Suvaitsevaisuuden rajat

Octavia E. Butlerin ”Puolipäivän riitit” on vuonna 1988 julkaistu scifiromaani, joka kertoo avaruusolioitten yrityksestä pelastaa ihmiskunta sulauttamalla ihmiset vähitellen heidän lajiinsa. 

Puolipäivän riitti on ”Aamunkoitto” romaanin jatko-osa. Tällä kertaa seurataan ihmishybridiä, joka on puoliksi ihminen ja oankali-avaruusolio. Nuorempana tämä hybridi näyttää ulkoapäin ihmiseltä, mutta saavutettuaan aikusuuden tämä alkaa muistuttaa monilonkeroista oankali-lajia.  

Puolipäivän riitissä maailma on loppunut ja joukko erilaisia ihmisiä herätettiin henkiin kaukaisessa tulevaisuudessa oankali-lajin toimesta. Ensimmäisessä osassa avaruusoliot saivat selville etteivät kaikki ihmiset kiittäneet heitä henkiin herättämisestä, erityisesti kun saivat selville, että tarkoituksena oli geenimuunnella näistä ihmistä hybridiolentoja.

Osa ihmisistä sulautui, mutta merkittävä osa pani vastarintaa, paeten villiintyneelle maa-planeetalle, muodostaen lukuisia heimoyhteiskuntia.

Syy, miksi oankali-laji haluaa ihmiskunnan sulautuvan heidän lajiinsa, johtuu siitä, että avaruusoliot pitävät ihmislajia villinä ja itsetuhoisena lajina. Parempi pelastaa laji, korvaamalla ”huonot” ominaisuudet paremmilla! 

Tässä romaanissa seurataan hybridi-hahmoa, jonka tarkoitus on saada vastarintaa panevat ihmiset ymmärtämään parhaansa ja sulautua oankali-lajiin. Mutta romaanin edetessä tämä hahmo huomaa pitävänsä enemmän ihmispuolestaan ja yrittää luoda kompromissin, jossa ihmisyys voidaan säilyttää, ilman että se uhkaa muita olentoja. 

Puolipäivän riitit onkin hyvin omaperäinen romaani, jossa ei ole selkeää pahista ja jossa suurin konflikti syntyy siitä filosofisesta kysymyksestä mitä on olla ihminen?

Oankali-lajille ei ole mitään pyhää suhtautumista geneettiseen ontologiaan, vaan heille kaikki biologiset ominaisuudet ovat vapaasti muokattavissa. Näin heille ei ole väliä, kuinka ”puhdas” jokin laji on tai, kuuluuko jokin planeetta jollekkin lajille enemmän kuin toiselle. He ovatkin eräänlaisia puhtaita mieliä, jotka voivat olla missä ruumissa tahansa. 

Kontrastina ovat vastarintaa panevat ihmiset, joilla on irrationaalinen suhde omaan kehoonsa ja planeettaan. Jos ihminen ei ole ”puhdas” ihminen, hän on muukalainen ja näin epäilyttävä ja vaarallinen. Tuntuikin, että koko romaani oli vertauskuva rasismille. 

Erityisesti koska nykyään perussuomalaiset ajavat käsitystä, että ainoastaan valkoinen voi olla ”oikea” suomalainen. Tällainen ajattelu onkin ajanut puoluetta pitämään maahanmuuttoa eräänlaisena tapana ”korvata” puhdas suomalainen väestö kokonaan toisella väestöllä. Eli vaikka kuinka maahanmuuttajat integroituisivat suomalaiseen yhteiskuntaan tai jopa menevät avioon valkoisten suomalaisten kanssa ja synnyttävät lapsia, he eivät voi koskaan olla aitoja suomalaisia, vaan eräänlaisia geneettisiä tunkeutujia, jotka syrjäyttävät alkuperäislajin.  

Tietenkin tummemmat kansat eivät ole geneettisesti erilaisia lajeja kuten Butlerin romaanissa. Mutta keskustelu siitä, mitä on olla ”oikea” suomalainen muistuttaa Butlerin romaanin pohdintaa siitä, mitä on olla ihminen? 

Samaistuin Buterin romaanin hahmon, koska olen itsekin hybridi: puoliksi brasilialainen ja puoliksi suomalainen. Ulkomuodoltani olen valkoinen, mutta osa perimmästäni tulee etelä-amerikasta. Olenko minä korvaamassa alkuperäisen suomalaisen väestön? Vai onko ihonvärini ja geneettinen kompositioni tarpeeksi valkoinen perussuomalaisille? 

Butlerin romaania voidaan myöskin tulkita vertauskuvana alkuperäiskansojen ahdinkoon. Ovathan oankalit teknologisesti ylivertainen laji, jolla on ylimielinen asenne ihmisiin. Ainoa ero on, että oankalit eivät aiheuttaneet ihmislajin tuhon ja pyrkii ryöstämään meidän luonnonvarat. Maapallo tuhoutui ihmisten välisessä ydinsodassa. Alkuperäiskansoja ei yritetty sulauttaa valkoiseen väestöön, ei ainakaan alussa, vaan kirjaimellisesti hävittää sukupuuttoon. Sulautuminenkin pyrtiin toteuttamaan kidnappaamalla esimerkiksi saamelaisten lapsia ja kouluttamalla heistä suomalaisia kristittyjä.Usein henkisen- ja fyysisen kidituksen kautta.

Butlerin romaanissa oankaleja ei kiinnosta hävittää ihmiskunnan kulttuurit, vaan muokata hitaasti siitä melkein kokonaan uuden lajin.

Puolipäivän riitissä kamppaillaankin tämän kysymyksen ympärillä mutta kärjistetymmällä asetelmassa, jossa aidosti kokonaan eri laji on sulautumassa ihmisväestöön geenimuuntelun kautta. Samalla romaanissa käsitellään ihmislajia avaruusolion näkökulmasta, tavalla joka tekee lukijan tajuamaan miten eläimellisiä me olemme. 

Butler kuvaa ihmisten käyttäytymistä juuri, kuten se on, mutta avauusolioitten silmissä näyttäydymme tunteellisina olentoina, jotka turvautuvat väkivaltaan pienestäkin syystä. Romaanin asenne onkin, että olemme geeniemme orjia, jotka ovat tuomittuja toistamaan ikuisesti samoja itsetuhoisia virheitä.  

Olenkin pohtinut samaa, kun arvioin Tony Judtin “Postwar: A History of Europe Since 1945” tietokirjan arviossa. Siinä mietin, että ehkä kommunismin epäonnistuminen kertoo lajimme kykenemättömyydestä päästä irti historian sykleistä ja olla sen herra. Jos emme kykene hallitsemaan taloutta ja valtiota rationaalisesti, emme pysty oikeastaan hallitsemaan mitään kunnolla. Ehkä olemme juuri niin alkukantainen laji kuin Butlerin romaanissa asetetaan? 

”Puolipäivän riitti” loppuu kesken ja jatkuu kolmannessa osassa. Ihmiskunnan on valittava päähahmon kompromissiratkaisun tai sukupuuton välillä. Romaanissa joillekkin ihmisille maa-planeetta on itseisarvo, jota on pidettävä ihmiskunnan hallussa, vaikka ihminen tuhoaisi sen, sama on geneettisen puhtauden kanssa. Vaikka tieteellisesti geneettistä puhtautta ei ole olemassakaan, vaan se on ihmismielen konstrultio, romaanissa jotkut ihmiset takertuvat käsitykseen. 

Samalla tavalla rasistit takertuvat tieteellisesti epätoteen käsitykseen rotupuhtaudesta. Ei ole koskaan ollutkaan olemassa puhtaita rotuja, vaan yksi laji, joka on aina ollut sekoituksessa itsensä kanssa. Sama on kulttuuri, joka aina on eri kansojen kulttuurien sekoitusta. Kulttuurit ja kansat siis aina ovat sekoittumassa keskenään, eikä ole mitään loogista syytä lopettaa tätä sekoitusta ja jotenkin jäädyttää kulttuuri paikalleen. Erityisesti kun suomalainen kulttuuri on itsesäänkin muuttunut aikojen saatossa. 

Sosioligian professori Eduardo Bonilla-Silvan on ehdottanut rasismin kitkemiseksi koko valkoisen rodun käsitteen hävittämistä. Jos lakkaamme liittämästä valkoiseen ihonvääriin tiettyjä muka uniikkeja ominaisuuksia, kuten epämääräinen “länsimaalaisuus” ja alkaisimme sulautua yhteiseen ihmislajin identieettiin, rasismi voi loppua. Koska rasismi on juuri takertumista epäloogiseen käsitykseen, että tietyt kulttuuriset ominaisuudet ovat jotenkin sidoksissa tiettyihin fenotyyppeihin, kuten ihonväriin tai etniseen identiteettiin. Juuri koska valkoisuuteen liitetään tiettyjä ominaisuuksia, tummaihoisia ei ole annettu liittyä yhteiseen identiteettiin, vaan he ovat joutuneet joko elämään valkoisten antamalla rasistisella identieetillä tai rakentaa oma identiteetti, joka olisi yhtä arvokas kuin valkoisen. Tämä onkin luonut nykyisen identieettipolitiikan, joka on aiheuttanut konflikteja.  

Butlerin romaani paneekin lukijan miettimään mikä on oikeastaan tärkeää ihmisissä ja miksi? Onko se tosiaan geenit? Ihonväri vai tietty kulttuuri? Ovatko nämä ominaisuudet toisiaan poissulkevia? Pitääkö yrittää takertua vanhoihin käsityksiin, koska ne ovat tunnetasolla tärkeitä? Tämä kirja ei anna vastausta näille, mutta hyvä kirja antaa tilaa lukijan ajatella. En malta odottaa kolmatta osaa ja nähdä miten tämä scif-sarja päättyy?