Kun kuulin, että Jaakko Yli-Juonikkaan viime vuonna julkaistussa “Tahdon murskatappio” romaanissa esiintyy ponikirjoja kirjoitteleva natsi, otin sen välittömästi lukulistalle!
En pidä hevosista, poneista tai natseista, mutta yhdistelmä kuulosti niin väärältä, että oli pakko lukea!
“Tahdon murskatappiossa” seurataan teinityttöä, joka menetettyään halun jatkaa ratsastusharrastusta, alkaa tutkia lasten ponikirjoja julkaisevan kirjailijan äärioikeistokytköksiä sekä erään mystisen tallityöntekijän taustoja. Samalla romaanissa seurataan pientä eliittisotilasjoukkoja ja sen operaatiota, johon kuuluu jättiläisalkoholistin herättäminen, hiplaamalla tämän jättiläismäistä penistä!
Kirja meneekin niin omituiseksi, että yksi kappale on printattu pääalaspäin, joten jouduin kääntämään kirjan ylösalaisin lukemaan. Painovirhe vai ihan tahallaan? En tiedä, enkä jaksa ottaa selvää.
“Tahdon murskatappio” alkaa kuin tavanomainen nuorten romaani, niinkin tavanomaisesti, että olin jättää kirjan kesken, kun en tullut lukemaan teinityttöjen hevosharrastuksesta, vaan natseista! Mutta yhtäkkiä, kun sitä melkein on miettimässä kirjan kesken jättämistä, alkaa verbaalinen vuoristorata äärioikeistolaisen ponikirjailijan villiin maailmaan. Teos onkin sekoitusta nykyteinien draamaa ja kotimaisen äärioikeistolaisen psykoanalyysiä.
Mielenkiintoisinta onkin, että ponikirjoja kirjoittanut natsi on todellinen henkilö ja tässä romaanissa on mielenkiintoisia havaintoja hänen radikalisoinnistaan. Erityisen merkillepantavaa on Yli-Juonikkaan havainto, että äärioikeistolaisen kirjailijan vanhemmat ponikirjat ovat poliittisempia kuin viimeiset, joitten aikana poliittinen radikalisointi tapahtui. Kun kirjailija pääsi purkakaan rasistiset raiskaus- ja väkivaltafantasiansa Rajat Kiinni! -ryhmän Facebook-sivussa, hän kirjoitti epäpoliittisempia ja lapsellisempia ponikirjoja.
Jaakko Yli-Juonikas kirjoittaa sinänsä omituisesti, että kertojaääni on välillä teinitytön kuuloinen ja aikuisen miehen, joka arvioi tytön ajatuksia, tulkitsen ne aikuisen kielellä. Tässä romaanissa teinityttö ajatteleekin epäuskottavan syvällisiä asioita rasismista ja patoutuneesta seksuaalisuudesta.
Jos tätä romaania ei olisi markkinoitu absurdiksi tarinaksi, pitäisi kertojaäänen epäjohdonmukaisuutta puutteena, mutta nyt se oli aika huvittavaa.
Sinänsä koko kuuluisa natsiponikirjailijan osio tuntui irralliselta kokoelmalta kirjailijan omia ajatuksia, joita hän ei saanut missään muualla julkaistua, joten hän änki sen poniromaaniinsa. Koko osiolla ei ole mitään merkitystä itse pääjuonen kanssa, joten on oletettava, että jatko-osassa se käsitellään. Samalla alkoholistin penistä kiihottaneitten sotilaitten kohtalo jää auki.
Mutta romaanin pirstaleinen ja paikoin todella surrealistiseksi menevä meininki oli kiinnostavaa luettavaa. Nauroin jopa paikoin sen omituisuudelle. Mutta en ole niin fiksu, kertoakseen onko tässä romaanissa joku syvempi viesti ihmissielun tilasta?
Sinänsä romaanin kieli on kiinnostavaa ja alleviivasin muutaman kiinnostavan virkkeen. Erityisen sopiva kirjalle ja blogiini on kappale, jossa lukee:
“Taide joka ensisilmäyksellä synnyttää inhoreaktion, osoittautuu usein lähemmässä tarkastelussa kestäväksi ja kiinnostavaksi, samaan tapaan kuin arvostettu kulinaarinen herkku on pahaa lapselle, joka pannaan maistamaan sellaista ensi kerran”
Jaakko Yli-Juonikkaan “Tahdon murskatappio” on mielenkiintoinen romaani, mutta vähän liian omituinen makuuni. Onneksi se oli lyhyt, joten pysyin mukana, vaikka alku oli hidas, enkä loppujen lopuksi ymmärtänyt sen pointtia. Mutta jos etsii jotain todella erikoista, niin kannattaa lukea!
Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta 