Bioeettistä feminististä scifiä

1980-luvulla teknologia kehittyi huimaa vauhtia niin tietotekniikan kuin genetiikan alalla. Samaan aikaan Yhdysvalloissa oli vallassa konservatiivinen fundamentalistikristillisyyden kanssa flirttaileva presidentti Ronald Reagan. Tämä konservatismin ja teknologisen edistyksen välinen ristiriita herätti pelkoa feministeissä.

Vuonna 1985 historioitsija ja feministi Donna J. Haraway julkaisi kiistanalaisen “Kyborgimanifestin”, yhdistäen feministisen teorian nousevaan bioteknologiaan, argumentoidakseen, että jos naisten asemaa suhteessa miehiin ei paranneta, uudet teknologiat voivat muuttua sorron välineiksi.

Kyseinen manifesti inspiroi vuonna 1998 politiikan professori Zillah Eisensteinin julkaisemaan kirjan “Global Obscenities: Patriarchy, Capitalism, and the Lure of Cyberfantasy”, joka argumentoi, että uskomme vapaan markkinatalouden kykyyn tuottaa kaikkia ongelmia ratkaisevat huipputeknologiat voi viedä ihmiskunnan turmioon.

Pelko hallitsemattomasta teknologiasta ei ole mikään uusi idea, mutta uutta oli usko, että markkinoitten sääntelyn purku voisi aiheuttaa odottamattomia ongelmia, erityisesti bioteknologian ja naisten tasa-arvon kannalta.

Kuuluisin saman aikakauden scifi-romaani, onkin Michael Crichtonin ”Dinosauruspuisto” (1990), jossa suuryrityksen geneettisesti muokkaamat ja henkiin herättämät dinosaurukset riistäytyvät käsistä kaupallisessa ja täysin valtioitten valvonnan ulkopuolella olevassa saaressa.

Selvästi Harawayn, Eisenteinin ja Crichtonin tekstit inspiroivat scifi-kirjailijaa Margaret Atwoodia julkaisemaan vuonna 2003 “Oryx ja Crake” romaanin, jossa feminismi, bioteknologia, uusliberalismin kritiikki ja maailmanloppufantasiat yhdistyvät.

“Oryx ja Crake” tuntuukin siltä, että se olisi kirjoitettu tänä vuonna, eikä kaksi vuosikymmentä sitten. Romaanissa käsitellään internetin luomaa pirstaleista kulttuuria, globaalin etelän köyhien maitten naisten riistoa, yksityisten yritysten häikäilemättömyyttä ja geenimuuntelun vaaroja.

Romaanin ajankohtaisin elementti on hahmojen apaattisuus kaikkea kohtaan, erityisesti tuhoutuvaa ympäristöä. Kun kaikki on muokattavissa vain muuntelemalla geenejä, eikä totuudella ole paljon väliä, miksi korjata rikkinäiset asiat, jos ne voidaan korvata kokonaan uusilla?

Tämä kirjan ydinviesti on kuin suora kritiikki viime vuonna julkaistulle Jari Ehrnrooth “Turha pyhittää luontoa” (21.10.2019) kolumnille, jonka mukaan “Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut” ja “Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti. Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua. Valistuneen ihmisyyden kannalta on yhtä hullua pyhittää ekosysteemejä kuin demonisoida seksuaalisia vähemmistöjä.”

Ehrnooth edustaa juuri Atwoodin luoman romaanin yhteiskuntaa, jolle teknologia on irrottanut ihmiskunnan konkreettisesta todellisuudesta, eräänlaiseksi kaikkivoivaksi teknojumalaksi, jolle mikään ei ole pysyvää, vaan kaikki on muokattavissa, erityisesti jos yksityisille yrityksille vain annettaisiin vapaimmat kädet.

“Oryx ja Crake” kertookin, miten tällainen maailmankuva vie turmioon. Atwoodin romaani sijoittuu postapokalyptiseen maailmaan, jossa geenimuunneltu supervirus tappoi suurimman osan ihmiskunnasta. Ainoat eloonjääneet ovat yksinäinen mies, jolla on vastustuskyky virukseen ja paviaanien kaltaiset geenimuunnellut villi-ihmiset.

Koko maailma on viidakon ja omituisten mutanttieläinten valtaama. Silti kasvillisuuden alta paljastuu sivilisaatiomme raunioituneet rakennukset. Romaani seuraakin vastustuskykyisen päähenkilön selviytymistä tässä uudessa maailmassa ja hänen melankolisia muistelmia, joihin liittyy monimutkainen rakkaussuhde.

Muistelmissa käy ilmi, että ennen maailmanloppua sivilisaatiomme oli juurikin Eisensteinin varoittama hyperkapitalistinen yhteiskunta, jossa ideat, arvot, kulttuurit ja geenit olivat vapaasti vaihdettavia tavaroita, joita voitiin sekoittaa keskenään, luodakseen kaupallisesti kannattavia tuotteita.

Romaanin ajankohtaisuus ei ole niinkään siinä, että se kuvaa maailmaa, jossa kukaan ei enää syö “oikeaa” ruokaa, vaan monimutkaisia geneettisesti muunneltuja valmisaterioita ja vegaanikorvikkeita, vaan siinä että hahmo kasvaa internetin postmodernistisessa maailmassa. Tässä maailmassa kaikki nautinnot ja ideat voidaan kokea vapaasti, kun samaan aikaan globaalissa etelässä tuotetaan viihdettä ja koekaniineja länsimaisille markkinoille.

Kirjassa ei osattu ennustaa somea, mutta loputtomat digitaaliset videokanavat, joissa voi nähdä kaikenlaista perverssiä muistuttaa aika lailla YouTubea tai pahamaineista LiveLieak –videosivustoja.

Romaanin viihdemateriaali, jossa hahmot kasvavat on niin absurdia, ettei kukaan ole varma onko se, mitä he katsovat totta tai ei, mikä taas kasvattaa ihmisistä apaattisia ja kyynisiä. Mikään ei ole pyhää, pysyvää tai välttämättä totta, joten millään ei ole väliä. Tämä hedonismi yhdistettynä uskoon, että itse todellisuus voidaan manipuloida siirtelemällä geenejä edes takaisin, tuokin koko maailman tuhoon.

Ideoitten ja juonen tasolla “Oryx ja Crake” on loistava romaani, mutta tunnetasolla tämä ei ollut kovin hyvä. Hahmojen jatkuva apaattisuus kaikkea kohtaan sai minutkin apaattiseksi. Jos kukaan ei välitä kovin paljon siitä, mitä heille tapahtuu, ei lukijakaan, joten lukeminen oli vähän tylsää. En sitten tiedä onko tämä vain vikani, mutta se häiritsi, etten tuntenut kauhua, jännitystä, surua tai oikein mitään lukiessani.

Joku voisi nostaa sen kritiikin, että “Oryx ja Crake” on vain GMO-vastaista propagandaa. Juuri sellaista biouskovaisten hippiludiittien edistyksenvastaista pelottelua, jota nykymaailmassa ei enää kaivata.

Se on ihan validi kritiikki, mutta on muistettava, että scifi käsittelee juuri niitä spekulaatioita, jotka liittyvät tieteeseen. Vaikka kuinka absurdeilta ne kuulostavat.

Romaanissa maailmanloppu alkaakin hyvin epäuskottavasti. Vaikuttaa vähän siltä, että Atwood on hyvä kuvaamaan dystopioita, mutta ei miten siihen saavutaan. Saman ongelma esiintyy juuri “Orjattaresi” teoksessa, kuten bloggari Antti Värtö huomautti “Gileadin dystopiat (Orjattaresi, Testamentit)” kirja-arviossaan.

Ehkä, koska tunnen feministisen bioetiikkadebatin ja uusvasemmistolaisen teknologiaoptimismikritiikin, tulkitsin “Oryx ja Crake” romaanin enemmänkin kapitalismin kritiikkinä kuin itse bioteknologian.

Ongelma ei siis ole geenimuuntelu itsesään, vaan juuri Chritoninkin käsittelemä pelko, että markkinoitten sääntelyn purku voi luoda holtittomasti toimivia yhtiöitä, jotka vaarantavat koko ihmiskunnan.

Kun ilmastonmuutos uhkaa tuhota nykyisen sivilisaatiomme ja somejättien algoritmit levittävät kansanmurhia ja autoritaarisia hallintoja tukevia valeuutisia, Atwoodin kauhuvisio tuntuu uskottavammalta kuin hyvinvoivan 2000-luvun alussa.

Yhteenveto

Margaret Atwoodin “Oryx ja Crake” on todella omaperäinen romaani, vaikka sen vaikutteet ovat aika selviä. Pirstaleinen tarinarakenne voi olla aluksi hämmentävä, mutta sen luoma maailma on todella värikäs ja mielikuvituksellinen. Kuitenkin tunnetasoltaan en pitänyt tästä kovin hyvin. Silti se, että romaani sai minut ajattelemaan sukupuolitutkimuksen kurssissa käsiteltyä bioeettistä kyberfeminismiä ja sen soveltamista nykyaikaan kertoneen Atwoodin kerronnan voimasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s