Kohti liberaalia superihmistä!

Liberalismi on kokemassa uskottavuuskriisiä vuodesta 2008 talousromahduksesta saakka. Äärioikeisto, Venäjä ja Kiina ovat suuremmat länsimaista liberaalijärjestelmää vastaan hyökkäävät voimat. Monet ovat puhuneet sen puolesta, että liberalismi on uudelleenmääriteltävä missionsa, jos se haluaa tarjota uskottavan vaihtoehdon autoritaarisille ideologioille.

Yksi tällaisista vaihtoehdoista tarjoaa kulttuurintutkija Jari Ehrnrooth, viime vuonna julkaistulla ”Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmisille” manifestilla ja itseapuoppaalla.

Tässä kirjassa Ehrnrooth pyrkii muotoilemaan uudenlaisen filosofisen pohjan vapaan ihmisen hyvälle elämälle ja yhteiskunnalle.

Ehrnroothin mukaan länsimainen ihminen on menettänyt itsekurin, valloittamishalun, veltostunut ja alkanut epäillä maailmanhistoriallista arvoaan. Esimerkiksi häpeämään sen harjoittamaa imperialismia, kolonialismia ja holokaustia niinkin paljon, että on pyytänyt anteeksi niistä!

Pahinta kirjailijalle on kuitenkin tulevaisuudenuskon hiipumien. Jäljillä on vain syyllisyydentuntoista kamppailua uhkia- ilmastonmuutos, kansainvaellukset, tekoäly, eriarvoistuminen – vastaan.  Ehrnroothin mukaan sen sijaan, että meidän pitäisi miettiä, miten estää jonkun ongelman leviäminen, meidän pitäisi keksiä keino hyödyntää niitä uuden yhteiskunnan rakentamiseen.

Ehrnroothin mukaan filosofi Oswald Spenglerin sivilisaatioitten romahtamisterorialla on hyvät eväät nykytilan ymmärtämiseen. Hän kirjoittaakin:

”listallani oikeaan osuneiden kulttuurifilosofien kärjessä Spengler kamppailee ykköspaikasta Nietzschen kanssa”

Ehrnroothin mukaan Spengler on ainoastaan väärässä käsityksessään, etteivät yksilöt voisi pysäyttää sivilisaatioitten synnyn ja kuoleman sykliä. Eli Spengler ei ole väärässä, todettaessa että juutalaiset ovat länsimaiseen kulttuuriin sopeutumattomia ”sivilisaatiota häiritseviä voimia”?

Ehrnrooth ei kuitenkaan ole mikään natsi, vaikka siltä voi kuulostaa, koska myöhemmin kirjassaan hän ylistää, miten länsimainen vapauskäsitys on peräisin juutalaisuudesta. On kuitenkin kummalista, että kaikista sivilisaation romahdusteorioista, hän valitsi äärioikeiston ihannoiman juutalaisvastaisen keksimän epätieteellisen teorian.

Kirjailijan mukaa länsimaisen ihmisen pitää omaksua itsekurin kautta saavutetun vastuullisen vapauden, jossa uskotaan omaan ylivoimaisuuteen.

Hänen mukaansa:

”Todellinen kehityksen moottori on vaatimusten tasa-arvo. Jokaisella on vaadittava lähtökohtiinsa nähden riittävän kunnianhimoista luovuuspanosta”.

Vain näin kirjailijan mukaan länsimaat voivat voittaa sivilisaatioitten välisen sodan. Ehrnroothin mukaan tällä hetkellä länttä uhkaavat autoritaarinen islam ja Kiina. Jos länsimaat eivät halua joutua islamin tai kiinalaisten valloittamiksi, sen on palautettava johtava globaali valta, jota sillä oli.

Ettei jää epäselväksi, mitä globaalilla mahdilla kirjailija tarkoittaa, hän mainitsee, että afrikkalaiset tekivät suuren virheen itsenäistyttyään eurooppalaisista imperiumeista.

Joku voi toki kysyä, minne kirjassa mainittu ”vapaus” oikein meni?

Tässä onkin kirjan koko juju: Ehrnroothille vapaus ei tarkoita vapautta tehdä mitä haluaa, vaan yksillön vapautta hallita vastuullisesti mahdollisimman paljon omasta elämästä, mutta kulttuuri määrittää näkymättömät rajat siitä kuinka vapaa voit olla.

Jää epäselväksi, miten voit olla todellisesti vapaa, jos olet vieraan suurvallan riiston kohteena? Sitähän länsimainen imperialismi historiallisesti on ollut, eikä Ehrnrooth kerro miten uusi imperialismi eroaisi siitä, mistä afrikkalaiset taistelivat päästääkseen pois.

Koska Ehrnroothin mukaan vain yksi kymmenestä ihmisestä ei pärjää omin avuin, hyvinvointivaltion ajatus vastikkeettomasta tuesta on hyödytön.Hän kirjoittaakin:

”Mukava elämä on ansa, johon kaiken ja kaikkien samanarvoisuutta pyhänä tosiasiana pitävä sosiaalikristillinen armollisuus on hyvinvointivaltiossa johtanut”

Kirjailija kuvaakin itseään ”kulttuurirealistiksi”, joka on vakuuttunut, että vain pieni vähemmistö ihmisistä osaa olla vapaehtoisesti vastuullinen. Joten Ehrnrooth ehdottaa jonkun mekanismin, jolla pakottaa ihmiset elämään vapaasti ja vastuullisesti. Kirjailija kutsuu ajatteluaan ”pakotetuksi yksilövastuuksi”. kuitenkin hän ei kerro, miten käytännössä pakotetaan ihmisiä vapaiksi ja vastuullisiksi?

Ehrnroothin mukaan nykyliberalismin suurin ongelma on, ettei sen periaatteita ole päivitetty nykyaikaan. Esimerkiksi käsitys jakamattomista ihmisoikeuksista perustuu yhä käsitykseen yliluonnollisesta Jumalasta, joka antoi ihmisille ihmisoikeudet. Koska Jumalaa ei ole olemassa, ei ihmisoikeuksilla ole tieteellistä perustetta.

Sen vuoksi kirjailija kuluttaa puolet kirjastaan argumentoidakseen ihmisoikeuksia ja kristillistä lähimmäisen rakkautta vastaan. Kuitenkin kirjassa jää epäselväksi, millä Ehrnrooth haluaa korvata jakamattoman ihmisoikeuksien käsitteen? Hän vain kirjoittaa, että uusi ihmisoikeuksien pitää olla ”vaatimuksen ihmisoikeus”, joka vaikuttaa tarkoittavan, että ihmisen pitää todistaa jatkuvasti, että hän ansaitsee oikeuksia.

Sen tiedän, että tässä kirjassa argumentoidaan, etteivät ihmiset ole samanarvoisia, vaan joillakin on yhteiskunnalle enemmän hyötyä kuin toisilla, joten miksi kaikilla ihmisillä pitäisi olla samat oikeudet?

Kirjailijan mukaan pakotetun vapauden tarkoitus on jalostaa uuden nietzscheläisen superihmisen, jolla olisi itsetuntoa hallita koko planeettaa ja sen luontoa. Kenties tulla jopa itse Jumalaksi.

Elämä onkin Ehrnroothille jatkuvaa kamppailua ja ponnistelua, mutta tällainen elämä on ainoa, jossa ihminen ja sivilisaatio voi jalostua oikeaksi globaaliksi mahdiksi. Ilman rasitetta ja kamppailua me veltostumme, niin yksilöllisesti kuin kollektiivisena sivilisaationa.

Kirjailijan mukaan:

”Jos päämäärä on vapaus ja ihmisyyden kehitys, meidän on pakko asettaa jotkin yleiset ja yhteiset kriteerit sille, milloin me vapaina yksilöinä etenemme oikeaan suuntaan, milloin väärään. Se taas edellyttää, että ihmiset ovat kyvyiltään ja saavutuksiltaan eriarvoisia (myös suhteessa lähtökohtiensa erilaisuuteen), koska he ovat eri tavoin kehittyneitä”

Ehrnrooth vihjaileekin, että esimerkiksi homoilta, maahanmuuttajilta, naisilta ja köyhiltä ei vaadita kovin paljoa. Hän kuitenkin ei kerro, mitä ei vaadita ja miksi juuri nämä ihmisryhmät piti nostaa esiin jonkinlaisina ongelmina superihmisen kehityksessä. Tai kuka tai miten määrittelee yhteisen päämäärän sivilisaatiolle?

Tässä onkin Ehrnroothin kirjan suurin ongelma: sen epämääräisyys. Yritin parhaan mukaan tiivistää miehen idean, enkä ole varma olenko ihan sisäistänyt kunnolla hänen viestinsä. Ehrnrooth valittaakin tässä kirjassa, että häntä ymmärretään väärin ja jopa haukutaan fasistiksi.

Saatte ihan itse päätellä tähän asti kirjoittamisestani, kuulostaako Ehrnrooth fasistilta vai uudistumishaluiselta liberaailta?

Ehrnrooth vihjailee kirjassaan kaikenlaista, mutta ei uskalla viedä ajatuksiaan loppuun. Hän ei kerro kunnolla, millä ihmisoikeudet tai hyvinvointivaltion voisi korvata? Tai mitä tehdä ihmisten kanssa, jotka syystä tai toisesta putoavat kelkasta? Jos ihmiset ovat eriarvoisia, niin kehittyykö kaikista lopulta superihmisiä vai eriarvoisia superihmisiä? Mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka eivät kehity superihmisiksi? Näihin kirjailija ei anna vastauksia.

Jäätkin arvailemaan, mitä hän oikein ajaa takaa ja riippuen ihmisestä, tulet päättymään eri johtopäätöksiin. Toki silloin Ehrnroothin kirja on ajatuksia herättävä ja se ehkä onkin tarkoitus. Ehkä, koska tunnetasolla pidän Ehrnrootin ajatuksia kyseenalaisina, en tunne sitä inspiraation räjähdystä, jota hän ehkä harkitsi epämääräisyydellään. Joten, jos olet lukenut Ehrnoothin kirjan, voitko kertoa mitä ideoita teillä on siitä, miten superihmisyyteen käytännössä päästään?

Mutta samalla jos Ehrnrooth pelkää leimaantuvansa fasistiksi kirjoitustensa takia, niin ehkä olisi pitänyt panostaa selkeyteen? Tai johonkin yhteenvetoon, jossa tietyt lukijan mieleen syntyneet vastalauseet kumotaan?

Joku ehkä muistaa, että kutsuin tätä kirjaa alussa itseapuoppaaksi. Sitä tämä on myöskin! Ehrnrooth on rakentanut kirjansa samaan tyyliin kuin konservatiivinen itseapuguru Jordan B. Petersonin ”12 sääntöä elämälle: Vastalääke kaaokselle.” jossa myöskin päädytään sekä kertomaan, miten elää hyvä elämä ja että ehkä vähemmistöillä ja naisilla on liikaa oikeuksia.

Ehrnrooth noudatti Petersonin tyyliä niin tarkasti, että hän kuluttaa kymmeniä sivuja monimutkaisiin filosofisiin analyyseihin ihmisyydestä, vain päättyäkseen ohjeistamaan, että kannattaa auttaa muita ihmisiä, urheilla säännöllisesti ja elää kuin viimeistä päivää.

Ehrnroothin elämänohjeet ovat niin banaaleja, että niitä voisi saada kiinalaisista onnenkekseistä, ilman että tarvitsee altistaa itsensä imperialismin puolustetulle.

Ehkä mielenkiintoisin elämänohje, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, on Ehroothin perustelu miksi hän syö lihaa:

”luonto johon eettinen tietoisuus, on selkeästi arvokkaampaa kuin luonto jossa tätä tietoisuutta ei ole. Siksi minä ihminen syön eläimiä enkä pidä sitä vääryytenä”

Tässä lauseessa on Ehrnroothin koko kirjan ydin. Koska hän hyvinvoivana valkoisena lihaa syövänä cis-heteroseksuaalisena eurooppalaisena miehenä on päättänyt määritellä arvokuuden hänen keksimillään kriteereillä, hän on oikeutettu tekemään vähemmän arvokkaille olennoille, mitä ikinä haluaa. Eikä tuntea syyllisyyttä siitä.

Jos tämä maailmankuva olisi johdonmukainen, se voisi olla tyhjiössä jopa hyvä. Mutta ristiriita piilee siinä, että Ehrnrooth samaan aikaan puhuu vastuullisuudesta ja argumentoi, että omiin impulsseihin pitää heittäytyä, koska hän on parempi kuin muut.

Minulle valinnanvapaus yhdistettynä valtaan ja vastuuseen, tarkoittaa että minulla on varaa pidättäytyä impulsseistani, valita toisin. Esimerkiksi olemme teknologisesti niin kehittyneitä, ettemme tarvitse syödä lihaa kuin jotkut metsästäjäkeräilijät. Vaan voimme nauttia huipputeknologisesti jalostetusta kasvispohjaisesta lihasta. Jos on valtaa hallita todellisuutta, miksi pitää aiheuttaa tarpeetonta kuolemaa ja kärsimystä?

Ehrnroothille vapaus onkin vapaus käyttää ylivaltaa painaakseen muut alas. Esimerkiksi tässä kirjassa argumentoidaan, ettei luonnolla ole arvokuutta itsessään, joten sitä voidaan hyväksikäyttää mielin määrin. Koska kaikki rajoitukset luonnon riistolle ovat pysäyttäviä voimia ja Ehrnroothille vain liike on aidon muutoksen ja superihmisen jalostukseen tarvittavaa voimaa.

Eli luonnonsuojelu ei ole vastuullista toimintaa, jossa itsekurilla hillitään omia impulsseja tuhota kokonaisia ekosysteemejä rahan takia. Sama on lihansyönnin ja imperialismin kanssa.

Vastuu Ehrnroothille tarkoittaa yksilön vastuuta kärsiä tekojensa seuraukset. Esimerkiksi, jos jostain syystä olet köyhä, se on oma ongelmasi ja sinun on otettava vastuu teoistasi, eikä odottaa, että muut auttavat. Mutta imperialismista ja ekokatastrofeista ei voidakaan Ehrnroothin mukaan kärsiä seurauksia.

Länsimaitten ei tarvitsekaan tuntea vastuunsa lähes koko planeetan riistämisestä ja sen ilmaston tuhoamisesta. Sen sijaan Ehrnrooth ehdottaa, että me jatkamme imperialismia ja luonnon riistoa, koska samaan aikaan joku kuitenkin keksii teknologian, jolla pelastaa meidät. Eikö tällainen toiveajattelu, että joku tulee siivoamaan omat sotkumme jälkikäteen, ole juuri vastuuttomuutta?

Eikö vastuullista olisi hillitä itseämme. Suojella luontoa ja keksiä jokin keino edistää hyvinvointia ilman, että tuhoamme luonnon ja alistamme vieraita kansakuntia valamme alle?

Ristiriitaiseksi Ehrnroothin ajattelu menee, kun se kuulostaa leninismiltä. Uskoihan Neuvostoliitto, että kommunistinen järjestelmä pelastaisi ihmiskunnan, mutta ikävät porvarit estivät sen spontaanin leviämisen. Joten ainoa tapa tuoda kommunismia koko planeettaan oli pakottaa muut maat väkivaltaisesti kommunismiin.

Ehrnrooth varmaan argumentoisi, että erona on, että liberalismi on objektiivisesti parempi ideologia kuin kommunismi, joten liberaali-imperialismi oikeasti pelastaa maailman. Voi hyvinkin olla, mutta kannattaako ottaa riskiä? Olivathan kommunistit myöskin täysin itsevarmoja, että olivat oikeassa. Mitä jos epäonnistumme superihmisprojektissa ja, kuten Neuvostoliitto, aiheutamme ainoastaan oman tuhomme?

Ehrnrooth varmaan argumentoisi, että tiedämme vain, jos kokeilemme. Että juuri minun kaltaiseni varovaisuus hidastaa superihmisen kehittymistä. Sen myönnän, etten pidä venäläisen ruletin pelaamisesta, erityisesti jos ase ei ole vain minun ohimollani vaan koko planeetan.

Ajatus, että vain koska minä olen älykkäämpi ja kehittyneempi kuin vaikka Amazonian sademetsissä elävät alkuperäiskansat, minulla on oikeus pakottaa nämä kansat pakenemaan palavasta sademetsästä ja ”ottamaan vastuun omasta elämästä”, vain koska minä niin määrään, on kertakaikkiaan vastenmielistä.

Jari Ehrnroothin ”Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmisille” on surkea kirja. Ei sen takia, koska sen maailmankuva on vastenmielinen, vaan koska se on teknisessä mielessä ristiriitainen ja tylsä.

Tylsä, koska kaikesta monimutkaisesta filosofisesta pohdinnasta ja kristillisten arvojen kyseenalaistamisesta huolimatta, Ehrnroothilla ei ole mitään uutta tarjottavaa. Samat banaalit elämänohjeet, joita pystyy lukemaan julkisen vessan seinästä ja paremmista, mutta todella vanhoista kirjoista. Länsimaat tarvitsevat jonkun yhtenäisen filosofian ja mission ollakseen vastavoima nouseville autoritaarisille uhille, mutta Ehrnroothin kirja ei ole pelastus jota etimme, vaan tie kohti samaa moraalista romahdusta, jonka koimme Toisessa maailmansodassa.