Ideologia hyvällä tarinalla

Olen aina ihmetellyt, miksi jotkut ihmiset kokevat jonkun ideologian välittömästi niin järkeväksi, että sen edistämiseen voi uhrata koko elämän, kun toisille sama ideologia voi lähtökohtaisesti kuulostaa niin järjettömänä, ettei siihen pidä sekuntiakaan vaivata aikaa? Yli sata vuotta sitten eläneen anarkokommunistin Goerge Sorelin kirja ”Pohdintoja väkivallasta” antaa yhden uskottavan selityksen

Sorelin kirja kirjoitettiin alun perin perustellakseen väkivaltaisen kommunistisen vallankumouksen moraalisuutta, mutta siinä esitetään teoria, jonka mukaan menestynyt ideologia sisältää myyttisen tarinan.

Tässä kontekstissa myytti ei tarkoita valhetta tai satua, vaan maailmaa selittävä tai opettavaa kertomusta. Myytti on samaan aikaan fiktiota, mutta se sisältää koetun ikuisen totuuden.

Esimerkiksi kun Perussuomalaisten entinen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo sanoi: “Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan” hän juurikin tarkoitti juuri tällaista myyttistä ajattelua.

Sorelin kirjassa tällainen myytti on yleislakko. Uskomus, että työläiset voivat joukkovoimalla panna porvarit polvilleen ja näin saada kommunismi aikaan, myötäilee muinaisia sankarikertomuksia. Yleislakon myyttinen elementti on kirjailijan mukaan voimakkaampi argumentti kommunismin puolesta kuin sen taloustieteelliset väitteet.

Sorel perustelee kantansa tutkimalla antiikin kristittyjä marttyyreja. Miksi nämä ihmiset olivat valmiit kärsimään mitä hirvittävimpiä kuolemia uskontonsa puolesta roomalaisten käsissä? Kirjailijan mukaan kristinuskon kertomus Jeesuksen paluusta ja pahuuden tuhoutumisesta maailmanlopussa, noudattaa ikuisia myyttisiä arkityyppejä, joissa annetaan yksilölle kuin ryhmälle sankarillisen roolin. Tämä sankarillinen rooli innostaa ihmistä suuriin tekoihin.

Sorelin mukaan kommunismi toimii samalla tavalla. Se sisältää myyttisen kertomuksen tavallisten sorrettujen ihmisten kätketystä voimasta nousta sortajia vastaan, kääntää historian pyörä haluamaansa suuntaan ja rakentaa kaikille tasa-arvoinen maailma.

Kuitenkin, koska Sorel pyrkii teoksessaan pääosin argumentoimaan väkivallan moraalisuuden puolesta, hän kartoittaa todella synkkiä maisemia. Tässä teoksessa argumentoidaankin, että antiikin sankarikertomukset on valjastettava vallankumouksellisen kommunismin käyttöön. Jos yleislakko ja siitä syntyvä väkivalta ei saada kehystetyksi suuriksi sankarillisiksi teoiksi, joissa vallankumouksellinen on valmis tuhoamaan itsensä, vallankumous ei tule menestymään.

Esimerkkinä Sorel nostaa Ranskan vallankumouksen esierkkinä: väkivaltaisimmat jacobiinit olivat kaikista fanaattisemmat tasa-arvon ja demokratian kannattajat. Samalla monissa sodissa ideologisesti fanaattisemmat armeijat ovat menestyneet paremmin kuin ammattilaisista koostuvat massa-armeijat.

Sorelin mukaan parhaat myytit, joita voidaan valjastaa vallankumouksen käyttöön, ovat kansallinen uudelleensyntyminen ja sankarillinen kuolema. Samalla kirjailian mukaan kommunismia ei pidä vain markkinoida tasa-arvon ideologiana, vaan moraalisena maailmankatsomuksena, joka luo paremman valtaeliitin kuin nykyinen porvarillinen.

Kirjailijan mukaan nykyistä porvarillista eliittiä ei pidä vain kehystää riistäjinä, vaan moraalisesti rappiollisena. Sorrelin mukaan uusi kommunistinen työläisistä koostuva eliitti toisi ”energista verta” valtiolle, tehden siitä jälleen suuren.

Sorel päättyykin tässä kirjassa muotoilemaan ne ideat, joita vuosikymmeniä myöhemmin fasistit käyttävät oman ideologiansa muotoiluun. Juuri sankari- ja uudelleensynymismyytit sekä uskomus rappiollisesta eliitistä, joka pitää korvata uudella eliitillä ovat fasismin peruspalikoita. Oman kirjapainokseni esipuheessa kerrotaankin, että fasistisen Italian diktaattori Benito Mussolini kertoi innostuneensa Sorrelin myyttiteoriasta.

“Pohdinnat väkivallasta” on tietokirja, joka samaan aikaan esitti teorian, joka sitten pantiin käytäntöön, mutta päinvastaisiin tarkoituksiin, mihin kirjailija tarkoitti. Fasismi on juurikin ideologia, joka ei perustu järkeen, vaan tunteisiin, kuten Mussoliini itse muotoili kirjassaan ”Fasismin oppijärjestelmä” (1932) ja jota myöhemmin uusfasismin teoreetikko Julus Evola vei äärimmilleen, muotoillessa ideaa ”henkisestä hierarkiasta”

Äärivasemmisto on paljolti hylännyt Sorrelin ideat, ainakin tietoisella tasolla, kun taas esimerkiksi alt-right perustaa propagandansa paljolti perinteisiin sankarillisiin arkityyppeihin.

Liberalismi, jota Sorelin kirjassa haukutaan, perustuu myöskin myyttiseen kertomukseen. Liberalismissa tämä myytti on kertomus yksilön vapaudesta toteuttaa itsensä, ilman ulkoisia paineita.

Vaikka myytit ovat hyvinkin samanlaisia rakenteeltaan, eri ihmisillä on erilaisia kulttuurillisia ja sosiaalisia lähtökohtia, jotka aiheuttavat eroja eri myyttien omaksumisessa. Sorelin teoria voi selittääkin, miksi joillekin ihmisille fasismi tuntuu loogiselta, kun taas monelle se on pahuuden symboli.

Fasismi on nykykulttuurissamme muuttunut myyttiseksi kertomukseksi, jonka mukaan yksilön halu tuhota kaikki erilaisuus vie koko yhteiskunnan totaaliseen moraaliseen turmioon. Fasismi ja kommunismi ovatkin nykyliberaalien lankeemuskertomuksia, joilla opetetaan miksi liberalismi on ainoa looginen ja moraalinen vaihtoehto.

Juuri tämä kommunismin ja fasismin mytologisoiminen luo monissa ihmisissä sen asenteen, ettei näihin ideologioihin kannata edes tuhlata aikaan. Esimerkiksi kuinka moni oikeasti on lukenut kommunistien tai natsien tekstejä, ennen kuin muodosti mielipiteen kummastakin? Harva, ja sen takia blogini menestyykin!

Kuitenkin nykyäänkin löytää kommunisteja ja fasisteja tai erilaisia poliittisia puolueita ja ryhmittymiä, jotka muistuttavat kumpaakin. Tämän voi selittää juuri Sorelin myyttiteorialla: hyvä tarina voi saada joukon ihmisiä välittömästi olemaan uskollisia sotureita, ilman että tarvitsee edes lukea ideologian filosofiset tekstit.

Jihadismi on tällainen ideologia. On todettu, että harva Isiksen jäsen on edes lukenut Koraania, koska ei sitä tarvita. Kertomus muslimeista nousemassa länsimaista imperialismia vastaan, toteuttaakseen maanpäällisen taivaan, on itsesään jo vakuuttava kertomus. Erityisesti nuorille, ajatus sankarillisesta kuolemasta, jonkun suuremman asian puolesta on aina ollut houkutteleva.

Sorel kertookin, ettei kannata pohtia tai selittää ihmisille, miten kommunismi toteutettaisiin käytännössä, vaan on kerrottava kommunismin lopullisesta tavoitteesta. Jos kommunisti pitää mielessään ainoastaan kommunismin päätepistettä, eli vapaitten työläisten hallitsemaa utopiaa, hän voi tehdä mitä tahansa ideologiansa puolesta.

Ikävä kyllä Sorel oli aivan oikeassa. Tämä kirja julkaistiin vuonna 1906 ja kirjailija kuoli vuonna 1922. Mussolini nousi valtaan pari kuukautta Sorrelin kuoleman jälkeen. Stalin pari vuotta myöhemmin. Hitler kymmenen vuotta myöhemmin. Nämä kolme diktaattoria saivat miljoonat ihmiset tottelemaan heitä juurikin Sorelin neuvoilla, tuhoisin seurauksien.

Sorelin teoria voi selittää Trump-kannattajat, joitten fanaattisuus on legendaarista. Sillä ei ole väliä minkälainen ihminen todellisuudessa presidentti Donald Trump on tai edes, mitä hän on saanut konkreettisesti aikaan, vaan sillä, että hän symbolisoi kaikki konservatismin ja äärioikeiston villeimmät fantasiat. Kertomus Trumpista, joka “tyhjentää Washingtonin suon” on niin mukaansatempaava, että sen puolesta ollaan valmiita tekemään mitä tahansa.

Kun entinen ulkoministeri ja Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini julisti ”Jos politiikka olisi pelkästään järjen asia, liberaalit olisivat suurin puolue ja professorit johtaisivat maata”, hän olisi voinut olla siteraamassa Sorelia. Paitsi tietenkin Sorel ei uskonut liberalismin olevan sen objektiivisempi ideologia kuin muutkaan.

George Sorelib kirja “Reflections on Violence” voi kuulostaa jännittävältä kirjalta, mutta sitä se ei ole. Suurin osa kirjasta kulutetaan väkivallan morallisuuden perustelemisella, jotka nykyaikana kuulostavat todella lapsellisilta. Historia on osoittanut kaikki Sorelin väitteet väkivallasta vääriksi. En edes ymmärrä, miksi yrittää perustella väkivaltaa moraalilla? Väkivalta aina tarkoittaa toisen satuttamista, joka on ainakin mielestäni aina moraalitonta. Väkivaltaa pitäisi käsitellä enemmänkin instrumentaalisti: edistääkö se haluamaasi asiaa vai ei?

Samalla kirja viittaa henkilöihin ja tapahtumiin, jotka ovat historian saatossa unohtuneet täysin. Joten jos ei tunne 1800-lopun ja 1900-luvun alun Ranskan historiaa yksityiskohtaisesti, on hyvin vaikeaa kiinnostua sen sisällöstä, saatikka ymmärtämään kaikkia sen viittauksia. Kirjan vahvin idea on juuri myyttiteoria ja siihenkin kulutetaan vain muutama sivu.

Sorelh onkin mielenkiintoinen hahmo, koska hän synnytti tähän maailmaan teorian, joka samaan aikaan selittää ideologisen fanaattisuuden, että antoi ohjeet sen edistämiseen, hirvittävin seurauksien. Sorelin idean voimaa voikin nähdä siinä, että nykypäivänäkin myyttiset kertomukset innostavat fanaatikkoja ympäri maailmaa taistelemaan oman maailmankuvansa puolesta, olipa se rajoittamattoman fossiilikapitalismin tai valkoisen etnovaltion puolesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s