Kapitalismi maailmanlopun jälkeen

Viimeisessä vuosikymmenessä ilmastonmuutoksen tuhon merkit ovat jo alkaneet ilmestyä suurina metsäpaloina, kiihtyvinä tornadoina ja tulvina. Samaan aikaan Panaman-paperit paljastivat rikkaitten veronkierron laajuuden ja muutamasta internet-yhtiöstä on muodostunut globaaleja megakorporaatioita, joilla on valtaa manipuloida miljoonia ihmisiä.

Tuntuukin, että monet scifi-dystopiat eivät ole enää spekulaatioita tulevaisuudesta, vaan arkipäivää.

Mutta scifi-kirjallisuus pystyy vielä ennustamaan synkemmän tulevaisuuden kuin sen, jonka jo elämme. Asiat voivat mennä vielä huonommin, kuten Paolo Bacigalupin vuonna 2006 julkaistu lyhyttarinakokoelma ”Kutospumppu ja muita tarinoita” osoittaa.

Bacigalupin novellit sijoittuvat suunnilleen samaan universumiin, jossa ilmastonmuutos, supervirukset ja niistä aiheutuneet sodat ovat tuhonneet lähes kaikki maailman kansallisvaltiot. Suurin osa ihmiskunnasta elää raastavassa köyhyydessä tai pakolaisuudessa, suuryritysten hallitsemissa läänityksissä. Feodalismi on palannut, mutta nyt eivät aatelisherrat hallitse ihmisiä, vaan geenimuunneltuja ruokakasveja myyvät ”kaloriyhtiöt.”

Ottaen pois tulevaisuuden, jossa geenimuuntelusta on tullut arkista, niin ruokatuotannossa kuin kokonaisten ”sieluttomien” superihmisten tuotannossa, kirjailijan dystopia tuntuu olevan lähempänä kuin koskaan. Ajatus, että maailma voi loppua, ilman että kapitalistinen järjestelmä kärsii, vaan sen sijaan taantuu feodalismiin, tuntuu hyvin todennäköiseltä.

Bastian Obermayerin ja Frederik Obermaierin ”Panamaan paperit. Miten rikkaiden veronkierto paljastui” (2016) kirjassa kerrotaan, että rikkaitten veronkierron laajuus voi johtaa tilanteeseen, jossa epätasa-arvo kasvaa niin räikeisiin mittasuhteisiin, että demokratia uhkaa korvautua suuryritysten feodalismilla. Samaan aikaan ilmastonmuutos on todettu uhkaavan maailman vakauden, lisäämällä nälänhätiä, sotia, terrorismia ja pakolaisaaltoja, uhaten kansallisvaltioitten olemassaoloa. Geenimuuntelu on samaan aikaan markkinoitu ratkaisuna nälänhätiin ja SARS ja MERS pandemiat uhkaavat jatkuvasti puhjeta uudelleen, kuten nyt Kiinasta leviävä uusi koronavirus.

Bacigalupin tarinoissa kuitenkin nämä elementit eivät ole pääosassa, vaan maisemia ja alkuasetelmia. Hänen tarinansa keskittyvät enemmänkin scifin ikuisiin kysymyksiin, eli miten teknologia vaikuttaa ihmisyyteen? Onko esimerkiksi geenimuunneltu superihminen oikeasti ihminen, vai kuten hahmot uskovat ”sieluttomia” nukkeja? Samalla, mitä tarkoittaa ”luonnollisuus” ja onko sillä jokin itseisarvo verrattuna patentoituun organismiin? Mitä ovat ihmisoikeudet, jos ihminen on kokonaan tuotettu laboratoriossa? Onko hän arvokkaampi kuin nälkiintyvä pakolainen?

Nämä kysymykset ovat nykyajassamme ajankohtaisia, kun kuulee politiikkoja, jotka julistavat, etteivät ihmisoikeudet kuulu kaikille ja dosentteja, jotka kirjoittavat, ettei luonnolla ole itseisarvoa, vaan: Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut

Bacigalupin tarinat ovat hyvin inhimillisiä, mutta todella karuja ja synkkiä. Onnellisia loppuja ei ole, vaan katkeransuloisia. Hänen dystopiansa on voittamaton, oikeastaan se on niin pysyvä, etteivät hahmotkaan kyseenalaista sitä. Se on uusi normaali, että on jatkuvia nälänhätiä, että demokratia on harvinaisuus ja epätasa-arvo niin jyrkkää, että miljoonat kuolevat nälkään, kun toiset elävät rikkaammin kuin muinaiset faaraot.

Joskus kuitenkin lyhyttarinat ovat niin sykkiä ja perverssejä, että tuntuu kuin kirjailija vain yrittäisi järkyttää lukijaa, ilman mitään kovin koherenttia ideaa tarinoitten takana.

Tässä kirjassa saatkin lukea tarinan kiinalaisesta pakolaisesta, joka yrittää selvitä karussa maailmassa, missä ei ole yhtäkään sosiaalista turvaverkkoa ja jossa rasistinen poliisi ei välitä ihmisoikeuksista, geenimuunnellusta tanssijasta, joka on feodaalinaisen orja, ”kalorimiehen” omantunnon tuskista, liikakansoitusta estävän palkkamurhaajan seikkailuista ja vaimonsa satunnaisesti murhanneen miehen pohdinnat tulevaisuudestaan ja monia muita tarinoita.

Paolo Bacigalupin ”Pump Six and Other Stories” novellikokoelman vahvuus on maiseman maalauluissa. Heti pääset tunnelmaan ja jokainen tarina avaa jonkin verran hänen dystopiansa, jolla ei ole mitään erityistä tarkoitusta. Bacigalupin dystopia ei ole olemassa, koska jokin ideologiaa seuraava eliitti loi sen ja ylläpitää valtaansa valvonnalla ja väkivallalla, vaan maailma on hirvittävä, koska joukko ihmiskunnan virheitä loi sen. Kukaan ei ole syyllinen, vaan maailma muuttui tällaiseksi, eikä sille voi enää mitään.

Tai oikeastaan voimme, koska ilmastonmuutoksen ja kasvavan epätasa-arvon voi vielä pysäyttää. Bacigalupin kirja onkin varoitus siitä, mitä pahimmillaan tekomme voi johtaa. Kukaan ei oikeasti halua elää maailmassa, missä ihmisoikeudet kuuluvat vain niille, joilla on varaa maksaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s