Tämä ei ole taidetta

Vierailen paljon Kiasman modernin taiteen museossa. Pidän enemmän modernista abstraktista kuin perinteestä realistisesta maalaustaiteesta. Syy johtuu siitä, että abstrakti taide on kokeellisempaa ja voi herättää suurempia tunteita kuin kauan sitten kuolleitten massamurhaajien muotokuvat.

Olinkin kerran Kiasman lahjapuodissa selaamassa kaikkea kallista, mitä en voi ostaa, kun törmäsin Matti Mäkelän, vuonna 2016 julkaistuun, ”Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan.” tietokirjaan.

Mäkelän teos kiinnosti, koska ainoastaan alaotsikon viimeistä tapausta seurasin tarkasti. Halusinkin tietää enemmän pahamaineisesta kissantaposta ja muista taidekohuista. Dadaismin fanina tiesin, että joskus moderni taide voi olla todella haastavaa, erityisesti jos se koostuu taitelijan yleisöön heittämästä ulosteesta!

Missä taiteen rajat kulkevat? Onko olemassa rajaa? Vai onko taide juuri sitä, mitä dadaistit väittivät? Eli mikä tahansa, joka taitelija sanoo olevansa taidetta ja joka herättää tunteita?

Pettymykseksi kuitenkin Mäkelän teos ei käsittele otsikossa olevaa lausetta ja sen herättämiä kysymyksiäni. Sen sijaan ”Tämä ei ole taidetta” lähtee siitä lähtökohdasta, että kaikki kohua herättäneet taideteokset, niin Hannu Salaman ”Juhannustanssit” kuin Gilbert Lukalian ”Suomen Marsalkka – The Marshall of Finland” ovat oikeaa taidetta. Sen sijaan Mäkelä lähtee moraalifilosofisiin pohdintoihin siitä, mitä on tabu ja miten tabun rikkomiseen reagoidaan?

Itsesään nämä kysymykset ovat kiinnostavia, muta Mäkelä kuluttaa todella paljon aikaa käsitellen itse moraalifilosofiaa ja aika vähän taideteoksia. Sinänsä on hyvä, että Mäkelä on puolueeton, eikä kerro onko jokin teos taidetta tai edes onko se hyvä? Maksimissaan hän kertoo, että jokin teos ”epäonnistui” välittämään haluamansa viestin yleisölle.

Mutta oli tässä mielenkiintoisiakin faktojakin. Esimerkiksi sana ”kohu” on melko uusi käsite, joka valittiin Helsingin sanomien toimesta vuoden 2013 ”kieli-ilmiöksi”.

Samalla kirja käsittelee, miten ”provokaatio” sana muuttui ideologista rikollisuutta kuvaavasta käsitteestä rohkeaan ja ylevöittävään kansan mielen ravistelua kuvaavaksi sanaksi.

Moraalifilosofian lisäksi Mäkelä analysoi miten mediakentän muutos on vaikuttanut taidekohuihin. Esimerkiksi kun Hannu Salaman ”Juhannustanssit” herätti pahennusta kristillisissä piireissä, Suomessa oli paljon pieniä paikallisia aatteellisia lehtiä, jotka omista ideologisista näkökulmistaan analysoivat teosta.

Mutta 1900-luvun lopulla suurin osa paikallislehdistä hävisivät ja sen sijaan tulivat korvatuksi valtavien kansainvälisten konsernien omistamilla kaupallisilla laajalevikkeisillä lehdillä. Näillä kaupallisilla lehdillä ei ollut mitään ideologista missiota tai kosketusta paikallisoloihin, joten niitten nostattamat kohut olivat luonteeltaan erilaisia.

Analyysin sijaan kaupalliset lehdet keskittyivät yleisön tuntemusten välittämiseen ja ikään kuin kohun aiheuttamiseen. Päätarkoituksena ei ollut taideteoksen idean analyysi, omasta maailmankuvasta käsin, vaan lehtien myynti.

Mäkelän mukaan Juhannusstanssista tuli kohu, koska monet papit kirjoittivat paikallislehden mielipidepalstoille, miten vihaisia he olivat Salaman kirjasta. Nykyään taas Iltalehti ilmoittaa yleisölle, että ”kohutaitelija herätti kohun” ja vasta sen jälkeen varsinainen kohtu syntyykin. Internet on taas aiheuttanut sen, että kohu ei rajoitu vain lehtien mielipidepalstoille, vaan miljoonat ihmiset voivat samaan aikaan haukkua suoraan taiteilijaa päiväkausia.

Mäkelä huomauttaa maailman yleisen kaupallistumisen vaikuttaneen siihen, että nykyään ei vedota valtiota puuttumaan kohutaiteeseen, vaan yksityisiin suuryityksiin, jotka joko tukevat taidetta tai omistavat tilat, joissa sitä esitetään. Kirjan mukaan ihmiset ovat luovuttaneet yksityisille yrityksille tehtäväksi suojella kansan moraalia, valtion sijaan.

Modernisaatio on Mäkelän kirjan keskeisin käsite. Modernisaatio muutti tabujen luonteen koko maailmassa. Jopa muslimien suhtautuminen heidän profeettansa pilapiirtämiseen noudattaa, kirjailijan mielestä modernisaation kaavaa. Hänen mukaansa länsimaissa on ikään kuin omittu taiteen säännöt itselleen, jättäen muslimit sen ulkopuolelle. Tämä siitä huolimatta, että taide on globaalia.

Globalisaation vuoksi vieraan uskonnon jumalanpilkkaan on suhtauduttava eri tavalla kuin oman kulttuurin vallitsevan jumalan pilkkaan. Muslimit onkin tuotava taiteen sananvapauskeskusteluun mukaan tasavertaisina kumppaneina, eikä vieraina, joitten on pakko totella länsimaitten keksimiä sääntöjä. Tämä oli aika tuore näkökulma, koska yleinen asenne on ollut, että oma maa, omat säännöt tai maasta ulos. Mutta jos nykyisessä maailmassa taide on koko maailman nähtävissä ja joka tapauksessa länsimaissa on muslimeja, heidänkin uskonnollisia sääntöjänsä, on huomioitava taiteen teossa.

Toinen kirjan nostattama ero eri aikakausien kohuihin on taitelijan kohtalo: Siinä missä Hannu Salama muuttui kohun jälkeen sananvapauden sankariksi, nykyiset kohutaitelijat joutuvat suuren yleisön hylkäämiksi. Lievemmillään kohutaitelija jatkaa uransa, muta vain oman taidepiirinsä tuntemana. Pahimmillaan tämän koko ura tuhoutuu, jos ei elämä.

Koska Mäkelä analysoi puolueettomasti teoksia, kirjassa on se suuri puute, ettei se analysoi miksi jumalanpilkkaajasta voi tulla sankari, mutta ei kissantappajasta?

Mäkelä analysoi monipuolisesti, miksi jokin taideteos herätti kohua, mutta kissantapon yhteydessä hän ei tee niin. Esimerkiksi Hannu Salaman ”Juhannustanssia” analysoidessa, Mäkelä nostaa esiin, että joittakin pappeja ei suututtanut jumalanpilkka itsesään, vaan se ettei romaanissa anneta ”kunnollista” vaihtoehtoa lukijalle juhannuksen vietosta. Eli pappeja suututti, että kirja vain kritisoi, mutta ei anna ratkaisuja. Tämä oli mielenkiintoinen oivallus, joka pätee moneen muuhunkin paheksuttuun asiaan.

Mutta Teemu Mäen ”My Way, a Work in Progress” taideteoksen kissantappo-osiota analysoidessa, Mäkelä ei koskaan mainitse sitä, että monen mielestä elävän olennon tappaminen itsesään koetaan moraalittomana ja julmana tekona. Sen sijaan kirjailija analysoi kissantappoa kuin se olisi vain yksi taideteos muitten joukossa.

Mäkelä haukkuu Mäen taideteosta kritisoineita eläinoikeusaktivisteja tekopyhiksi, koska he syövät lihaa. Kirjassa ei kerrota, mistä Mäkelä tietää, että kaikki taideteosta paheksuvat ovat lihansyöjiä? Epäilen vahvasti tätä näkemystä. Se myöskin antaa ymmärtää, että vain vegaanit voivat paheksua Mäen taideteosta.

Olisi ollut mielenkiintoista, jos kirjailija olisi analysoinut miksi kissan tappaminen koetaan kauhistuvampana tekona kuin lehmän?

Mieleeni tulee ainakin, että lehmän tappamista voidaan oikeuttaa sen tuottamalla ravinteellisellä ja taloudellisella hyödyllä. Kissan hakkaaminen kuoliaaksi kirveellä ja sen jälkeen masturboida sen kuolleen ruhon päälle, kertoakseen, miten ihmiset ovat välinpitämättömiä ihmiskärsimystä kohtaan, on taas hyvin vaikea nähdä hyödyllisenä tai tarpeellisena.

Oudointa onkin, että Mäkelä osaa kertoa tapetun kissan nimen ”Poppe”, mikä viittaa siihen, että kissaa ei käsitellä kulttuurissamme samalla tavalla kuin lehmiä. Vaikka maatalouslehmilläkin on nimi, sitä ei kukaan tiedä, kun ostaa fileettä kaupasta. Tapettu kissa olikin yksilö, jonka nimen jopa tämän kirjan kirjoittaja tietää. Ehkä sen takia sen tappaminen herätti niin paljon moraalista pahennusta!

Esimerkiksi kun Mäkelä analysoi taideteoksia, joissa Mannerheimia käsiteltiin homoja tai mustana afrikkalaisena, hän lähtee mitä monipolvisiin ja syvällisiin psykokulttuurisiin analyyseihin. En sitten tiedä, miksi kissan tappamisessa saman analyysin soveltaminen oli niin pirun vaikeaa?

Matti Mäkelän ”Tämä ei ole taidetta. Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan.” olikin lopulta tavattoman tylsä kirja, jossa ei edes analysoida kaikkia teoksia yhtä syvällisesti. Jos on kiinnostunut moraalifilosofiasta, niin on tässä paljon opittavaa. Mutta itse kysymykseen, missä taiteen raja kulkee, ei vastata.