Angela Sainin viime vuonna julkaistu “Ylempi: Rotutieteen kohtalokas paluu” (oma suomennos) kertoo siitä, miten sekä äärioikeisto, että naiivit tiedemiehet ovat ujuttamassa yhteiskunnalliseen keskusteluun ihmisryhmien luokittelun.
Sainin kirja ei ole mikään vasemmistolainen teos, jossa kauhistellaan, että tiedemiehet kehtaavat tutkia poliittisesti epäkorrekteja aiheita, vaan tieteellistä metodologiaa arvosteleva teos. Vaikka tässä kirjassa onkin kirjaimellisia uusnatseja sekä heihin linkittyneitten tutkijoitten paljastuksia, teoksen kärki on itse tieteenfilosofisissa kysymyksissä.
Teos alkaakin kertomalla rotutieteitten historiaa ja miten vanhat rasistiset teoriat eivät läpäisseet edes sen ajan tieteellisiä standardeja, mutta myöskin mitä tiedämme ihmisryhmien geneettisestä monipuolisuudesta? Teos perustelee hyvin, miksi populaari käsitys tunnistettavista ihmisroduista on epätieteellistä hömppää, mutta elää sitkeästi, lukemattomista todisteista huolimatta.
Kirjan mukaan rasistiset teoriat tulivat valtavirtaan epätieteellisyydestä huolimatta, koska ne oikeuttivat eurooppalaisten taloudellisia ja poliittisia intressejä. Kirjailijan ydinviesti on, että ihmisryhmien luokittelu on aina vallankäyttöä. Kuka luokittelee ja millä kriteereillä ei ole käytännössä sokean tieteellisen metodin tulosta, vaan yhteiskunnan hallitsevan ryhmän määrittelemä.
Monet kirjassa kritisoidut tiedemiehet eivät ole rasisteja, mutta he epäonnistuvat kyseenalaistamaan omaa valta-asemaa ja oletuksiaan. Saini purkaa mestarillisesti eri geenitutkijoitten rasistisiin stereotypioihin perustuvat tutkimuslähtökohdat, jotka eivät voikaan muuhun päätyä kuin rasistisiin lopputuloksiin.
Monet geenitutkijat paljastuvatkin olevan oman kulttuurinsa vankeja, jotka kaikesta tieteen objektiivisuutta ylistävistä puheista huolimatta, epäonnistuvat irrottautumaan omasta kulttuurista ja aidosti tutkia geenejä ja ihmispopulaatioita ulkopuolisen kiihkottoman tarkkailijan lailla.
Teos käsitteleekin mielenkiintoisesti erilaisia tapoja luokitella ihmisryhmiä ja niitten kehityshistoriaa. Paljastavinta onkin, etteivät monet tutkijat edes osaa määritellä kunnolla, mitä “rotu” pitäisi edes nykyään tarkoittaa, mikä johtaa erilaisiin tutkimusten vääristymiin.
Tämä kirja ei ole vain kantaaottava teos, vaan hyvä tapa oppia, mitä tieteellistä logiikkaa ja objektiivisuutta harrastetaan. Se, että sanoo jotain tieteelliseksi ja kertoo muille olevansa objektiivinen ei vielä tarkoita, että harrastaa sellaista.
Se, miksi kirjailija käsittelee rotuluokitusten ongelmallisuutta, johtuu siitä, ettei ihmisten luokittelu ole yhtä viatonta kuin koirarotujen luokittelu. Historia on jo osoittanut, mihin ihmisten rotuluokittelut voivat pahimmillaan johtaa, joten on oltava erityisen varovaisia, ihmisryhmiä käsittelevissä tutkimuksissa. Sitä ei voi tietää, mihin näitä tutkimustuloksia voidaan käyttää ja kenen intressillä?
Olen esimerkiksi kuullut yliopistokollegoilta, ettei ole tutkijan tehtävä näitä asioita miettiä, vaan sokeasti tutkia totuutta, mihin ikinä se johtaa. Ongelma onkin, ettei todellisuudessa kukaan lähde tutkimaan mitään puhtaasta uteliaisuudesta, kuin olisi joku vasta maahan saapunut avaruusolio. Meillä kaikilla on omat kulttuuriset ja ideologiset lähtökohdat, joista alamme tutkia asioita. Kun puhumme ihmisiä koskevista tutkimuksista, kaikki tutkimuksen ulottuvuudet on pohdittava.
Saini kertookin erilaisista esimerkkitapauksissa, joissa ihmisten luokittelu on johtanut sosiaalisiin konflikteihin.
Teoksessa esimerkiksi todetaan se, ettei ole sattumaa, että tunnetut äärioikeistoon linkittyneet pseudotieteelliset instituutit ovat viimeisen viiden vuoden aikana hiljentyneet, kun taas mediassa ja politiikassa äärioikeisto on noussut valtavirtaan. Miksi tarvitaan enää vanhojen rotuteorioitten uudelleenlämmitystä, jos vaaleja jo voitetaan? Propaganda on jo tehnyt tehtävänsä.
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 