitteleekin paljon sitä, miten monia Toisen maailmansodan aikaisia ikäviä asioita vaiettiin ja korvattiin erilaisilla kansallisilla myyteillä.

Holokausti ja Neuvostoliiton suorittamat Itä-Euroopan puhdistukset olivat psykologisesti niin hirvittävä tapahtumia, että uudet valtionpäämiehet pelkäsivät, etteivät ihmiset kestäisi elää itsensä kanssa ja kansakunnan uudelleenrakennus ei onnistuisi. Kirjailijan mukaan, jotta ihmisten kansallista itsetuntoa saatiin ylläpidettyä, oli yksinkertaistettava Toisen maailmansodan konfliktit ja häilyvät pahuuden ja hyvyyden rajat, jopa korostettava kansakunnan yhteistä kärsimystä juutalaisten kustannuksella.

Vaikka olen erikoistunut yliopistossa myöskin kulttuuriperinnön tutkimukseen, erityisesti vaikeitten historiallisten tapahtumien muistitietoon, tämä kirja välitti paljon paremmin kollektiivisen unohduksen ja muistelun mittakaavan kuin tieteelliset artikkelit

Vaikka tiesin, että holokaustista tuli nykyinen kauhukertomus rasismin vaaroista vasta 1970-luvulla, Judtin kerronta väittää, lainaten aikalaiskertomuksia, miten näin kävi: Hyvin pitkään sekä lännessä, että idässä holokaustin erityislaatuisuudesta vaiettiin, koska ei haluttu syyllistää tavallista kansaa ja korostaa jonkun kansanosan erityistä uhriasemaa. Toinen maailmansota muistettiin virallisesti enemmänkin imperialistisena sotana, jossa holokausti oli vain hullun natsieliitin sivuprojekti, ei päämäärä.

Kirjan mukaan kaikki muuttui, kun amerikkalainen kaupallinen holokaustista kertova TV-sarja ”Holocaust: The history of the Family Weiss” (1978-9) esitettiin eurooppalaisissa TV-kanavissa!

Kirjan mukaan arvittiin TV-sarja välittämään ihmisille holokaustin erityislaatuisen kauheuden. Kyseinen TV-sarja sai tavalliset ihmiset ja politiikat kiinnostumaan holokaustista, ja nykyinen maailma, missä se on itsestäänselvyys luotiin.

Kirjan mukaan yhdessä vaiheessa Euroopan historiassa oli todellakin vaara, että holokausti unohdettaisiin, että se muuttuisi historialliseksi alaviitteeksi, eikä mantereen modernin historian keskeisemmäksi osaksi ja ihmiskunnan pimeimmäksi synniksi.

Kirjailija ei arvuuta sitä, mitä muistettiin ja mitä unohdettiin, vaan kertoo kiihkottomasti erilaisten historiallisten tapahtumien muistelun ominaisuuksia ja syitä. Hän kuitenkin korostaa, että jotta kansa voi päästä menneisyyden traumoista yli, sen on ensin muistettava tarkkaan, miten ja miksi nämä kauheudet tehtiin ja kenelle? Aktiivinen kieltäminen oman historian pimeimmistä hetkistä aiheuttaa vain ristiriitojen väliaikaista peittelemistä. Kirja käsitteleekin sekä holokaustia, että Neuvostoliiton Itä-Euroopan miehitykseen liittyvää kollektiivista muistelemista ja vaientamista.

Olen samaa mieltä Judtin kanssa, koska niin äärivasemmisto kuin äärioikeisto hyötyvät siitä, että historian kauheudet unohdetaan. On hyvin vaikeaa oikeuttaa toisten sorto, jos tietää mihin se johtaa.

Sosialismin nousu ja tuho

Kirjailija kertoo, miten Toisen maailmansodan jälkeen kommunismi vaikutti voittaneen historian. Neuvostoliitto murskasi fasismin ja muodosti laajan imperiumin ja sen talous oli kasvamassa hurjaa vauhtia. Vaikuttikin, että historia oli kommunismin puolella ja monet eurooppalaiset antikommunistit kokivat olevansa eläviä fossiileja, jotka olivat hävinneet argumentin.

Länsi-Euroopassa klassinen taloustiede hylättiin täysin toimimattomana järjestelmänä, joka koettiin olevan osasyy fasismin nousulle ja korvattiin joko sosialidemokratialla tai keynesiläisyydellä.

Kirjailijan mukaan syy tähän muutokseen ei ollut vain sosialismin suosio, vaan monesti myöskin pragmatismi. Ihmisillä ei ollut aikaa odottaa, että raunioitten keskeltä markkinoitten näkymätön käsi tuottaisi sankariyrittäjiä, jotka uudelleenrakentaisivat tuhoutuneen mantereen. Valtio olikin ainoa voima, joka pystyi nopeasti mobilisoimaan massiivisia määriä pääomaa erilaisiin rakennusprojekteihin, teollisuuden tukiaisiin ja kansallistamisiin. Kirjailijan mukaan pragmaattisesta asemasta syntyi käsitys, ettei valtion ensisijainen tehtävä ollutkaan ylläpitää ihmisten turvallisuutta ja sotia, vaan pitää heistä huolta.

Kirjailija kertookin, miten suurin osa merkittävistä eurooppalaisista filosofeista, niin oikealla kuin vasemmalla piti marxilaisuutta uskottavana ideana. Suurin osa intellektuelleista kuitenkin oli kylmän sodan aikana vasemmistolaisia, joista merkittävä määrä oli Stalinia tukevia kommunisteja. Jopa miehitetyssä Itä-Euroopassa oli aitoa kommunismin kannatusta. Mainittavimmat esimerkit ovat filosofi Jean-Paul Sartre ja kirjailija Alberto Camus.

Lempikirjailijani Camus sentään pelastui tässä kirjassa, koska hän oli ensimmäinen sodanjälkeinen äärivasemmistolainen intellektuelli, joka julkisesti irtisanoutui Stalinismista.

Kirjailijan mukaan kaikki aikalaiset tiesivät Neuvostoliiton ja Stalinin ongelmista, mutta ne kuitattiin väliaikaisina ja kehityksen kasvukipuina. Judt painottaakin, että kommunismin suosio kasvoi niinä kausina, kun Neuvostoliitossa harjoitettiin terrooria. Väkivalta kiehtoi monia vasemmistolaisia, koska se tuntui konkreettiselta ”edistykseltä”

Kirjassa onkin monen länsieurooppalaisen vasemmistolaisen, kuten Camusin lainauksia, joissa ihannoidaan verisiä vallankumouksia, julkisia teloituksia ja punaiseksi värjättyjä jokia täynnä kelluvia porvareitten ruumiita. Monet vasemmistolaiset aidosti uskoivat, että kommunismin edellytys on vanhan vallan väkivaltainen tuho ja Stalinin Neuvostoliitto oli toteuttamassa se konkreettisesti. Lukiessa lainauksia, huomaan että kognitiivinen psykologi Steven Pinkerin teesi ihmiskunnan trendistä kohti rauhanomaisuutta on osittain totta. Nykyään en pysty kuvittelemaa ketään julkista kommunistia kirjoittamassa avoimesti omista verifantasioistaan. Eivät edes uusnatsit uskalla selvinpäin sellaista kirjoittaa. Mutta 1900-luvun alussa oli näköjään ihan normaalia touhua.

Kirjailijan mukaan kylmän sodan aikana Euroopassa oli valtavirtaa käsitys, että historia oli etenemässä Karl Marxin visioimaa tietä kohti kommunismia. Kirja kuvaa, miten aikalaisille kaikki Neuvostoliiton hirmuteot oli suhteutettava historian pitkää kaarta vasten, jolloin aikalaisten kommunistien mukaan ne olivat oikeastaan mitättömiä.

Kirjailijan mukaan asiaa auttoi myöskin se, että kiihkeimmät antikommunistit olivat amerikkalaiset hörhöt, joitten mielestä korkea verotus on jo kommunismia. Kun hyvinvointivaltiosta progressiiviseen verotukseen on kommunismia ulkomaalaisten mukaan, kommunismi ei tuntunutkaan niin pahalta ideologialta.

Kirjan mukaan Stalinin suorittama viimeinen puhdistus, näytösoikeudenkäynnit ja sen jälkeen Tšekkoslovakiaan miehitys riisuivat kommunismilta viimeisetkin uskottavuuden rippeet.

Toisen maailmansodan jälkeiset näytösoikeudenkäynnit olivat vaikea niellä lännessä, koska monet tuomitut olivat läntisille kommunisteille henkilökohtaisia tuttuja antifasisteja, jotka olivat taistelleet länsirintamalla heidän kanssaan. Neuvostoliiton totalitarismi alkoikin vähiten olla vaikeampi oikeuttaa ja hitaasti kommunismin ja sosialismin maine alkoivat murentua.

Eli verifantasiat olivat enemmänkin fantasioita, joissa ”ne muut” kärsivät, mutta heti kun joku henkilökohtainen tuttu joutui konkreettisesti totalitaristisen väkivallan uhriksi, fantasiat eivät olleetkaan niin kivoja. Sama ilmiö on havaittu rasisteissakin, jotka pystyvät samaan aikaan ystävystymään etnisten vähemmistöjen kanssa ja fantasiomaan saman ryhmän etnisestä puhdistuksesta. Niin kauan, kun tuhottava ryhmä on etäinen konsepti, se ei tunnu pahalta.

Judtin osoittaakin hyvin länsieurooppalaisen äärivasemmiston tekopyhyyden ja moraalisen rappeutuneisuuden, joka aiheutti kirjailijan mukaan 1970-luvulla ideologioitten kuoleman.

Tässä kirjassa kerrotut esimerkit reaalisosialismin hirmuteoista ja niitten puolustukset ovat niin kauheita, että on ihme, että sosialistinen vasemmisto edes kykeni selviämään nykypäivään saakka paremmalla maineella kuin fasismi.

Lukiessa tätä kirjaa, ymmärrän paremmin omaa sukupolveani, joka syntyi Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Nykykulttuurissamme “ideologisuus” on haukkumanimi ja ihanteena on kiihkoton rationaalisuus, joka ei ole sidottu mihinkään maailmaa selittävään oppiin. Samaan aikaan kaikki ideat ovat vapaasti sekoitettavissa olevia palikoita, eivät osa jotain suurta kertomusta.

Maailmankuvani onkin tämän kirjan kertoman historian tulos. Kiinnostukseni ääriliikkeitä kohtaan johtuukin siitä, että en uskalla sitoutua mihinkään laajaan yhteiskunnalliseen visioon tai ideologiaan, koska näen kaikissa puutteita ja ristiriitoja.

Enkä usko, että tämä skeptisyyteni johtuu siitä, että olen eritysen älykäs, vaan se johtuu nykykulttuuristamme. Onhan tavallista, että nuoret pitävät politiikkaa turhana ja tylsänä asiana, jonka voi kiteyttää ”kaikki puolueet ovat yhtä paskoja” tyyppisiin mielipiteisiin, jonka vuoksi äänestysaktiivisuus on laskenut.

Ehkä tämä on intellektuaalista pelkuruutta, mutta juuri viimeisen vuosisadan Euroopan historia on tehnyt minut ja monet sukupolveni ihmiset pelkäämään yhteen ideologiaan sitoutumista ja ottamaan konkreettista vastuuta sen vision toteuttamisessa. Entä jos olenkin väärässä ja olen osallisena suuren kärsimyksen edistämiseen? Ääriliikkeisiin liittyneet henkilöt eivät vaikutakaan pelkäävän tällaista, vaan he heittäytyvät täysin ideologiansa yhteiskunnalliseen projektiin.

Oikeastaan nykykulttuurissa pidetään naurettavana sitä, joka edes uskoo historian olevan jokin suuri kertomus, jolla on päämäärä. Tällaista kulttuuria kutsutaankin postmodernismiksi.

Ei olekaan mikään sattuma, että postmodernismin ensimmäisenä muotoilivat 70-luvun vasemmistolaiset antikommunistiset intellektuellit. Samalla tämä kommunismin aiheuttama henkinen krapula avasi tilaa klassisen taloustieteen uudelle nousulle, jota alettiin kutsua uusliberalismiksi.

Sitä luulisi Judtin olevan oikeistolainen, kun hän keskittää suurimman osan kirjastaan kommunismin haukkumiseen, mutta hän myöskin osoittaa uusliberalismin olevan yhtä fanaattinen, epädemokraattinen ja käytännössä toimimaton ideologia.

Kirjailija osoittaakin, että Neuvostoliitossa elävät antikommunistiset aktivistit ja kansa yleensäkin eivät vastustaneet kommunismia, koska rakastivat kapitalismia, vaan koska he kaipasivat länsieurooppalaista oikeusvaltiota ja demokratiaa.

Judt lainaakin monia aikalaisia, jotka totesivat, että he halusivat kommunismin ylläpitämän täystyöllisyyden ja sosiaaliset palvelut, mutta ei diktatuuria. Sen sijaan Itä-Eurooppa saikin uusliberalismin ja äärinationalismin kylmän suihkun, jonka vaikutukset tuntuvat yhä.

Tämä kirja herättikin ajatuksen, että kommunismin epäonnistuminen osoittaa ihmiskunnan epäonnistumisen. Enkä tarkoita, että kommunismi olisi liian hyvä idea ja me ihmiset emme ole sen arvoisia. Tai, että kapitalismi on luonnollisempi idea, vaan sitä, että kommunismi itsesään idean tasolla kertoneen meidän rajoittuneesta älykkyydestämme.

1800-luvulta lähtien uskoimme erheellisesti kykenevämme hallitsemaan koko maailman tieteen ja teknologian kautta, mutta selvästi emme olekaan tarpeeksi älykkäitä siihen.

Kommunismi luhistui ja menetti täydellisesti uskottavuuden 1900-luvun lopussa, ja liberaalikapitalismista tuli toistaiseksi ainoa vallitseva järjestelmä. Kuitenkin nykyään ilmastonmuutos on osoittanut, ettei liberaalikapitalismikaan kykene toimimaan tuhoamatta koko planeetan.

Vaihtoehtoja ei näytä olevan olemassa, kuin epämääräisiä yrityksiä “hillitä” tai “uudelleen käynnistää” kapitalismia. Kuitenkin kukaan valtavirrassa ei enää kommunismin epäonnistumisen jälkeen uskalla tai edes kykene kuvittelemaa vaihtoehtoa.

Vaikuttaakin siltä, että olemme yhä primitiivisiä eläimiä, jotka ovat historian ja ympäristön muutosten manipuloimia. Jos selviämme ilmastonmuutoksesta, ehkä kykenemme kehittymään sen verran älykkäiksi, että onnistumme rakentamaan yhteiskunnallisen järjestelmän, joka irrottaa meidät oikeasti ympäristön ja historian pyöristä. Kuten scifi-kirjailija Arthur C. Clarke sanoisi “olemaan itse Jumalia”

Judtin teos onkin kiinnostava, koska se kertoo, miten Euroopassa samaan aikaan kokeiltiin erilaisia taloudellisia järjestelmiä: liberalismia, fasismia, kommunismia, sosialidemokratiaa, keynesiläisyyttä ja uudelleen liberalismia, mutta mikään näistä järjestelmistä ei onnistunut ratkaisemaan kaikkia yhteiskunnan ja talouden ongelmia, ainoastaan viivyttämään talouskriisejä. Vuoden 2008 talouskriisin jälkeen liberalismi on taas kriisissä. Nyt sitä uhkaavat erityisesti nouseva äärioikeisto, mutta jos on amerikkalaista Victims of Communsm-muistisäätiötä uskomista, 36% ikäryhmästäni kannattaa kommunismia ja 70% sosialismia.

Ongelmia

Tässä teoksessa ei ole suuria ongelmia kuin vain pikku huomioita. Esimerkiksi Judt pitää itsestään selvänä, että Neuvostoliitto oli kolonialistinen imperiumi. Neuvostoliitto oli selvästi imperiumi, mutta kolonialismiin olisin kaivannut perusteluja. Esimerkiksi Neuvostoliitto ei luonut kaikkialle Itä-Eurooppaan johtavaa venäläistä eliittiä, vaan ihan paikalliset kommunistit saivat vallan. Eikä venäläisillä ollut mitään erityisasemaa verrattuna valloitettuihin kansoihin, kuten länsimaisissa kapitalistissa imperiumeissa.

Se toki käy tässä kirjassa ilmi, että Neuvostoliiton valloittamat alueet tuhottiin ja riistettiin yhtä pahasti kuin Afrikan valtiot kolonialismin aikana, mikä selittää itä-Euroopan nykyisen suhteellisen takapajuisuuden verrattuna Länsi-Eurooppaan.

Kirjailija myöskin pitää itsestäänselvyytenä, että ”länsi” tarkoittaa kaikkea hyvää, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia, kun taas ”itä” merkitsee despotismia. Tämä oletus on vähän ristiriitainen, kun kirja käsittelee aika paljon kommunismia ja sen kauhuja. Kommunismi ja fasismi kun ovat länsimaisia aatteita, jota kannatettiin länsimaissa.

Olisinkin kaivannut vähän enemmän kriittistä analyysiä tästä dikotomiasta. Euroopassa käsitys länsimaalaisuuden erinnomaisuudesta on vaihdellut aika drastisesti, enkä ole varma voiko Aasiaa pitää jotenkin erityisen epädemokraattisena maailnankolkkana.

Sitten kirjailija haukkuu punkmusiikkia merkkinä länsimaisen kulttuurin rappeutuneisuudesta. Itse pidän genreä eräänlaisena musiikin paluuna tavallisen kansan käsiin. Olihan punk protesti progressiivista rockia vastaan, joka oli keskittämässä genren korkeasti koulutetun eliitin harrastukseksi.

Sitten tämä teos on sen verran vanhentunut, ettei kirjailija kyennyt ennustamaan äärioikeiston ja oikeistopopulismin nousua. Tässä mainitaan maahanmuuttovastaiset oikeistopopulistit, mutta kirjailija pitää heitä ohimenevänä ilmiönä, joka ei tule aiheuttamaan suurempia ongelmia. Toivottavasti, koska nyt näyttää vähän siltä, että 1930-luvun uusinta on käynnissä. Ainoa ero menneisyyteen on se, että nykyinen äärioikeisto kykenee mobilisoimaan laajoja massoja ilman mitään koherenttia ideologiaa.

Yhteenveto

Tony Judt “Postwar: A History of Europe Since 1945” on loistava kirja, joka ei vain selitä mennyttä maailmaa, vaan meidän nyky-yhteiskuntaamme. Vaikka nykyään kiroamme postmodernismia, se syntyi Neuvostoliiton rappion aiheuttamasta henkisestä krapulasta.

Miksi ottaa tosissaan joku visio maailmasta, jos voit päätyä murhaamaan miljoonia? Parempi vain olla kyyninen ja pitää ideoita irrallisina osina, joita voidaan sekoittaa vapaasti keskenään.
Mutta tämäkin yhteiskunnallinen visio on aiheuttamassa ongelmia, kuten moderni äärioikeisto on osoittanut.

Tämä kirja herättääkin ajatuksia siitä, onko ihmiskunta tuomittu vain sivilisaatioitten nousun ja romahduksen sykleihin kuin luonnon armoilla elävät muurahaiset?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s