Harry Potter ja viisasten kivi

Kaikkien Harry Pottereitten lukeminen jatkuu! Kuuntelin äitini lukemana kolme ensimmäistä Harry Potteria, kun olin lapsi. En ole siitä asti lukenut näitä kirjoja, joita nykyään kutustaan sukupolveni Star Warsiksi! Otin sitten viime vuonna luettavaksi ensimmäisen osan, eli ”Harry Potter ja viisasten kivi” (1997), jonka bloggaus aiheutti pienoisen kohun!

Monien mielestä kritiikkini ensimmäistä osaa oli epäreilua, koska seuraavissa kirjoissa avataan ensimmäisen osan ongelmia paremmin. Kriitikkoni ovat siinä näkemyksessä, että Harry Pottereita voi vain kritisoida sen jälkeen kuin koko sarja on luettu. En jaa tätä näkemystä, koska kun ensimmäinen kirja julkaistiin, ei ollut tietoa menestyisikö se niin paljon, että jatko-osia kannattaisi edes julkaista. Romaanin pitää kyetä seisoa omillaan, eikä olla niin riippuvainen muista jatko-osista.

Tällä kertaa otin Harry Potter -sarjan toisen osan ”Salaisuuksien kammio” romaanin, joka julkaistiin vuonna 1999. Suomennoksen kansi on karseampi kuin ensimmäinen, mutta se nyt ei ole tärkeää!

”Salaisuuksien kammiossa” Typypahkan koulussa tapahtuu omituisia murhan yrityksiä. Koulun jästitaustaiset ”puoliveriset” oppilaat ja koulun kotieläimet alkavat yksitellen joutua kangistusloitsun uhreiksi! Asiaan vaikuttaa liittyvän koulun yksi perustajista rakentama salainen kammio.

Tästä alkaakin salapoliisimainen juoni, jossa Harry Potter haluaa sekä puhdistaa maineensa, että pelastaa koulun tuntemattomalta uhalta.

Rowling on selvästi panostanut tässä romaanissa enemmän maailmanrakenteluun ja loogisten pulmien luontiin kuin tunteitten herättämiseen. Juoni itsessään on kiinnostava, mutta tässä ei ollut saman tasoista herkkyyttä ja jännitystä kuin ensimmäisessä kirjassa.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin, että edellisessä kirjassani huomauttamani Harry Potterin jästivastaisuus (jästit ovat taikuuteen kykenemättömiä ihmisiä) kostautuu hänelle! Kun kangistumistapaukset alkavat levitä koulussa, monet alkavat epäillä koulun julkista jästivihaajaa Harry Potteria.

Ensimmäisessä kirjassa vain oli lyhyitä vihjailuja Harry Potterin pseudorasistisista asenteista, mutta niitä ei tutkittu enempää. Pidin näitä vihjailuja ikävinä, koska kyseessä on lastenkirja. Ei lapsille voi opettaa, että on ok vihata jotain ihmisryhmää henkilökohtaisten kokemusten perusteella.

Jatko-osassa Harry Potterille joudutaan selittämään jästivihan ongelmallisuuden ja hän puolustautuu sillä, ettei hän vihaa kaikkia jästejä, vain ottoperhettään. Selitys ei kelpaa kaikille, jonka vuoksi Potter lähtee ystäviensä kanssa selvittämään mysteeriä, osittain todistaakseen, ettei ole rasisti. Romaanissa kehystetäänkin jästejä vihaavia velhoja pahoina elitistisinä mulkkuina.

En löytänyt mitään viitteitä googlaamalla, siitä oliko tämän toisen kirjan antirasistinen viesti alusta asti osa Harry Potter sarjaa vai päättikö kirjailija korjata edellisen kirjan pseudorasistiset elementit, sen jälkeen kuin monet huomauttivat häntä niitten ongelmallisuudesta?

”Salaisuuksien kammio” on temaattisesti kiinnostava juuri sen antirasismin vuoksi. Harry Potter kauhistuu, kun hänelle kerrotaan, ette ”se, jota ei voi nimetä” muistuttaa häntä todella paljon. Harry Potter ikään kuin näkee mihin hänen rasisminsa voi pahimmillaan johtaa. Kirjan ja oikeastaan sarjan yleinen viesti vaikuttaakin olevan se, että perimä ja henkilöhistoria eivät määrittele ihmistä, vaan tämän päätökset. Harry Potter voi kaikista ongelmistaan huolimatta valita toisin, eikä syöksyä pimeyden houkutuksiin.

Kuitenkin tässä kirjassa on sama ongelma kuin edellisessä, eli se että suurin osa romaanin pahiksista keskittyvät samaan Luihuisten tupaan. Toki tässäkin on kaksinaamaisia hahmoja ja ei-kaikki ole kuin miltä näyttää -tyyppisiä juonenkäänteitä. Mutta luihuisten yleinen asenne on sen verran ikävä, että oikeassa elämässä se olisi lakkautettu, johto vaihdettu tai pantu johonkin eettiseen koulutukseen.

En sitten tiedä selitetäänkö tämä epärealistinen suvaitsevaisuus muissa kirjoissa vai onko lastenkirjalla erityisvapauksia tämän asian kanssa?

Kuten tiesin, jokainen kirja on astetta rankempi kuin edellinen. Tässä onkin yllättävän paljon verta ja todella järkyttäviä kohtauksia. Monet järkyttävät kohtaukset paljastuvat myöhemmin illuusioksi, mutta silti niitten ensimmäinen ilmestyminen on varmaan lapselle todella hurjaa. Mutta pidin kirjailijan rohkeudesta koetella lapsia. Sitä olettaa lapsen kasvaneen sitten ensimmäisestä kirjasta.

Vaikka kirjan loppu on erityisen brutaali ja surullinen, se ei herättänyt voimakkaita tunteita. Mutta en olekaan kirjan kohderyhmä. Mutta juoni ja maailmanrakennus ovat sen verran kiinnostavia, että haluan lukea lisää!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s