Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö

Suomen sisällissota on nykykulttuurissamme muuttunut eräänlaiseksi myytiksi. Varoitukseksi siitä, mihin pahimmillaan yhteiskunnan polarisaatio voi johtaa. Samaan aikaan, kun on kulunut sata vuotta sisällissodasta, polarisaatio on kasvanut.

Nyt äärioikeisto uhkaa sisällissodalla, milloin mistäkin syystä. Joko maahanmuuton, kasvisruokapäivän tai sananvapauden takia. Sitä ei olla varmoja, uhataanko sisällissodalla, koska tiedetään sen olevan ikävä historiallinen tapahtuma, jota ei haluta toistaa vai toimintamalli, jota noudattaa, kun demokratialta ei saada haluttuja tuloksia?

Koska sisällissota on Suomen historiassa tilanne, jossa yksi osa kansasta radikalisoitui taistelemaan laillista hallitusta vastaan, tuhoisin seurauksien, otin luettavaksi alan asiantuntijoitten, vuonna 2014 julkaiseman, mutta 2018 päivitetty “Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.”

Teoksen mukaan luokkataistelusta tuli 1900-luvulla eräänlainen maailmanuskonto ja -selitys, joka peri Raamatun, nationalismin ja raittiusliikkeen lupaukset paremmasta maailmasta.

Kuten yksi kirjoittajista kirjoitti:

“Sisällissodassa liian harva tiesi, mitä oltiin tekemässä, ja liian harva pysähtyi sitä miettimään”

Kirjan mukaan Sisällissotaan vaikutti myöskin keisarillisen Venäjän romahduksen aiheuttama psykologisen painolastin häviäminen. Kun ihmisiä pakotettiin elämään keisarivallan aikana, heillä ei ollut kykyä miettimään muutosta, mutta kun paine katosi, kaikki vaikutti olevan mahdollista. Syntyikin ristiriita porvareitten uudistushaluttomuuden ja köyhälistön uudistusvaatimusten välillä.

Silti minua aina kiehtoo aikalaisten rohkeus ryhtyä ylipäätänsä vallankumoukseen. Historiallisesti vallankumoukset karkaavat käsistä, eikä niitten seurauksia voi taata. Ajatus siitä, että on vastuullinen mahdollisten viattomien ihmisten kuolemista tai jopa vallankumouksen epäonnistumisesta on ainakin minulle liian pelottava ajatus, kannattaakseen mitään sellaista. Mutta jotenkin merkittävä osa ihmisistä ei mieti näitä asioita, vaan fantasioi hallituksen kaatamisesta kevyin perustein.

Suomessakin tiedettiin vallankumouksen vaaroista, koska sosialidemokraatit eivät olleet yhtä innokkaita vallankumouksen toteuttamiseen kuin venäläiset bolsevikit.

Kirjan mukaan ideologinen jakautuminen ei ollutkaan abstraktia, vaan sidottu eri ihmisryhmien elinolosuhteisiin. Mutta toisin kuin luullaan suurin osa suomalaisista sosialisteista eivät olleet bolsevikkeja, vaan enemmänkin sosialidemokraatteja. Mutta koska Venäjän bolsevikit olivat ainoa taho maailmassa, joka tuki Suomen itsenäistymistä ja sosialidemokraatit haluisivat itsenäisyyttä enemmän kuin suomalaiset porvarit, bolsevikien apuun turvauduttiin.

Tässä kirjassa eivät olleet niin kiinnostavat itse sodan kuvaukset, mutta eri osapuolten ideologiset erot.

Esimerkiksi siinä missä porvarilliset järjestyskaartit kokivat suojelevansa omaisuutta, työväen kaartit suojelivat joukkoliikkeen saavutuksia – jo tehtyjä ja vielä odotettuja reformeja.

Kirjan mukaan sosialisteille vihollinen piili yhteiskunnan sisällä, eikä sen vastaiseen taisteluun aluksi liitetty romanttisia mielikuvia, vaan se oli eräänlainen välttämätön paha, saavuttaakseen vallankumouksen.

Valkoiset oikeuttivat väkivallan punaisia vastaan, kehystämällä punaiset venäläisiksi tai heidän kätyreiksi. Näin syntyi valkoisten propaganda ”vapaussodasta”, jonka mukaan he taistelivat Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta, venäläistä aggressiota vastaan. Oikeastaan mitään Venäjästä koordinoitua sotaa Suomea vastaan ei ollut, vaikkakin punaisten puolella oli joitain venäläisiä sotilaita.

Tästä syntyykin se konflikti vanhemman sukupolven kanssa, joka ei suostu kutsumaan 1918 tapahtumia sisällissodaksi, vaikka se ulkopuolisten silmin siltä näyttää.

Kirjan mukaan valkoisten Venäjä vihaan liittyi rasismia, erityisesti, koska mitä kauempana Venäjän rajaa, joku valkoisten paikkakunta oli, sitä enemmän venäläisiä pelättiin.

Samalla vaikka pohjanmaassa ihmiset olivat tasa-arvoisemmassa asemassa kuin muualla Suomessa, siellä vastustettiin punaisia, koska heitä pidettiin ulkomaalaisina. Valkoisten keskuudessa uskottiinkin sosialismin olevan itämainen aate. Idea, joka yhä on vallassa osassa oikeistossa, joka yrittää kehystää liberalismin ainoaksi länsimaiseksi aatteeksi ja kaikki muut historiallisiksi oikuiksi.

Kirjan mukaan punaisille veriuhri tarkoitti porvaria, joka piti eliminoida vallankumouksen tieltä, mutta valkoisille he itse olivat uhrauksia, joilla ”ravittiin itsenäistynyt Suomi”. Kirjassa siteeraavaankin erilaisia valkoisten tekstejä, joissa kehotetaan nuoria valkoisia taistelijoita kuolemaan isänmaansa puolesta. Punaiset taas kehottivat tapaamaan muut, eikä itsensä.

Mieleen tuleekin jihadismi, jossa myöskin itsemurha on päämäärä. Mutta äärioikeisto on lähempänä valkoisten perintöä ja siinä voikin huomata tällaisen itsemurha-ajattelun kulminaatio: usko, että kansakunta voi päästä kriisistä pois, tuhoamalla itsensä sodassa tai etnisessä puhdistuksessa, jonka jälkeen se voi syntyä uudelleen, entistä vahvempana ja puhtaampana.

Kirjan mukaan moni uhraamista ja sotaa tarkastellut teoreetikko on huomannut, että erityisen voimakkaita siteitä luovat sellaiset uhraukset, jotka koskettavat mahdollisimman monia ja joiden ympärille voi konfliktin jälkeen luoda yhteisöä elvyttävän muistokulttuurin. Esimerkiksi äärioikeistolainen järjestö Suomen Sisu ylläpitää lukuisia sisällissodan valkoisen puolten rituaaleja sekä sen jäsenet koristavat vaatteensa valkoisen suojeluskuntien tunnuksilla.

DSC_0882
Suomen Sisun uusi puheenjohtaja Henri Hautamäki valmis sisässodan uusinnalle. Käsivarressa Suojeluskuntien tunnus

 

Tämä kirja kuitenkin korostaa, miten sodan häviö, loi selvinneitten punaisten keskuudessa martyyrikultin ja uhrinarratiivin, jota yhä tänä päivänä ylläpidetään.

Kirjassa myöskin analysoidaan suomalaisen yhteiskunnan militarisointia. Ennen sisällissotaa suomalaiset suhtautuivat sotimiseen ja militarismiin epäillen. Sisällissota ja valkoisten puolelle tulleet jääkärit muuttivat tilannetta. Sodasta tuli osa kansallisuusidentiteettiä ja samalla ajatus sodassa kuolemisesta muuttui kunniakkaaksi.

Kirjan mukaan, kun jokainen kelpoinen mies oli periaatteessa velvollinen astumaan palvelukseen mieheys ja miesten kansaisihyveet liitettiin yhä voimakkaammin soturisuuteen ja sotilaskoulutukseen.

Sodassa Kaatuneet alettiin nähdä ”kansakunnalle” annettuina uhreina. Sotasankarin viitta oli aiemmin asetettu prinssien ja aatelista syntyperää olevien upseerien hartioille. Nyt se oli jokamiehen ulottuvilla.

Samalla kirjan mukaan jääkäritarinoissa ihannoitiin nuorten intohimoa tekoihin ja saavutuksiin. Se asetettiin vastakkain vanhemman sukupuolen varovaisuuden ja passiivisuuden kanssa, jota pidettiin huonona.

Suomessa pyyhkäisi kirjan mukaan germanismin aalto. Germanismi oli uskomus, että saksalaiset olivat korkein rotu, jolla oli miehekästä energiaa, joka perustui voimakkaisiin tunteisiin ja suoraan toimintaan, eikä järkeen. Voidaankin päättyä siihen johtopäätökseen, että sisällissota oli eräänlaista nuorisokapinaa. joka karkasi pahasti käsistä. Ironista on, että kirjan mukaan suurin osa radikaaleista nuorista oli valkoisten puolella olevat jääkärit, eikä punaiset.

Germanismin anti-intelektuaalisuus muistuttaa todella paljon fasismia, joka Benitto Mussoliinin mukaan ”ei ole filosofia, vaan liikettä ja toimintaa”. Mutta tässä kirjassa ei mainita äärioikeistoa lainkaan, eikä voida olettaa, että valkoiset olivat sellaisia. Mutta valkoisten kulttuurissa oli arkiuskomuksia, joista myöhemmin muodostui äärioikeistolaisuus. Esimerkiksi Lapuan liike kehysti itsensä järjestönä, joka oli turvaamassa valkoisten perinnön.

Monen kirjoittajan “Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö.” on loistava kirja. Vaikka tämä on tiukka akateeminen teos, runsaineen lähdeviitteineen, sen kieli on hyvin selkeää ja mukaansa tempaisevaa. Tässä väritetään tilastoluvut ja muu kerronta, muisteluilla ja aikalaiskuvauksilla, vieden sodan lähemmäksi lukijaa kuin koskaan ennen.

Kuten tekstissäni voi nähdä, sisällissodassa syntyi ja kehittyi moni elementti, jota yhä näkee poliittisissa ääriliikkeissä. Olen kirjoittanut blogiini aiemmin, miten sisällissodan muisto vaikutti taistolaisten muodostumiseen, mutta tässä artikkelissa keskityn äärioikeistoon. Kotimaiselle äärioikeistolle sisällissota ei ole vain muisto, vaan eräänlainen myytti, josta ammentaa omia soturifantasioitaan.

Esimerkiksi nykyään anarkistit tai kommunistit eivät pukeudu punakaartilaisiksi vapaalla ajalla tai rakenna propagandaansa sen sisällissotakuvauksen ympärille, mutta Suomen Sisussa taas ei vain niin tehdä, mutta myöskin puetaan valkoisten perintöä nimellisesti kantavan Lapuan liikkeen univormuja.

_20200313_133525
Suomen Sisun ja perusnuorten jäsenet muistamassa Suomen sotia Lapuan liikeen vapaa-ajan univormuilla

 

Teemu Tammikkon ”Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa” (2019) kirjassa todetaankin, että äärioikeistolaiselle ideologialle soturikultti ja aggressiivinen maskuliinisuus ovat keskeisiä elementtejä. Samalla äärioikeistolaisuus on yliedustettuna kouluampujien ja muitten itsemurhaa tavoittelevien joukkosurmaajien keskuudessa. Kun ei ole aitoa sotaa, jossa kuolla ja tappaa, on luotava se sota, vaikka läheisessä synagogassa tai koulussa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s