Piina

Näin pari vuotta sitten Rob Reinerin “Piina” (1990) elokuvan, josta pidin todella paljon. Jostain syystä kuitenkin minulla kesti useita vuosia tarttua itse Stephen Kingin, vuonna 1987 julkaistuun samannimiseen romaaniin, johon elokuva perustuu.

“Piina” kertoo kirjailijasta, joka joutuu hullun fanin kidnappaamaksi. Kirjailijan on kirjoitettava tälle naiselle jatko-osa hänen kuuluisasta romaanisarjasta tai hän kuolee. Tästä lähes metatason kauhutrilleristä alkaa painajaismainen psykologinen helvetti.

Olen vain lukenut muutaman Stephen Kingin romaanin, mutta olen pitänyt kaikista. Piina taitaa olla kaikista ahdistavin, koska sen kauhu ei synny epäuskottavista hirviöistä, vaan ihmisestä, joka on mielisairas psykopaatti. Romaanissa tapahtuva kauhu onkin täysin meidän maailmamme mukaista ja se, että se on mahdollista tapahtua itselle, ilman mitään järkevää syytä, on paljon pelottavampaa kuin yliluonnollinen tapaus.

Koko romaani sijoittuu yhteen taloon ja päähahmon ajatuksissa. Lukija seuraakin hullun fanin ja päähahmon psykologisten profiilien rakentumista ja niitten murenemista koko ajan hirvittävimpiin tiloihin juonen edetessä.

King kuitenkin ei tyydy vain tähän, vaan hän luo juonellisia ansoja ja -käänteitä, jotka pitävät lukijaa jatkuvasti jännityksessä. Kun luulee juonen menevän yhteen suuntaan, se kääntyykin täysin odottamattomaan suuntaan. Romaanin nimi onkin hyvin valittu, koska se ei vain kuvaa tarinan sankarin henkistä tilaa, vaan lukijan. Tunsin sellaista ahdistusta, jota olin viimeksi tuntenut katsoessani Martin Scorsesen “Cape Fear” (1991) elokuvaa.

Paljastamatta kovin paljon juonta, sanon että ahdistus johtuu siitä, että tarinan kärsimyksen aiheuttaja on luonut niin dominoivan läsnäolon juonessa, ettet ole täysin vakuuttunut, etteikö tämä ole kuolematon. Kirjassa paljastuukin, että sen juoni sijoittuu samaan universumiin kuin Kingin ”Hohto” romaani.

Cape fear-elokuva loi tällaisen saman tunnelman, joka pakottikin minut katsomaan elokuvan lopputekstien loppuun asti, varmistaakseen, että oikeasti se oli loppunut, ettei mitään kauheaa tapahtuisi elokuvan viimeisillä sekunneilla. Kuitenkin en pystynyt nukkukaan kunnolla samana yönä. Huomautan, että katsoin tämän elokuvan aikuisena!

Kingin “Piina” romaani onkin paljon kauhistuttavampi kuin elokuvaversio, jossa hirvittävimmät kohtaukset on jätetty pois.

Ainoa ongelma tässä romaanissa on Kingin satunnainen seksismi. Ensimmäinen asia, jota kirjailija keksii kertoa tarinan naishahmosta, on, ettei tämä ole kaunis tai omaa seksuaalisesti miellyttäviä piirteitä. Se, että naista kuvataan tämän seksuaalisen potentiaalin perustella, on hieman häiritsevää.

Kirjailija pyrkii osoittamaan hahmon hulluuden sillä, että tämä ei laita lompakkoa laukkuun, vaan “pitää sitä housun taskussa kuin mies”. Voi kauhistus! Sitä melkein epäilee, että vihjaileeko King, että hahmo on lesbo? Edistäen näin stereotypiaa, että homoseksuaalit ovat mielenvikaisia?

Joku voi puolustaa Kingia sillä, että “Piinan” kertojaääni on päähahmon, joten päähahmo on se seksisti. Mutta koska kirjassa ei kuvata hahmoa seksistinä, epäilen tätä selitystä.

Enkä hyväksi sitä selitystäkään, että 80-luku oli eri aikaa, jossa kaikki olivat seksistisiä homofoobikkoja, eikä Kingia voi tuomita siitä, että hän toistaa kulttuurinsa ennakkoluulot. Kyllä tuohon aikaa jo tiedettiin homofoobisten stereotypioitten ongelmat.

Mutta nämä olivat pikkuvikoja, joita ei esiintynyt toistuvasti romaanissa, eivätkä olleet sen teemoja. Stephen Kingin “Piina” on hänen paras romaaninsa. Se on alusta loppuun saakka loistava teos. Edellisissä romaaneissa tyydyttävä loppu on aina ollut Kingille suuri ongelma, mutta tässä sen luomisessa onnistuttiin.