Chomskyn elämäkerta

Noam Chomsky on Yhdysvaltojen hallitusta ankarasti kritisoiva kirjailija ja kielitieteilijä.

Minulla on skeptinen- ja rakkaussuhde Noam Chomskyyn. Hänen kirjansa saavat haluamaan tutkia onko se mitä hän mainitsee latautunein termein aivan totta vai silkkaa valhetta tai liioittelua? Skeptisyyteeni vaikuttaa myöskin se, että Chomsky on avoimesti anarkisti, mikä värittää selkeästi hänen kirjojensa tulkintakehystäs.

Samalla kuitenkin rakastan hänen kirjoitustyyliään juuri koska se on niin repäisevä ja täynnä mainintoja marginaalisista historiallisista yksityiskohdista, joista en ole koskaan aiemmin kuullut. Tuntuukin siltä, että aina opin jotain uutta hänen kirjoistaan.

Tähän saakka ne asiat, joita Chomsky on maininnut lukemissani kirjoissa, ja joita olen viitsinyt lukea lisää muista lähteistä, ovat osoittautuneet tosiksi.

Useimmiten luen hänen kirjansa vasemmistolaisen tulkintoina faktoista, eikä objektiivisina tosiasioina. Ei vaihtoehtoisina faktoina, vaan perspektiiveinä. Chomskyn teokset kyseenalaistavatkin monia perusoletuksia politiikasta, jollaista harvoin lukee muualla.

Suhteeni Chomskyyn saikin minut haluamaan tietää lisää itse miehestä. Miten hän radikalisoitui anarkismiin? Miksi hän ryhtyi kielitieteen ohella ottamaan niin vahvasti kantaa politiikkaan? Mitä tarkalleen hän teki 60-luvulla? Etsinkin käsiin Robert F. Barskyn vuonna 1996 julkaistun “Noam Chomsky: toisinajattelijan elämä” (oma suomennos) elämänkerran.

_20200114_133601

Radikalisoituminen

Robert F. Barskyn kirjoittama Chomskyn elämäkerta käsitteleekin esittämiäni kysymyksiä. Teos perustuu sekä Chomskyn kirjoitusten analyysiin, että hänen haastatteluihinsa.

Noam Chomsky syntyi maahanmuuttajataustaiseen juutalaisperheeseen ja hänestä tuli anarkisti jo kymmenenvuotiaana. Pakko nostaa hattua, koska samaan ikäisenä en tiennyt mitään maailmasta, vaan leikin legoilla ja kuuntelin Frööbelin palikoita.

Kirjan mukaan Chomsky sai kosketuksen anarkismiin  seuratessaan Espanjan sisällissotaa, jonka yksi osapuolista olivat anarkistiammattiliitot.

Kirjaa varten haastateltu Chomsky kertoo että anarkistien hallitsema Barcelona vaikutti syvästi ja peruuttamattomasti hänen maailmankuvaansa. Espanjan anarkistit osoittivat Chomskylle, että tavalliset ihmiset voivat yhdessä, ilman viisasta eliittiä, nousta valtaan ja hallita itseään.

Chomsky myöntää politisoitumisensa anarkismiin tapahtuneen sattumalta. Anarkismi oli ensimmäinen aate, josta hän oli koskaan elämässään kuullut. Vasta myöhemmin hän tutustui muihin aatteisiin.

Barsky kertookin, että Chomskyn politisoituminen on poikkeuksellinen, koska suurin osa ihmisistä politisoituu ensin yhteiskunnan vallitsevaan ideologiaan, joka tässä tapauksessa on amerikkalainen liberalismi ja radikalisoituen siitä muihin marginaali-ideologioihin.

Esimerkkinä Barskyn radikalisoitumiskaavasta tuleekin mieleeni Trumpin entinen neuvonantaja ja nykyisen globaalin äärioikeiston yksi suurimmista tukijoista Steve Bannon

Ennen radikalisoitumistaan Bannon oli peruskonservatiivinen Goldman Sachsin investointipankkiiri. Vuoden 2008 talouskriisi sai hänet vakuuttuneeksi, siitä että liberaalien ”sallivuuskulttuuri” oli “myrkyttänyt” pankkiirien mielet, ajaen heidät epärehelliseen keinottelukapitalismiin. Bannon koki, että konservatiivinen Republikaanipuolue oli myötäillyt liberaaleja liikaa ja ainoastaan siirtyminen äärimmäisen oikealle voisi pelastaa maailman.

Taas Chomskyn ajattelun lähtökohdaksi muodoistuikin anarkismi , jonka kautta hän tulkitsee maailmaa. Yksi tämän ideologian luomista lähtökohdista on se että valtion politiikkaa pitää tulkita sen mukaan, mitä se aiheuttaa käytännössä, eikä  sen tarkoituksen perusteella.

Onkin mielenkiintoista, että tässä teoksessa esitetään anarkismi hyvin monimutkaisena ja loogisena ideologiana, eikä stereotyyppisesti väkivaltaisten liimanhaistajien maailmankatsomuksena. Chomskylle anarkismi on perusteettomien valtahierarkioitten vastustamista, missä ikinä niitä esiintyy. Päähierarkia, jonka anarkistit haluavat kumota on valtio ja se halutaan korvata ammattijärjestöjen välisillä liittoumilla..

Teoksessa Chomsky referoi jatkuvasti anarkistifilosofi Mihail Bakuninin ideoita vapaudesta ja valtion roolista. Bakunin on mielenkiintoinen hahmo, koska anarkistit pitävät häntä suurena humaanina filosofina, kun taas muut pitävät miestä väkivaltaisena sekopäänä. Paras esimerkki tästä on Francis Wheen, jonka Karl Marxin elämäkerrassa (1999) Bakunin esitetään häiriintyneenä terroristina, jolla ei ollut mitään kunnon ideologiaa verrattuna Marxiin.

Barskyn kirjan mukaan Chomskyn varsinainen radikalisoituminen poliittiseen aktivismiin alkoi 60-luvulla Vietnamin sodan takia. Ennen tätä nuori Chomsky hengailli anarkistien ja vasemmistosionistien kanssa, haaveillen elämästä Israelissa.

Vietnamin sota on monessa amerikkalaisia ääriliikkeitä käsittelevässä kirjassa todettu olevan keskeinen radikalisoiva tekijä 60-luvulla. Niin äärioikealle kuin -vasemmalle kyseinen sota koettiin paljastaneen vallanpitäjien häikäilemättömyyden ja piittaamattomuuden tavallisten ihmisten hyvinvointia kohtaan.

Chomsky kuitenkin oli jo lähtökohtaisesti äärivasemmalla, joten hänen radikalisoitumisensa tarkoitti sitä, että hän alkoi aktiivisesti kielitietutkimustensa ohella osoittaa mieltä ja kirjoittaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa vastaan.

60-luvulla Chomsky oli jo keski-ikäinen, joten riehuminen ei enää käynyt päinsä. Toki mielenosoituksissa meno oli sen verran villiä, että hän päättyi pari kertaa vankilaan. Radikaaleinta, mitä Chomsky teki 60-luvulla, oli tukea taloudellisesti Mustia panttereita.

Sonnantonginta

Barskyn mukaan Chomskyn kirjoitustyyliä kutsutaan “sonnantonginnaksi” (eng. Muckraking). Sonnantonginta on kirjallisuudenlaji, jossa pyritään erittelemään ikäviä yksityiskohtia jostain asiasta tai ihmisestä, tehdäkseen selvemmiksi, miten paha tämä asia/ihminen on. Chomsky itse ei pidä termistä, mutta se sopii hyvin hänen kirjoihinsa. Onhan niitten tarkoitus osoittaa, etteivät Yhdysvallat ja kapitalistinen järjestelmä ole muuta kuin maailmaa tuhoavia voimia.

Kuten moni aikalaisensa vasemmalla, Chomskykin uskoi että 60-luvulla kapitalismi oli tullut tiensä päähän ja kohta syttyy vallankumous. Näin ei tapahtunut, jolloin kielitieteilijä alkoi pohtia, miksi?

Kuten moni aikalainen vasemmalla, Chomsky uskoi, että 60-luvulla kapitalismi oli tullut tiensä päähän ja kohta syttyy vallankumous. Näin ei tapahtunut, jolloin kielitieteilijä alkoi pohtia, miksi?

Tästä syntyykin kirjan mukaan Chomskyn kuuluisa “propagandamalli”, jonka mukaan kaupallinen valtamedia varmistaa, että vain tietyt mielipiteet esitetään julkisuudessa “uskottaviksi”. Tämän mallin mukaan ihmiset ikään kuin aivopestään sanomalehtien ja television myötä omaksumaan rajatun määrän ideologisia lähtökohtia omalle ajattelulle.

Kuitenkin ideologisia lähtökohtia on paljon enemmän, mutta ilman kulttuurin tarjoamia käsikirjoituksia ja kehyksiä, näitä ideoita ei pystytä ilmaisemaan saatikka kunnolla ymmärtämään. Kun sitten nykyisessä postmodernistisessa kapitalistisessa kulttuurissa ihmiset ovat toisistaan eristyksissä, he eivät pysty keskustelemaan ideoistaan yhdessä ja muodostamaan valtamediasta poikkeavia mielipiteitä, jotka voisivat haastaa valtajärjestelmää

Tässä syntyykin tämän elämäkerran suurin ongelma: koska se julkaistiin 90-luvulla, se ei käsittele nykyisiä valemedioita. Olen pitkään pohtinut, onko kenties Chomskyn propagandamalli syyllinen nykyisen äärioikeiston tukemaan valemedian kasvuun?

Äärioikeiston valemediat perustuvat siihen oletukseen, että kaikki, mistä valtamedia ei puhu on oltava totta.

Chomskyn propagandamalli vaikuttaakin oikeuttavan tällaisen ajattelutavan. Hypoteesini on, että kenties propagandamalli on levinnyt valtavirtaan yksinkertaistetussa muodossa, jonka mukaan valtamedia aina valehtelee. Tämä asenne taas on hyödyntänyt erityisesti äärioikeistoa, jonka koko maailmankuva on niin vastenmielinen, että heillä on eniten tarvetta yrittää osoittaa, etteivät heidän ideansa ole vääriä, vaan valtamedia on aivopessyt muut luulemaan niin. Esimerkiksi 30-luvun natsit haukkuivat valtamediaa “juutalaismediaksi”, jotta yleisö uskoisi mieluummin natsien versiota todellisuudesta kuin median.

Tai sitten Chomskyn ideat ovat levinneet äärivasemmistolaisista piireistä äärioikeistoon kulttisen ympäristön kautta. Kulttinen ympäristö tarkoittaa vastakulttuurin sisäistä dynamiikkaa, jossa ainoa yhdistävä tekijä eri ideologioitten välillä on valtakulttuurin vastustus. Näissä ympäristöissä ideologisella sakeudella ei ole rajaa ja ristiriitaisetkin ideat kuplivat yhdessä, kunnes saamme sellaisia nerokkaita yhdistelmiä kuin muinaiset UFO-arjalaissatanistiodinistit tai kansalliset bolsevikit (natsistalinistit). Alakulttuurissa liikkuvat toimijat eivät välttämättä usko yhdenkään ideaan tosissaan, mutta heillä on tunne, että tarvitsevat jotain mihin uskoa, joten he kokeilevat kaikkea, mikä koetaan ”kiellettynä”.

Ehkä esimerkiksi anarkistinen hakkeriparvi Anonymous on levittänyt äärioikeistoon Chomskyn propagandamallin. Koostuuhan äärioikeistolainen alt-right osittain entisistä Anonymous-hakkereista.

En ole kuitenkaan törmännyt äärioikeistolaiseen joka olisi referoinut Chomskyn propagandamallia. Ainoa kerta, kun olen törmännyt sellaiseen, oli Tapio Pesolan ”Suomen saattokello-t 2017” kirjassa. Siinäkään ei vedottu propagandamalliin, vaan kielitieteilijän ehdottomaan sananvapauskantaan.

Otin myöskin kirjahyllystäni Norman Baillargeonin ”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi” (2007) tietokirjan. Baillargeonin kirja käsittelee loogista argumentaatiota, mutta myöskin Chomskyn propagandamallia. Selaillessani kirjaa, huomasin sen olevan hyvin kriittinen valtamediaa kohtaan, mutta sen ohjeet propagandamallin media-analyysiin ovat samoja, joita lukiossakin opetetaan. Sääntöjä, kuten ”tarkasta lähteet”, ”kuka puhuu, mikä on tämän henkilön tausta ja voiko hänellä olla joku intressi?” ja niin edelleen. Tällaista skeptisyyttä ei löydy MV-lehdessä, Magneettimediassa tai Suomen uutisissa.

Voi myöskin olla, että valemediat ovat hyödyntäneet epäluottamusta valtamediaan Chomskyn propagandamallista huolimatta. Onhan ajatus ”liberaalista konservatiiveja syrjivästä valtamediasta” hyvin vanha ajatus. Niinkin vanha, että Mark Achbain ja Peter Wintonickin Chomskysta kertovassa dokumenttielokuvassa ”Manufacturing Consent: Noam Chomsky and the Media” (1992) Chomsky kumoaa tämän konservatiivien uskomuksen, selittäessä propagandamalliaan haastattelijoille.

Propagandamallin osallisuutta nykyiseen valemedioitten suosioon pitäisi tutkia, koska minua kiinnostaa mistä ihmiset tulivat yhtäkkiä niin kriittisiksi valtamediaa kohtaan että mikä tahansa salaliittoteoria kelpaa?

Monet syyttävät Venäjän hybridisotaa valemedioitten levinneisyydestä, mutta ihmisten on oltava jo valmiiksi kriittisiä valtamedioita kohtaan nähdäkseen satunnaisesti Facebookissa esiintyvät meemit uskottavina. Se on itsestään selvää, että vastakulttuuriin tai muuten radikaaleihin ideologioihin uskovat ovat kriittisiä valtamediaa kohtaan, mutta miten tavalliset ihmiset saatiin mukaan? Miksi yhtäkkiä joku keski-ikäinen taksikuski tai perheäiti alkoivat nähdä sopivana kyseenalaistaa valtarakenteita Facebook-meemien kautta? Mikä kulttuurinen paradigmamuutos oikein tapahtui viime vuosikymmenenä luodakseen tällaisen kriittisyyden joka heijastuu pääosin äärioikealle, eikä vasemmalle?

Ehdoton

Vaikka Robert F. Barsky selvästi ihaillee Chomskya, hän mainitsee Chomskyn pahimman luonnevian, joka on kykenemättömyys myöntämään omia virheitään. Kirjassa käsitellään Chomskyn ehdotonta sananvapauskantaa, jossa hän päättyi puolustamaan holokaustin kieltäjää sekä tapausta, jossa häntä syytettiin Pol Potin diktatuurin valkopesusta.

Barsky kirjoittaa ymmärtävästi kummastakin skandaalista ja puolustaa Chomskya, mutta silti hän kirjoittaa, että molemmissa tapauksissa Chomsky olisi päässyt vähemmällä, jos hän olisi myöntänyt tehneensä virhearvioita.

Kirjassa ei kuitenkaan käsitellä syvällisesti tapaa, jolla Chomsky vähätteli Pol Potin harjoittamaa kambodšalaisten kansanmurhaa. Kirjassa koko skandaali esitetään mustamaalauksena, jolla yritetään viedä huomio pois siitä, että Chomsky pyrki osoittamaan valtamedian valikoivaa suhtautumista eri maitten kansanmurhiin. Oikeasti Chomskyn kirjoitti 70-luvulla useita artikkeleita, joissa hän epäili Kambodžan kansanmurhaa esimerkiksi vähättelemällä pakolaisten rehellisyyttä.

Tietenkin Chomskyn motiivit eivät tietenkään ole yhtä pimeitä kuin holokaustinkieltäjien, mutta jos sovellamme Chomskyn omaa sääntöä ”politiikkaa pitää tulkita sen mukaan, mitä se aiheuttaa käytännössä, eikä mikä on sen tarkoitus”, hän pettää itseään.

Chomskyn 2000-luvulla julkaistuissa kirjoissaan, kuten “Understanding Power: The Indispensable Chomsky“ (2002) hän on jättänyt pois Kambodžan kansanmurhaa vähättelevät artikkelinsa. Sen sijaan hän teeskentelee, että on käsitellyt Kambodžan ainoastaan mediakritiikin kontekstissa.

Chomskyn ehdottomuus näkyy myöskin siinä, että hänen maailmankuvansa perustuu paljolti klassiseen naturalistiseen empirismiin. Tämä tarkoittaa, että hän pitää ”kovia tieteitä” ylivoimaisesti parempina tapoina tutkia todellisuutta kuin humanistiset aineet. Tässä kirjassa paljastuukin, että Chomskyn kielitiede lasketaan luonnontieteisiin.

Chomskyn luonnontiedekeskeisyys menee niinkin pitkälle, ettei hän hyväksy konstruktivistisia selityksiä, joitten mukaan kulttuuriympäristö muovaa ihmisiä.

Onkin kiehtovaa, että tällainen ehdoton naturalistinen maailmankuva esiintyy yleensä äärioikeistossa ja nykyään konservatiiveiksi muuttuneissa uusateisteissa (esim. Sam Harris ja Richard Dawkins) skientismin muodossa.

Oikeastaan vuonna 2015 Chomsky ja uusateisti Sam Harris kiistelivät terrorisminvastaisesta sodasta ja islamista, sähköpostikirjeenvaihdon kautta. Kumpikin vetosi tieteelliseen empirismiin perustellakseen täysin vastakkaisia kantojaan.

Barskyn Kirjassa kerrotaan, että Chomsky mukaan uskomus ihmismielen muokattavuudesta muuttamalla ympäristöä, houkuttelee autoritaarisia persoonia, jotka toivovat kykenevänsä manipuloimaan ihmismassoja. Jos evoluutio on muovannut ihmisluonnon pysyväksi, tätä ei voi mitenkään hallita, vaan hän on itsensä herra.

Kirja mainitseekin, että Chomsky ei vain ole oikeistoa, vaan myöskin liberaaleja sekä kommunisteja vastaan. Tässä kirjassa haukutaankin kommunisteja aika paljon, mikä voi joistakin tuntua oudolta, jos hän kerran vähätteli kommunistien Kambodžan kansanmurhaa. Kambodžan tapauksessa Chomskyn tarkoitus oli demonisoida amerikkalaista valtamediaa, eikä niinkään puolustaa kommunismia.

Yhteenveto

Robert F. Barskyn ”Noam Chomsky: A Life of Dissent” on edellä mainituista puutteista huolimatta, todella hyvä kirja, jossa pääsee syvällisesti yhden nykyajan kuuluisimman vasemmistointellektuellin mieleen ja ideologiaan. Lukiessa tätä kirjaa, huomaa miten omaperäinen persoona Chomsky on. Hänen ajattelunsa kaavamaisuus muistuttaa Pentti Linkolan. Tämä kaavamaisuus ja ideologinen itsevarmuus kiehtoo minua, koska itse en ole monestakaan asiasta varma, vaikka tämä blogi voi sellaisen kuvan antaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s