Hourulan väen ilmastodenialismia

Minua on pyydetty analysoimaan ilmastodenialistista propagandaa, mutta olen pidättäytynyt ryhtymästä moiseen, koska en ole ilmastotieteilijä. En osaisi kommentoida kirjan väittämiä asiantuntevasti.

Mutta viime vuonna Perussuomalaisten verkkomedia Suomen uutiset esitteli terveydenhuollon erikoislääkäri Mikko Paunion kirjoittamaa ja Mika Rantasen kuvittamaa ”Hourulan väen ilmastovallankumous” tietokirjaa, jossa ei vain kielletä ihmisten osallisuutta ilmastonmuutokseen, vaan esitetään se kulttuurimarxistien salaliitoksi, mielenkiintoni heräsi.

Kulttuurimarxismi on laitaoikeistolainen juutalaisvastainen maailmanhallintamyytti, jonka mukaan edistämällä maahanmuuttoa, seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksia ja modernia taidetta, kulttuurimarxisteiksi kutsutut juutalaiskommunistit pyrkivät romahduttamaan länsimaisen sivilisaation, luoden helpommat edellytykset kommunismille

Kuten kirjan kansitaiteesta voi huomata, Paunio ei saanut kansainvälisiltä öljy-yhtiöiltä rahoitusta. Kirja onkin omakustanne.

Paunion kirja ei pyri kumoamaan valtavirtatieteen hyväksymän käsityksen, että ilmastonmuutos on ihmisen aiheuttama ja vakava globaali uhka. Kirjailija vain toteaa IPCC:n ilmastoraportin pseudotieteeksi, mutta ei kerro, mikä siinä on väärässä. Tai, miten kyseinen organisaatio kokoaa raporttinsa. Koska jos kertoisi, olisi vaikea kumota sen väitteitä.

IPCC kokoaa kaikki maailmassa tuotetut ilmastonmuutokseen liittyvät tutkimukset yhteen ja laatii niistä yleisen arvion. Paunion pitäisi tällöin todistaa, että suurin osa maailman tutkimuksista on väärässä tai sitten arvostella IPCC:n arviointiprosessin metodologiaa, eikä lääkärillä ole aikaa sellaiseen.

Sen sijaan tämä kirja keskittyy haukkumaan ilmastonmuutoksen vastaiseen rintamaan liittyviä henkilöitä tekopyhiksi, seksuaalisiksi pervoiksi, teosofeiksi, transhumanisteiksi, salaisiksi kommunisteiksi ja natseiksi. Kirjassa ei haukuta varsinaisia tutkijoita, koska se olisi liian fiksua mustamaalausta.

Välillä kirjailija kumoaa jonkun ilmastonmuutokseen liittyvän asian, omituisesti vanhemmalla tutkimuksella. Yleensä tiede nojautuu viimeisempään tutkimukseen, eikä vanhoihin.

Mutta suurimmaksi osaksi Paunio yrittää kumota ilmastonmuutokseen vain etäisesti liittyviä asioita, kuten väittämän, että nyt olisi käynnissä eliölajien massasukupuutto tai, että teollisuuden ilmansaasteet aiheuttaisivat kuolemia.

Oma lempparini on kokonainen kappale, joka omistettiin sille, että Obama muutti ydinohjusvaraston energiatuotannon vihreämmäksi. Paunion ei kerro, mitä väärää kyseisessä päätöksessä on, vaan nauroi sille, että ydinpommivaraston sähkönsaantiin ylipäätänsä puututtiin. Ok.

Paunion kirja alkaa vihreitten kuvaamisena:

”huumorintajuttomia elämämme nokkavia tekohurskaita ankeuttajia kaksoisstandardeineen, hyvesignaloineen ja moraaliposeerauksineen”

Hyvesignalointi on tässä virkkeessä mielenkiintoinen, koska se tarkoittaa, että kirjailijalle vihreät ovat ainoastaan vihreitä, koska he haluavat osoittaa muille mahdollisimman vaivattomasti olevansa hyviä ihmisiä. Eli eräänlaisia tekopyhiä ihmisiä, jotka eivät pane itsensä likoon aatteensa puolesta.

Samalla kirja antaa ymmärtää, että jossain on aitoja vihreitä. Paunio ei vain kerro, ketä nämä aidosti moraaliset vihreät ovat?

”Hyvesignaloinnin” käytön ymmärtää, kun huomaa, ettei Pauniolle vihreät tarkoita ”vihreä” nimisten ympäristöpuolueitten kannattajia, vaan ketä tahansa, joka uskoo ilmastonmuutoksen olevan ihmisen aiheuttama tai välittää luonnonsuojelusta. Esimerkiksi kirjassa vihreiksi pääsevät entinen amerikkalainen presidentti Barack Obama, Ranskan nykyinen presidentti Emmanuel Macron, nykyinen paavi, Hollywood -näyttelijät ja kansainvälisten yritysten ja -järjestöjen virkamiehet ovat kaikki intohimoisia vihreitä ja epäilyttäviä kommunisteja.

Mutta Pauniolle ei riitä, että vihreät ovat vihreitä, vaan hänen mukaansa he ovat salaisia kommunisteja, teosofeja ja natseja, jotka ovat osa globaalia kulttuurimarxilaista salaliittoa.

Kirjailijan mukaan kulttuurimarxismilla on:

”vahva ote läntisissä maissa varhaiskasvatuksesta, koululaitoksessa, korkeammassa koulutuksessa, valtamediassa kuin ylikansallisissa instituutioissa” ja ”jopa tieteellisissä julkaisuissa”

Paunio väittää, että epämääräinen globaali voima (oletettavasti kulttuurimarxistit, kirjailija ei tarkenna tässä kohtaa) on käymässä ”eräänlaista hiljaista näännytysvaihetta Suomea vastaan” ja ennustaa, että Suomi tullaan miehittämään luonnonsuojelun nimissä.

Koko maailma on kirjailijan mukaan näitten kulttuurimarxistien hallinnassa, eikä heille riitä vain uskotella, että ilmastonmuuton on ihmisten aiheuttama. Paunion mukaan kulttuurimarxistien salaliittoon kuuluu myöskin perinteisen sukupuoli-identiteetin muuttaminen ja maahanmuuton edistäminen. Kirjailija mainitsee erikseen, että kulttuurimarxistit suunnittelevat jopa 30 eri sukupuoli-identiteettiä! Paunio ei kerro, miten sukupuoli-identiteetit tai maahanmuutto liittyvät ilmastonmuutokseen?

Kirjailijan mukaan:

”Kommunismissa sentään kaikki olivat tasa-arvoisia paperilla, mutta tässä uudessa äärivasemmistolaisessa Frankfurtin koulukunnan luomassa uusmarxilaisessa identiteetti-ideologiassa eräät ovat paperilla tasa-arvoisempia kuin toiset.”

Paunio avaa kulttuurimarxistien epätasa-arvoa selittämällä, että he ajavat vähemmistöjen ja naisten oikeuksia, jotta voivat sortaa valkoisia, lihaa syöviä heteromiehiä.

Kirjailija ymmärtää virheellisesti identiteettipolitiikan ei-tilastotieteelliseen keskiarvoon perustuvana politiikkana, jonka mukaan kaikki samaa identiteettiä omaavat ihmiset ovat samanlaisia, riippumatta heidän taustoistaan. Kirjailija nostaa esimerkiksi sen, että eivät kaikki maahanmuuttajat ole köyhiä, joten miksi maahanmuuttajia pitäisi tukea julkisin varoin?

Politiikan tutkija Corey Robin on teoretisoinut, että syy Paunion kaltaisten ihmisten pelkoon vähemmistöjen oikeuksia kohtaan, johtuu oikeistokonservatiivien vallitsevaan uskoon hierarkioitten pyhyydestä, jonka mukaan aina vahvemmat alistavat heikommat. Tällöin tasa-arvo ei koeta vallan jakamisena, vaan yhden ryhmän siirtämistä hierarkian huipulle ja toisen sen pohjalle. Kulttuurimarxismi on tällöin kehys, jolla pyritään oikeuttamaan syvällä oleva psykologinen pelko, että naiset ja vähemmistöt tulevat kohtelemaan valkoisia cis-heteromiehiä samalla tavalla kuin heitä on satoja, jos ei tuhansia vuosia kohdeltu.

Robinin teoriaa vaikeuttaa kuitenkin se, että Paunio on SDP:n jäsen, joten hän ei ole perinteinen oikeistokonservatiivi. Mutta kirjassa paljastuu, että hän vastustaa kaikkia julkkisrahoitteisia luonnonsuojeluprojekteja, jolloin on oletettava, että hän haluaisi yksityisrahoitteisesti hoitaa ympäristöä. Ei kuulosta kovin sosialidemokraattiselta.

Mutta eipäs keskitytä liikaa Paunioon itseensä, vaan hänen argumentteihinsa!

Paunion kirjassa jää vähän epäselväksi ovatko kaikki vihreät kulttuurimarxisteja, koska välillä puhutaan kulttuurimarxilaisista ja välillä vihreistä. Paunio ei määrittele tarkkaan, mitä hän tarkoittaa kulttuurimarxilaisuudella, vaan olettaa lukijan jo tuntevan käsitteen. Joten kun Paunio sanoo vihreän ideologian pyrkivät globaaliin pakkoon ja omaehtoisen ajattelun tukahduttamiseen, tarkoittaako hän, että kulttuurimarxistit tai juutalaiset tavoittavan tätä?

Esimerkiksi kirjan alussa Paunio sanoo, että vihreät ”noudattavat” Komiternin 1943 tekemiä linjauksia, joissa henkilö, joka kritisoi Neuvostoliittoa joutuu kärsimään henkilökohtaisesti ja, että vihreät ”ammensivat” ideoitaan ”äärivihreästä Natsi-Saksasta” sekä kannattivat 80-luvulla pedofiliaa.

Samalla tässä kirjassa väitetään, että ilmastonmuutosta vastaan taisteleva Extinction Rebellion (suom. Elokapina) liike on brittiläinen keskusjohtoinen venäläinen hybridioperaatio, joka yritti viime vuonna toteuttaa globaalin kommunistisen vallankumouksen.

Paunio ei selitä, miksi Elokapina halusi kaataa maailman hallitukset ja toteuttaa kommunistisen vallankumouksen, jos kulttuurimarxistit jo hallitsevat maailmaa?

Eli ovatko vihreät sekä natseja, Neuvostoliiton/Venäjän agentteja, vallankumouksellisia, että kansainvälisiä/brittiläisiä kulttuurimarxisteja? Ja jos ovat kaikki nämä asiat samaan aikaan, miten ne liittyvät itse ilmastonmuutokseen? Koska vaikka IPCC paneeli koostuisikin natsipedofiileista, se ei vielä kumoa varsinaisia tieteellisiä tutkimuksia, joihin IPCC:n raportit perustuvat.

Mielenkiintoista on myöskin kirjan tapa kehystää kulttuurimarxistit elitistisiksi. Paunio on tällöin epävarma riittääkö lukija mielipiteen muuttamiseksi se, että ilmastonmuutos on osa globaalia kommunistinatsipedofiilien salaliittoa.

Paunio erityisesti haukkuu nuoria ympäristöaktivisteja ”elitistisiksi vihreiksi kermaperseisiksi milleniaariöyhöttäjiksi”, jotka ovat ”pumpulissa kasvaneita Hourulan väen ammattivallankumouksellisia”.

Taustani vuoksi seuraan tiiviisti Brasilian politiikkaa ja tiedän, etteivät kaikki ympäristöaktivistit globaalissa etelässä, saatikka nuoret ole elitistisiä tai osa eliittiä. Brasiliassa suurin osa ympäristöaktivisteista ovat paikallisia sademetsien asukkaita, erityisesti alkuperäiskansoihin kuuluvat.

Brasilialaiset ympäristöaktivistit ovat kasvaneet maassa, joka on todettu olevan yksi maailman hengenvaarallisimmista valtioista ympäristöaktivisteille. Erityisesti Bolsonaron valtakauden aikana, jolloin lukuisten yhtiöitten ja suurmaanomistajien kuolemanpartiot ovat murhanneet lukuisia ympäristöaktivisteja.

Mutta Paunion tarkoitus ei olekkaan kritisoida oikeita ympäristöaktivisteja, vaan kehystää ympäristöaktivismi turhaksi nuoren länsimaisen eliitin harrastukseksi. Eli hyvesignaloinniksi. Tällöin kirjailija kehystää vallitsevan fossiilipohjaisen kulutusyhteiskunnan ylläpitämisen ”aidon” kansan aktiiviteetiksi. Samalla ympäristön hoitaminen kehystetään valtion tai suurten instituutioitten tehtäväksi, johon kansan ei kannata puuttua aktivismilla, koska silloin se tarkoittaa ettei ole tekemässä ”oikeita” töitä, vaan ”tuhlaa” vapaa-aikansa, kuten todellisuudesta vieraantunut kermaperseinen nuoriso.

Onkin erityisen vastenmielistä, että Paunio valkopesee Brasilian laitaoikeistolaisen hallinnon Amazonin metsäpalokatastrofia, toistamalla suoraan hallinnon valheita. Propagandaa, jota paikallinen ja kansainvälinen tiedeyhteisö on kumonnut. On yksi asia kieltää ilmastonmuutosta, mutta toinen on samalla, puolusta murhanhimoista autoritaarista hallintoa.

Oudommaksi tämä kirja menee, kun osa Paunion ilmastonmuutoskritiikistä kohdistuu länsimaiseen hegemoniaan, joka hänen mukaansa sysää vastuun ilmastonmuutoksesta köyhiin maihin. Esimerkiksi ulkoistamalla omat ympäristöhaitat Aasiaan ja Afrikkaan. Kirjailijan syyttää vihreitä/kulttuurimarxisteja tästä, mutta olen lukenut näistä ongelmista juuri vasemmistolaisissa julkaisuissa.

Esimerkiksi Jari Tammisen toimittamassa ”Nauti tyhjyydestä ja muita vastamainoksia” (2019) sekä Naomi Kleinin ”Tämä muuttaa kaikki. kapitalismi vs. ilmasto” (2015) kirjoissa, jotka juuri argumentoivat, ettei ilmastonmuutosta voida torjua markkinaehtoisilla ratkaisuilla ja ottamatta huomioon pohjoisen ja etelän välisiä historiallisia valtasuhteita.

Paunio kuitenkin haukkuu Naomi Kleiniä juuri, koska teos on kriittinen kapitalismille. Paunion mukaan Kleinin kirja on samaan aikaan kommunistinen ja kaverikapitalistinen. Sitten hän kauhistelee, että Kleinin mukaan rikkaitten maitten pitäisi vähentää kulutusta, huolehtia vähäosaisten kohtuullisesta elintasosta ja katkaista riippuvuuden fossiilisiin polttoaineisiin. Paunion mukaan tämä on ”pimeää utopiaa”.

Paunio on vakuuttunut, että ympäristöongelmat johtuvat liiallisesta sääntelystä, jota hän kutsuu kommunismiksi. Hän sanookin: ”kaikki mihin ekologian nimissä meidän pitää syyttää veronmaksajien rahaa, on ympäristölle haitallista” sitten hän nimeää esimerkeiksi aurinko, tuuli ja biomassan tällaisiksi ympäristölle haitallisiksi energiamuodoiksi.

Kirjailija suosiikin kirjassaan raskasta fossiilisiin polttoaineisiin ja ydinvoimaan perustuvaa teollisuutta maailman ongelmien ratkaisemiseksi.

Kirjailija viittaa jatkuvasti tunnettuihin salaliittoteoriatäytteisiin pseudotieteelliseen ja ilmastodenialismia propagoiviin tahoihin, perustellakseen hulluimmat väitteensä. Esimerkiksi wattsupwiththat.com  blogiin, joka on jäänyt kiinni useita kertoja faktantarkastuksissa valehtelusta sekä Global Warming Policy Foundation ilmastodenialistiseen propagandaan, johon on itse kirjoittanut.

Samalla Paunio ylistää tunnettua tupakkateollisuuden, aseteollisuuden ja öljyteollisuuden palveluksessa ollutta missinformaatioon erikoistunutta Fred Singeriä. Paunio sentään myöntää, että Singer on palvellut mainittuja tahoja ja, että miehellä on huono maine. Kuitenkin kirjailijan mukaan kaikki on mustamaalausta.

Jos haluaa lukea Singerin urasta suuryritysten valehtelevana lakeijana, suosittelen Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn ”Merchants of Doubt: How a Handful of Scientists Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming” (2010) tietokirjaa.

Koska Paunio on radikalisoinut itsensä pseudotieteellä, hän lähteekin sellaisiin villeihin tulkintoihin, kuten että oikeastaan viimeaikaiset äärioikeistolaiset terrori-iskut ovat ilmastonmuutosuskon aiheuttamia, eikä rasismin! Todistukseksi kelpaa, että terroristien manifesteissa mainittiin ilmastonmuutos. Itsekin voin pelata tätä peliä. Esimerkiksi yhdessä Isiksen manifestissa mainittiin ilmastonmuutos, joten Isiksen ideologia ei perustu ääri-islamiin, vaan vihreitten puolueohjelmaan! Antakaa Pauniolle terrorismitutkimuksen palkinto nyt ja heti!

Samalla Paunio onnistuu kirjoittamaan kokonaisen kappaleen siitä, että amerikkalaisen demareitten Green new Dealin -ohjelman tavoite on kirjaimellisesti kieltää kaikki ja viedä Yhdysvallat kivikauteen.

Oikeasti ohjelma on massiivinen julkinen infrastruktuuriprojekti, jonka tarkoituksena on uudelleenrakentaa koko maa ympäristöystävälliseksi, työllistämällä miljoonia ihmisiä projekteissa, joihin kuuluu uusien junaratojen ja asuntojen rakentaminen. Paunio olisi voinut perustella, miksi tällainen massiivinen verovaroilla rahoitettu projekti on huono, mutta hän päättikin sohista itsensä keksimää olkiukkoa vastaan.

Juuri se, että Paunio tarvitsee turvautua maailmanhallintamyyttiin selittääkseen, miksi suurin osa maailman tiedemiehistä ovat väärässä, osoittaa hänen argumenttinsa heikkouden. Kun peilaa tämän tutkimustietoon, jonka mukaan mitä enemmän kannattaa vapaata markkinataloutta, sitä enemmän on alttiimpi epäilemään ilmastonmuutosta, voidaan tehdä se johtopäätös, että Paunio on rakentanut monimutkaisen salaliittoteorian suojellakseen ideologiaansa tieteelliseltä tiedolta.

Sitten Paunio kehtaa valittaa tässä kirjassa, ettei hänen kirjojansa arvioida missään vakavasti otettavassa lehdessä.