Lihan loppu

Luin viime vuonna Jonathan Safran Foerin ”Eläinten syömisestä” (2009) vegaanikirjan ja pohdin, mikä on suomalaisen lihatuotannon tilanne? Foerin kirja käsitteli vain Yhdysvaltojen ruokatuotantoa, joka on tunnettu siitä, ettei se noudata EU:n tiukempia standardeja. Onko meillä asiat paremmin vai huonommin? Onneksi viime vuonna Suvi Auvinen julkaisi ”Lihan loppu” tietokirjan vastaamaan kysymykseeni.

Kuten Foerin kirja, Auvinen pyrkii argumentoimaan, miksi lihansyönti on kokonaisvaltaisesti väärin ja haitallista.

Teos sisältää tutkimuksia, haastatteluja ja erilaisten näkemysten tarkastelua, sekä kirjailijan omaa henkilökohtaista pohdintaa.

Auvinen on kirjoittanut kirjan lihansyöjille, eikä vegaaneille. Sen näkee siinä, että lihansyönnin moraalisuutta käsitellään vasta kirjan lopussa. Ensin kirjailija esittelee ”asia” argumentit.

Kirja alkaakin analysoimalla sitä väittämää, onko ruokavalio todellisuudessa yksityisasia? Kirjailijan mukaan, kun ihmisen kulutusvalinnat tukevat saastuttavaa ja kärsimystä aiheuttavaa teollisuutta, nämä valinnat eivät olekaan yksityisiä, muusta todellisuudesta irrallisia asioita. Kuluttaja on osa suurempaa koneistoa, jonka haitat ja hyödyt koskettavat jopa niitä, jotka eivät kuluta samoja tuotteita.

Mielenkiintoista onkin, että Auvinen kertoo kirjassaan, että suurin osa ihmisistä ei pohdi miksi syövät jotain tiettyä ruoka-ainetta? Kirjailija esimerkiksi kertoo alkaneensa pohtia lihansyönnin eettisyyttä vasta viisitoistavuotiaana. Itse muistan pohtineeni perheeni kanssa kysymystä lapsesta asti. Toki pitempi pohtimisaika ei heijastunut ruokavalion muutokseen, kun vasta aikuisiässä.  Kertoneen omasta kuplastani, kun minulle on uutta, etteivät ihmiset ajattele syömistään kovin usein.

Vaikka luulin tietäväni kaikki veganismista, tässä kirjassa olikin paljon muutakin uutta tietoa, kuin vain kotimaisesta eläintuotannosta. Esimerkiksi kirjan alku on omistettu käsittelemään evoluutiotamme ja biologista suhdettamme lihansyöntiin. Paljastuukin, etteivät kulmahampaamme sovellukaan lihansyöntiin ja aloimmekin syödä kunnolla lihaa vasta opittuamme käyttämään tulta. Ennen sitä söimme satunnaisesti haaskaa ja käytimme kulmahampaita toistemme puremiseen.

Opin myöskin, että moni ihminen ei pidä kalaa eläimenä, vaan kasvien ja eläimen välimuotona. Tämän vuoksi kasvissyöjät syövät kalaa! Olin aina ajatellut, että kasvissyöjät ovat vain pelkureita, jotka syövät vähiten älykästä eläintä, jotta eivät näyttäisi suvaitsemattomilta ekstremisteiltä.

Olenkin suurempi friikki kuin luulinkaan, koska olen lapsesta asti pitänyt kalastusta joksekin perverssinä kalan rääkkäämisenä.

Samalla Auvinen käsittelee sitä psykologista ilmiötä, jossa mitä etääntyneempi on luonnosta, sitä helpompi on ihmisen ryhtyä vegaaniksi. Syy on se, että ennen vanhaa ihmiset elivät eläinten lähellä ja näkivät näitten teurastusta päivittäin, tehden eläimen tappamisesta arkipäivää. Eläimiä kunnioitettiin, mutta kuten ihmisenkin kuolema, eläimenkin väkivaltainen kuolema oli luonnollista ja osa maailmanjärjestystä. Tarvittiinkin tietty etäisyys eläimeen, että uusi käsitteellinen maisema muodostui ihmismielessä.

Samaistuinkin Auvisen kuvaukseen veganismin psykologiasta ja sen ympärillä olevista harhakäsityksistä. Esimerkiksi moni lihansyöjä luulee, että vegaani vihaa lihaa tai on niin tunteellinen, että joutuu välttämään kaupan lihahyllyä, ettei vaan koe henkistä romahdusta.

Auvinen paljastaa, sen mitä itsekin tunnen nähtyäni lihahyllyn: ei mitään. Auvinen kuvaa hyvin, miten vegaanin mielessä liha lakkaa olemasta ruokaa, se muuttuu joksikin muuksi, jota ei enää edes tiedosteta.

Ainoat kerrat, kun tunnen jotain lihaa kohtaa ovat bussipysäkkien lihamainokset. Ne saavat minut hetkellisesti haluamaan lihaa, mutta sekin johtuu mainonnan visuaalisista kikoista kuin itse lihasta.

Rakastin lihaa, mutta olen huomannut, että tietyn ajan kuluttua keho sopeutuu vegaaniruokavalioon, jolloin liha ei enää maistu hyvältä. Olen kokenut tätä ne kerrat, kun olen joutunut syömään lihaa. Silloin tunsin, etten ole menettämässä yhtään mitään. Ainoa poikkeus ovat kanansydämmet, joihin liittyy nostalgisia muistoja Brasiliasta.

Nyt olenkin elänyt viisi vuotta suurimmaksi osaksi syömättä lihaa. Joskus matkustellessa ja tietyissä sukujuhlissa lihaa on otettu, kuten muitakin myrkkyjä.

Kirjan mukaan Suomeen veganismi tuli aika myöhään. Kasvissyönti oli olemassa pitkään ja se oli joko yläluokan tai hippien harrastus. Suomalainen köyhälistö taas oli pakko syödä kasvispainotteista ruokaa, koska lihaan ei ollut varaa.

Kirjam mukaan veganismin maine äärimmäisenä elämäntapana johtuukin siitä, että se tuli punkmusiikin kanssa.

Auvinen käsitteleekin teoksessa veganismin aktivismipuolta, erityisesti kettutyttöjä ja salakuvauksia. Kirjailija kertookin, että eläinoikeusliike radikalisoitui osittain juuri sen takia, koska heitä kutsuttiin terroristeiksi. Moni ihminen kaikkosi eläinoikeusliikettä leiman takia, mutta jäljelle jäikin fanaattisemmat kannattajat, jotka pitivät liikettä yllä kaikki nämä vuodet.

Kuten muussakin radikaalissa toiminnassa, Auvisen mukaan veganismin ympärille on muodostunut kulttuuri ja tiivis yhteisöllisyys, joka on saanut vegaanit tuntemaan, että eivät luovu lihasta, vaan hankkivat uusia ystäviä.

Teoksessa pohditaan vegaanikulttuurin ongelmia, kuten elitismiä ja puritaanisuutta, jonka historia on todella pitkä. Alun perin historian ensimmäiset kasvissyöjät ja vegaanit olivat eri uskontojen äärimmäisemmät kannattajat.

Auvinen arvosteleekin tässä kirjassa puritaanisia vegaaneja, jotka pikkutarkasti katsovat jokaisen tuotteen tietoja, löytääkseen onko siellä jotain eläinperäistä. Kirjailijan mukaan on keskityttävä suurempaan kuvioon, eli lihansyönnin lopettamiseen. Sen jälkeen voidaan keskittyä pohtimaan kuparijohtojen sekaan laitettua eläinperäisen aineen korvaamista.

Suurin osa Auvisen kirjasta on omistettu lihan korvaamisen eri keinoille, kuten kasvisjalosteista tehtyjen lihakorvikkeitten analyysiin. Kuten ennestään tiesin, ihmiset eivät ole luopumassa lihasta, näitten korvikkeitten takia, vaan enemmänkin ostamassa lihan lisäksi niitä. Mutta kirjailija on optimistinen, koska ajan kuluttua kasvisruoka normalisoituu lihakorvikkeitten kautta. Vähitellen lihan määrä tulee vähenemään ja toivon mukaan loppumaan. Kun vegaanismin stigma anarkistihippien kulinaarisena harrastuksena loppuu, vegaaniksi tullaan ryhtymään suuremmissa määrin, ilman mitään seremoniaa tai selittelyä.

Olenkin havainnut tämän vanhemmissani, joitten lihakulutus on romahtanut melkein olemattomiin, siitä asti, kun minä ja veljeni ryhdyimme vegaaneiksi. Isäni kyllä kertoo, että hän vähensi lihansyönnin Greta Thunbergin takia.

Vaikka tässä kirjassa lihateollisuus paljastuu olevan parempi kuin Yhdysvaltojen, Auvinen kumoaa kotimaisen lihateollisuuden järjetöntä propagandaa kotimaisen lihan ilmastoystävällisyydestä ja eettisyydestä. Samalla kuitenkin Auvinen on sen verran tasapuolinen, että hän kumoaa joitakin vegaaniaktivistien väittämiä lihateollisuudesta.

Kirjan mukaan kaikki on kiinni kauppojen ja lounasravintoloitten valinnoista. Esimerkiksi mihin kasvistuotteet ja -ruuat sijoitetaan? Miten niitä markkinoidaan ja niin edelleen. Kuluttajia voidaankin ohjata tiedostamatta ostamaan vähemmän lihaa. Samalla maataloustuet voitaisiin ohjata kasvisruokaa suosivaksi, jotta niistä tulisi halvempia kuin liha.

Kuten muualla länsimaissa, Suomessakin lihan hinta on keinotekoisen alhaalla. Paras argumentti veganismin puolesta tuleekin kirjassa Helsingin pormestarilta Jan Vapaavuori (Kok), jonka mukaan:

”Yhteiskunnassa on valtava määrä pakkoja. Meidän on pakko rakentaa talot ja jääkaapit tietyllä tavalla. Miksei meillä voisi olla pakkoja koskien ruokaa?”

Kirjaa varten haastateltu Lauri Reuter menee niin pitkälle, että ehdottaa sovellusta, johon kuluttaja voisi määritellä tavoitteensa ja sovellus yhdistää nämä muuhun saatavaan olevaan kuluttajan yksityiseen tietoon, täyttääkseen kuluttajan ostoskorin optimoidulla ravinnolla. Reuter tunnustaa, että datalouhinnan hyödyntäminen ihmisen syömisen määrittelyyn, kuulostaa ahdistavalta, mutta hän kuittaa sen sillä, että nytkin moni meitä koskeva asia on yksityisten yritysten päätettävissä, eikä meidän.

Suvi Auvisen ”Lihan loppu” on loistava kirja, joka käy läpi lihateollisuuden ja veganismin hyvin monipuolisella ja suhteellisen neutraalilla otteella.

Kirjaa varten haastateltu ravitsemusterapeutti Leena Putkonen manitsee ohimennen, että ihminen pystyy elämään ilman lihaa. Mutta olisin kaivannut pidemmän kappaleen, jossa kumotaan erilaisia kauhutarinoita terveistä ihmisistä, jotka kokivat vakavia terveydellisiä ongelmia luopuessaan lihasta. Ovatko nämä vain urbaanilegendoja vai tietoista propagandaa tai vääristelyä? Ryhdyttyäni vegaaniksi, minua varoitettiin ”leikkimistä” terveydelläni ja olen jopa kuullut että näytän terveeltä, ”vaikka” olen vegaani!

Auvinen sentään mainitsee, ettei lihasta todennäköisesti voida kokonaan luopua, koska jotkut ihmiset tarvitsevat lihaa terveydellisistä syistä. Mutta tätä virkettä pidemmälle hän ei lähde perustelemaan. Kuinka monta tällaista ihmistä on? Mitä heitä tarkalleen vaivaa ja niin edelleen?

Toinen ongelma on teoksen keskustaoikeistolainen kehys. Vaikka Auvinen käsittelee veganismia monipuolisesti, hän rajoittaa itseään tarkastelemaan valtavirrassa olevia mielipiteitä. Esimerkiksi tässä kirjassa ei pohdita antikapitalistisen vegaanien argumenttia, ettei ilmasto ja luonto pelastu kasvispainotteisella kaupallisella tehomaataloudella. Antikapitalisten vegaanien mukaan tällainen aiheuttaa vain kapitalismin perimmäisten ristiriitojen siirtämistä uuteen osa-alueen, ylläpitäen samoja ongelmia, joita on lihateollisuudessakin.

Ehkä koska Auvinen tunnetaan anarkistina, hän halusi jättää tällaiset vasemmistolaisemmat näkemykset kirjan ulkopuolelle, jotta mahdollisimman moni uskaltaisi tarttua kirjaan ja suosittelisi muille. Olisi ehkä vaikea markkinoida teosta, jossa ajetaan veganismin lisäksi kapitalistisen järjestelmän kumoamista. Kirjaa voisi pitää tällöin ”liian” poliittisena ja se on aina monille pelottavampaa kuin lihasta luopuminen.