Pois puute, pois kurjuus

Tapasin psykiatri Ilkka Taipaleen vuonna 2018 Jyväskylän kevät -seminaarissa, jossa olin puhujana. Taipale on hyvin energinen ja mukava mies, joka piti vaikuttavan puheen seminaarissa sosiaalipolitiikan tärkeydestä turvallisuuden lisäämisessä. Erityisesti, koska mies puhui ulkomuistista, asia, jota en vielä osaa tehdä.

Kun sitten näin kirjakaupassa Taipaleen viime vuonna julkaistua “Pois puute, pois kurjuus: pari kerppua kirjoituksia” tietokirjan, otin sen lukulistaan. Jos miehen suullinen puhe-esitys oli hieno, kirjakin on!

Idea

“Pois puute, pois kurjuus: pari kerppua kirjoituksia” on Taipaleen julkaistujen artikkeleitten ja puheitten kokoelma, joka käsittelee vähän kaikkea: Taipaleen omaa ja erilaisten kotimaisten ihmisoikeus- ja rauhanaktivistien elämää, tekoja ja ideoita sekä hyvinkin konkreettisia sosiaalipoliittisia ehdotuksia suomalaisen köyhyyden vähentämiseksi.

Kirjan punainen lanka ovat yksinäisyys ja sen tuoma turvattomuus. Useaan kertaan Taipale lainaa Sisäministeriön tutkimusta, jonka mukaan Suomen suurin turvallisuusriski ovat yksinäiset miehet.

Kun elämme aikakautta, jossa eri aatteiden yksinäiset sudet ja incel-terroristit kylvävät kauhua ja kuolemaa ympäri maailmaa, Sisäministeriön tutkimus on osittain oikeassa.

Osittain, koska on todettu suurimman osan terroristeista radikalisoivan ystäväpiirissä. Mutta on totta, että viime vuosikymmen oli merkillinen yksinäisten terroristien ja massamurhaajien suuren lukumäärän vuoksi.

Kun Suomessa on SUPO:n mukaan kasvava äärioikeiston ja jihadistien uhka, yksinäisyyteen on puututtava.

Kuitenkin Suomessa Taipale viittaa rikollisuuteen ja päihteitten väärinkäyttöön, jota yksinäiset ihmiset voivat harrastaa. Kirja ehdottaakin lukuisia valtion sosiaalisten ohjelmien laajentamista, jotta ihmiset saavat asunnon, työn, harrastuksen ja näin mahdollisuuden hankkia ystäviä.

Kirjassa erityisesti kiinnitetään huomiota alkoholisteihin ja asunnottomiin, jotka joutuivat nykyiseen kurjuuteen yksinäisyyden takia. Kirjan mukaan yksinasuvia ihmisiä on Suomessa miljoona. Taipale viittaa EU:n tilastoon, jonka mukaan Suomessa on Bulgarian jälkeen köyhimmät yksinasuvat ihmiset.

Samaistuinkin vahvasti kirjan viestiin, koska viime vuonna tajusin, ettei minulla ole yhtäkään läheistä ystävää, joka voisi tukea minua mahdollisessa kriisitilanteessa. Jos minulla ei olisi hyvin läheiset suhteet perheeseeni, yksikin onnettomuus voisi ajaa minut sysään taloudelliseen ja henkiseen kriisiin.

Juuri tämä pelko yksinäisyydestä ajoikin minut viime vuonna järjestelmällisesti verkostoitumaan ja sosialisoimaan ihmisten kanssa, jotta voisin muodostaa perheestäni riippumattoman tukiverkoston.

Mutta joillakin ihmisillä ei ole samaa määrätietoisuutta, energiaa tai lähtökohtaa, jolloin valtion on tultava apuun.

Miesten asialla ilman vihaa

Yllättävintä on kuitenkin Taipaleen tapa käsitellä erityisesti miesten ongelmia. Hän toteaa yksinäisyyden ja rikollisuuden olevan pääosin miesten ongelma. Ratkaisuksi hän ehdottaa terveen maskuliinisuuden opettamista pojille, joka saataisiin tehokkaammin asettamalla kouluihin miesopettajakiintiöt.

Korviini ehdotus kuulosti miesasiamiehen retoriikalta, mutta tässä kirjassa puhutaan paljon naisten oikeuksista ja Taipaleen omasta aktivismista feminismin puolesta, joten ehdotus on kehystettävä tähän asetelmaan. Terveen maskuliinisen mallin opettaminen on asia, jota feministitkin ovat ehdottaneet ja ehkä juuri cis-miesopettaja on nuorille pojille uskottavampi tapa opettaa näitä malleja.

Onhan feministifilosofi Simone de Beauvoirin todennut ”Toinen sukupuoli” (1949) kirjassaan, että cis-miehet ja -naiset kokevat todellisuuden ontologisesti eri tavalla kehojensa eroavaisuuksien takia.

Feminismissä tunnetaan käsite toksinen maskuliinisuus, joka tarkoittaa negatiivisia maskuliinisia käyttäytymismalleja. Näihin kuuluu tunteitten tukahduttaminen, homofobia ja aggressiota korostava käyttäytymismalli. Positiiviseen miesmalliin kuuluu juuri tunteitten avoin käsittely, solidaarisuus toisia kohtaan ja yhteistyö. Juuri ne asiat, jotka sitovat ihmisiä yhteen, luoden positiivisia ystäväpiirejä. Kun mies tietää, ettei hänen tarvitse piilottaa ongelmiaan ryyppäämällä, vaan voi pyytää apua tovereiltaan, vaikeimmistakin elämäntilanteista selvitään.

Taipale ei käsittele toksista maskuliinisuutta, mutta tulkitsen hänen tarkoittavan sen ehkäisemistä miesopettajilla. Kun tietää, että yksinäiset sudet ovat aina naisia ja vähemmistöjä vihaavia soturikulttia ihannoivia terroristeja, positiivisen miesmallin opettaminen nuorille voi olla keino ehkäistä väkivaltaisen nihilistisen maailmankuvan syntyä.

Puolueellista

Taipaleen maailmankuvan voi jo arvailla kirjan kansikuvasta, mutta teoksessa paljastuu aika selvästi, että mies on vasemmistolainen ja uskollinen SDP:n kannattaja.

Radikaaleinta, mitä Taipale on tehnyt, on ollut rauhanaktivismia, mutten hänen ehdotuksensa ovat perinteistä sosialistista sosialidemokratian valtiojohtoisia sosiaalisia ohjelmia.

Kirjassa nostetaankin ihanteeksi sotien jälkeinen sosiaalipolitiikka, jossa sotaveteraaneille ja Karjalan evakoille hankittiin asuntoja. Jos 40-luvun köyhä Suomi onnistui jakamaan varallisuutta kansalle, se pystyy nykyisessä vauraudessa vielä parempaan.

Tässä ehkä on teoksen suurin ongelma, koska erilaisten sosiaaliohjelmien rahoituspohja on jätetty vähän hämäräksi. Syy, miksi SDP ei nykyään ole yhtä vasemmalla kuin 70-luvulla, johtuu nykyisen kapitalistisen järjestelmän erilaisesta rakenteesta.

Uusliberalismin uskottavuus perustuu paljolti siihen, ettei perinteinen länsimainen teollisuus pysty kilpailemaan imperialismin ikeistä vapautuneitten valtioitten teollisuuden kanssa, mikä johtikin nykyiseen jälkiteolliseen digitaalisen palvelutalouden syntyyn. Toki on olemassa moderneja sosialisteja, jotka ehdottavat kaikenlaista, mutta heidän ideoitaan Taipale ei käsittele.

Toinen ongelma on kirjan rakenteessa. Artikkelikokoelmana teoksessa puuttuu selkeä linja ja tavoite. Kirja esittelee itsensä uudeksi Pekka Kuusen sosiaalipoliittiseksi ohjelmaksi, mutta kirjoitukset ovat sen verran erilaisia ja toisistaan eristettyjä kokonaisuuksia, että olin hieman hukassa siitä, mikä on tarkalleen kirjan viesti? Teos loppuukin kuin seinään, ilman mitään yhteenvetoa, joka voisi sitoa kaikki luettu yhteen.

Korostinkin tässä arviossa Taipaleen tekstejä, joissa käsiteltiin minua kiinnostavia aiheita, kuten yksinäisyys ja turvallisuus, mutta sekin oli yksi osa kirjaa, eikä toistuva teema.

Yhteenveto

Ilkka Taipaleen “Pois puute, pois kurjuus: pari kerppua kirjoituksia” tuntuukin olevan Taipaleen testamentti maailmalle. Tekisit itsesään ovat todella hyvin kirjoitettuja. Taipale kirjoittaa kuin puhuu: selkeästi ja intohimoisesti.

Kuitenkin tämä kirja on enemmänkin kokoelma hänen parhaimpia ideoita ja kertomuksia vähän tunnetuista aktivisteista, jotka ovat monen nykyisen sosiaaliohjelman takana. Teos on kuitenkin sen verran erikoinen, että sen kohderyhmä on hyvin rajallinen. Pitää sekä tuntea Taipale, että olla todella kiinnostunut sosiaalipolitiikasta.